Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin hämärä yllättää päivä päivältä vähän aikaisemmin. Viime sunnuntaina siirryttiin talviaikaan (muistithan siirtää kellot?), ja monessa paikassa saatiin nauttia jo ensilumestakin. Talvi on siis jo nurkan takana, mikä tarkoittaa sitä, että on hyvä hetki muistuttaa turvallisuudesta pimenevinä iltoina.

Heijastin on edullinen turvavaruste niin ratsastaessa kuin vain kaupungilla kävellessäkin. Jalankulkijana on usein hankala ymmärtää, kuinka vaikea autoilijan on havaita tummiin pukeutunut henkilö ilman heijastinta katulamppujenkaan valossa. Kaupungissa kadut ovat yleensä hyvin valaistut, mutta kun siirrytään taajaman ulkopuolelle, ei valaistus aina olekaan mikään itsestäänselvyys.

Hyvin heijastava ratsukko näkyy edestä...

Hevosen kanssa liikenteessä liikkumisessa on aina riskinsä: hevonen voi esimerkiksi säikähtää jotain ihan muuta kuin ohittavaa autoa, ja pahimmassa tapauksessa seurauksena on yhteentörmäys. Ongelmia tuottavat myös autokuskit, jotka eivät tietämättömyyttään tai välinpitämättömyyttään ota hevosta huomioon liikenteessä. Useimmat meistä ovat varmasti joskus joutuneet kohtaamaan kuskin, joka ohittaa hevosen liian läheltä hidastamatta, katse suoraan eteenpäin. Turvallisuuden vuoksi onkin tärkeää pitää huoli omasta ja hevosen näkyvyydestä. Etenkin tummaa ratsukkoa hämärällä tiellä on hyvin vaikea havaita tarpeeksi ajoissa, jos kummallakaan ei ole yhtäkään heijastinta.

Jotta muut tielläliikkujat näkevät sinut ja hevosesi tarpeeksi ajoissa, on heijastimia hyvä olla päällä molemmilla. Joskus voi käydä niin, että ratsukon tiet erkanevat kesken matkan, jolloin vain yhden osapuolen heijastimista ei ole apua toiselle. Heijastinliivi on helppo tapa pitää huoli ratsastajan/ohjastajan näkyvyydestä, ja niitä saa usein jopa ilmaiseksikin. Heijastinliivin tai -valjaiden hyvä puoli on se, että ne heijastavat niin edestä kuin takaa. Sama ominaisuus olisi hyvä olla myös hevosella, ja esimerkiksi meidän käyttämämme Horzen heijastinloimi on loistava valinta - kirjaimellisesti! Mitä enemmän heijastinpintaa, sen parempi.

...sivulta...

On hyvä ottaa huomioon myös, mihin ajoneuvojen ajovalot osuvat. Hevosten jalkoihin tulevat heijastimet näkyvät hyvin matalammalle osuviin valoihinkin. Meillä on käytössä nämä Horzen heijastinsuojat, mutta kuvauspäivänä ne olivat piiloutuneet sen verran hyvin, etten niitä löytänyt. Myös simppelimmät tarraheijastimet käyvät jalkoihin oikeiden suojien sijasta, kuten näissä kuvissa näkyy (tosin olisi tietenkin parempi, jos heijastimet olisivat joka jalassa).

Pimeällä tiellä voi myös käydä niin, että vastaan tulee tielläliikkujia ilman minkäänlaista valonlähdettä. Tämän takia kannattaa pukea myös LED-valot, kypärälamput ja muut vilkkuvat, välkkyvät tai loistavat varusteet päälle, kun lähtee maastoilemaan. Näin myös jalankulkijat ja ilman valoa pyöräilevät näkevät sinut ja hevosesi kaukaa eikä vasta törmätessä. Jimpan mielestä kypärälamppu on pelottava valaistessaan kaikki pienet, vihreät miehet tienreunoilla, mutta jos valoa ei tarvitse eteensä näkemiseen, voi sen kohdistaa vaikka taivaalle - kunhan muut tielläliikkujat pystyvät sen huomaamaan.

...ja takaa!

Aikaisemmin syksyllä, kun sää oli vielä turhan lämmin kokonaiselle heijastinloimelle, käytin maastoillessa itselläni heijastinliiviä ja Jimpalla heijastavaa rintaremmiä sekä jalustimissa tarraheijastimia. Mikään ei myöskään estä tekemästä heijastimia itse! Monessa paikassa myydään heijastinnauhaa, -tarraa tai -sprayta, joilla voi tavallisetkin varusteet muuttaa astetta turvallisemmiksi. Esimerkiksi satulahuopaan voi silittää heijastavan silityskuvan tai kypärän ympärille liimata heijastinnauhaa.

Vaihtoehtoja on monenlaisia ja moneen käyttöön, niin ratsastukseen, ajoon kuin talutukseenkin. Ostin vähän aikaa sitten Biltemasta edullisen heijastinriimun, jota voi käyttää taluttaessa ja myös tarhatessakin. Vaikka Jimppa ei olekaan kova karkaamaan, on heijastava riimu silti fiksu valinta ulkoiluun, vaikka vain oman mielenrauhan säilyttämiseksi.


Nykyään kaupoissa on tarjolla vaikka minkälaisia heijastavia vaatekappaleita, jos tavallinen heijastin tai heijastinliivi ei tunnu omalta. Esimerkiksi tämä H&M:n takki näkyy varmasti kauas, kun heijastinpintaa on niin paljon. Kuvassa päälläni on lisäksi sadechapsit, joissa on molemmilla sivuilla heijastimet, sekä talviratsastussaappaat, joissa on pienet heijastimet takana. Näistä kuvista huomaa hyvin myös sen, kuinka vaikea tumma hevonen on havaita pimeällä ilman heijastimia. Jimpasta ei näy kuin pää, ja sekin vain heijastinriimun ansiosta!

En tiedä, onko hevosharrastus vai kenties ikä vaikuttanut siihen, että nykyään olen hyvin tarkka heijastimista myös tallielämän ulkopuolella. Nuorempana harvemmin tuli käytettyä kunnon heijastimia, mutta nyt poden huonoa omaatuntoa, jos unohdan laittaa niitä tarpeeksi! Toivottavasti tekin muistatte pitää huolta turvallisuudestanne pimeällä, kypärän ohella heijastin on halvin mahdollinen henkivakuutus.

Turvallista loppuvuotta!

Lue lisää heijastimen käytöstä Liikenneturvan sivuilta!

Miten mahtava syksy tänä vuonna onkaan ollut! Sää on pysynyt tavattoman lämpimänä ja auringostakin on päästy nauttimaan useaan otteeseen. Odotan toisaalta talvea ja (kunnollista) lumipeitettä, jotta maastossa pääsisi menemään vauhdikkaammin. Syksy on kuitenkin lempivuodenaikani pimenevine iltoineen ja ruskan värjäämine puineen - kuinka ihanaa onkaan käpertyä vilttiin kirpeänä syyspäivänä kuuman juoman kera!

Nämä kuvat otin tällä viikolla kauniin aurinkoisena syyspäivänä. Kävimme lyhyellä kävelyllä ihastelemassa (ja maistelemassa) syksyistä luontoa, ja vaikka Jimppaa ei olisi kiinnostanut olla kuvattavana pätkääkään, onnistuin huijaamaan sitä hyväksi todetulla tekniikalla: nauhoitetulla hevosen hirnunnalla. Harmikseni Jimppa oppi nopeasti, että puhelimesta kuuluva hirnunta ei tarkoita mitään, eikä yksi video toiminut kuin yhden kerran. Viime aikoina olen huomannut aikaisempaa useammin, kuinka upean näköinen hevonen minulla onkaan! Oma hevonenhan on aina omistajan silmään se kaunein ja ihanin, mutta mielestäni Jimpalla on uskomattoman nätti pää, ja muutenkin sitä kelpaa kyllä katsella.


Tänä syksynä emme ole päässeet ihka oikealle sänkkärille, mutta peltoilemaan kylläkin. Yritimme ehtiä auringonlaskun aikaan ottamaan ratsastuskuvia, mutta aurinko jäi harmillisesti rakennusten taakse. Jimppa oli yllättävän virkeällä päällä, vaikka pellon ruoho houkuttikin välillä ihan liikaa. Saimme muutamat hyvät laukannostotkin molempiin suuntiin! Jimppa on ollut todella motivoitunut niin ratsastaessa kuin maasta käsinkin, joten sen kanssa on ollut ilo työskennellä. Sain vihdoin kärrytkin ladon perältä esille, joten pian pääsemme taas kärryttelemään!



Loppuun vielä aurinkoisen syyspäivän tunnelmaa tallilta. Hyvää syksyä! 🍁

Kohdetyöskentely eli target training on monelle ehkä tutumpi käsite koirakoulusta, mutta se on pikkuhiljaa siirtynyt myös hevosihmisten keskuuteen. Koska kohdetyöskentely on mielestäni todella kätevä ja monipuolinen työskenteytapa, aion tässä postauksessa neuvoa, miten hommassa pääsee alkuun. Jos siis kohdetyöskentelyn kokeileminen kiinnostaa, jatka lukemista!

Kohdetyöskentelyä varten tarvitset tietenkin kohteen. Meillä käytössä on ollut itsetekemäni kosketuskeppi (vanha raippa + styroxinuppi) sekä nykyään vaahtomuoviputki. Oikeastaan mikä tahansa asia käy kohteesta, eikä sen välttämättä tarvitse olla kädessä pidettävää mallia. Kohde voi siis olla vaikka maassa, seinässä tai tolpassa - riippuen siitä, mitä harjoittelulta haetaan. Inspiraatiota eri harjoituksiin voi hakea vaikkapa Instagramista, siellä monet hevosharrastajat käyttävät kohdetyöskentelyä treeneissään!


Target trainingia voi hyödyntää monessa tilanteessa: esimerkiksi lastaustreenissä, siedättämisessä tai vapaana työskentelyssä. Me olemme tehneet lähinnä seuraamistehtäviä, joissa Jimppa seuraa ja koskettaa kohdetta. Hevosen tulee siis ymmärtää, että kohdetta pitää koskea ja tarvittaessa seurata. Tämä onnistuu usein nopeasti, jos vain palkkiot saa ajoitettua oikein ja riittävän usein. Aluksi kannattaa palkita jo siitä, jos hevonen liikahtaakaan kohdetta kohti, mutta myöhemmin kriteerinä on fyysinen kosketus. Usein hevosta pääsee palkitsemaan kohteeseen koskemisesta miltei heti, kun kohteen tuo ensimmäistä kertaa näytille - pitäähän se tarkistaa vähintäänkin herkkujen varalta!

Palkkiona kannattaa tietenkin käyttää jotain, mistä hevonen tykkää. Jimpalla herkut toimivat tehokkaasti, mutta esimerkiksi rapsutus voi jollekin toiselle olla parempi vaihtoehto. Etenkin tähän aikaan vuodesta kannattaa pitää huoli siitä, ettei hevonen ole nälissään ruokapalkkioita käytettäessä. Ennen treenejä onkin hyvä antaa tuppo tai pari heinää, niin herkut eivät aiheuta yli-innokkuutta!

Ensimmäisellä kerralla voi olla hyvä keskittyä vain yhteen tai kahteen kohteen paikkaan, jotta hevonen ymmärtää työskentelyn perusidean. Turvan korkeudella olevasta kohteesta on helppo aloittaa, ja siitä voi seuraavaksi siirtyä sivuille, ylös, alas ja vaikka vatsan allekin, kun hevonen osaa seurata kohdetta. Ensiksi riittää, että kohde pysyy paikoillaan eikä hevosen tarvitse juurikaan liikkua koskettaakseen sitä. Myöhemmässä vaiheessa kohde voi olla kauempana tai liikkua, jolloin hevosen pitää mennä sen luokse tai seurata sitä.

Tällä pääsee jo hyvin alkuun, ja kun homma sujuu ongelmitta, voi vaikeusastetta hiljalleen nostaa tai lisätä treeneihin esimerkiksi esteitä! Myös kosketuksen kestoa voi lisätä, jolloin hevonen pysyy kiinni kohteessa halutun ajan.

Videolla viimeisintä kohdetyöskentelytreeniä vapaana laitumella, takana ehkäpä alle 10 treenikertaa. Jimppa tunnistaa kohteen jo aika kaukaa ja haluaa jatkuvasti kokeilla koskea sitä silloinkin, kun se ei ole käytössä. Kohdetyöskentelystä on muodostunut nopeasti sen lempparijuttu! Nyt pitäisi vain keksiä vaihtelua harjoituksiin ja jatkojalostaa opittua eteenpäin. 😊

P.S. Tässä jutussa kerrotaan kivasti kohdetyöskentelystä, vaikkakin koirapainotteisesti!

Oletko koskaan ajatellut, että käytät maastossa/ajaessa/tehdessä sitä tai tätä hevosella kuolainta, koska se on sille tuttu ja toimiva vaihtoehto? Et varmastikaan ole ajatustesi kanssa yksin. Suurin osa hevosista opetetaan toimimaan kuolaimilla, kun niitä aletaan ratsuttamaan tai opettamaan ajolle. Ei siis ihme, että moni luottaa hevosen osaavan kääntyä ja pysähtyä paremmin kuolaimella hankalissakin tilanteissa ─ siihenhän se on tottunut!

Olen välillä törmännyt ehkä vähän kummalliseen ajatusketjuun sitä perustellessa, miksi joissain tilanteissa kuolain olisi jotenkin ylivoimaisesti kuolaimetonta turvallisempi vaihtoehto. Ihmiset näkevät kuolaimen turvallisempana siksi, että se on hevoselle tuttu ─ eli hevonen on opetettu reagoimaan kuolaimen paineelle halutulla tavalla. Tämän takia kuolaimeton ei puolestaan hätätilanteessa toimisi, koska hevonen on tottunut toimimaan kuolaimella.

Jo varsana ihan kaikki hevoset opetetaan reagoimaan pään alueelle tulevaan paineeseen, kun niille laitetaan riimu päähän. Jokaisen hevosen tulisi siis ymmärtää talutuskäytöksen perusteet ja tietää, että tietty paine riimusta tarkoittaa pysähtymistä ja toisenlainen paine taas kääntymistä ja niin edelleen. Vasta myöhemmällä iällä hevonen tutustuu kuolaimeen ja oppii, miten sen kanssa toimitaan ─ ja koko tämän ajan, päivittäin, sen kanssa työskennellään riimulla.

On toki eri asia ratsastaa tai ajaa kuolaimettomilla kuin taluttaa hevosta riimusta. Taluttaessa hevoselta harvemmin pyydetään asetusta tai taivutusta, eikä sen muutenkaan tarvitse vastata paineeseen kuin ratsastaessa. Sen takia hevosta, jolla on aina ratsastettu kuolaimella, ei voi noin vain vaihtaa kuolaimettomaksi, jos sille ei ensin opeta oikeaa tapaa reagoida paineeseen. Ihan samalla tavalla toimitaan myös silloin, kun hevonen opetetaan kuolaimelle; se metallipala suussa ei suinkaan ole siellä syntyjään, eivätkä hevoset tule maailmaan valmiiksi kuolaimelle opetettuina.

Tämän takia en ymmärräkään, millä tavalla kuolain voisi esimerkiksi maastossa olla turvallisempi kuin kuolaimeton, jos hevoselle on opetettu molemmat vaihtoehdot. Jos taas hevosta ei jaksa opettaa vastaamaan paineelle oikein, niin kyllä, silloin on turvallisempaa käyttää sitä suitsitusta, mille hevonen on jonkun toimesta opetettu ─ ei siksi, että kuolaimella olisi jotain erityislaatuisia ominaisuuksia, jonka avulla hevonen kuin hevonen on hallittavissa, vaan siksi, että hevonen ei tiedä, mitä esimerkiksi turvan päälle tuleva paine tai istunnan tiivistäminen tarkoittavat.

Loppujen lopuksi hevonen ja sen kanssa käytetyt välineet ovat vain yhtä toimivia kuin niiden käyttäjäkin. Miten luulisit, että aina kuolaimettomilla ratsastettu hevonen toimisi, jos sille vaihdettaisiin sen enempää valmistelematta kuolaimet suuhun?

Kesäjärjestelyt ovat meidän osaltamme nyt ohi! Jimppa muutti kuun vaihteessa takaisin samalle tallille, missä se on nyt asunut toissakeväästä lähtien. Miten ihanaa palata takaisin normaaliin elämään ja rutiineihin!

Positiivinen vahvistaminen on nyt in. Termi nousee esille keskusteluissa yhä enemmän, ja yhä useampi sitä uskaltautuu myös ihan käytännössä kokeilemaan. Toiset puolestaan vannovat paineen myötäykseen perustuvan koulutuksen puolesta. Tällöin kyseessä on negatiivinen vahviste - paine poistuu, mikä vahvistaa käytöstä. Positiivisesta vahvisteesta puhuttaessa tarkoitetaan puolestaan päinvastaista toimintaa: hevoselle annetaan jotain mukavaa, kuten herkkuja tai rapsutuksia, mikä vahvistaa käytöstä.

Hevoslehti Heportterin kakkosnumerossa käsiteltiin ilokseni positiivista vahvistamista oikein kahden jutun voimin. Kuten aiemmassakin postauksessani, odotin innolla, mitä annettavaa lehdellä minulle olisi, ja tälläkin kertaa odotukseni täyttyivät! Blogiani vähänkään seuraavat varmasti tietävät, että käytän Jimpan kanssa positiivista vahvistetta yhdessä paineen ja sen myötäämisen kanssa. Jo tämän takia koin Heportterin artikkelit mielenkiintoisiksi, mutta entistä kiinnostavammaksi koin ne siksi, että tiesin edellisen lehden perusteella jo valmiiksi saavani eteeni kattavan, helppolukuisen tietopakkauksen. Aina voi oppia jotain uutta, vaikka luulisikin tietävänsä jo kaiken tarpeellisen!

Kuten suurin osa hevosharrastajista, myös minä aloitin hevosharrastukseni negatiivista vahvistetta käyttäen, tosin sitä silloin tiedostamatta. Ratsastaessa paine ja myötäys ovat avainasemassa, eikä ilman niitä siitä tulisi mitään seisoskelua kummempaa. Paine ei ole itsessään paha asia, eikä sitä mielestäni pidä vältellä, mutta sen poistoa ei sovi unohtaa. Ilman myötäystä hevonen ei tiedä, mitä sen odotetaan tekevän, ja paine menettää merkityksensä. Ratsastuskouluissa tällaisia hevosia näkee paljonkin. Ne eivät reagoi paineeseen oikein - koska paine on jatkuvaa tai se poistuu väärällä hetkellä, hevonen oppii olemaan reagoimatta siihen. Oman hevosen kanssa pääsin kuitenkin kokeilemaan erilaisia tapoja toimia, ja aika pian negatiivisen vahvisteen rinnalle nousi palkkioiden käyttö.

Joitakin hevosihmisiä positiivinen vahvistaminen ja erityisesti ruokapalkkio epäilyttävät, ja yleensä sille löytyy myös hyvä syy. Ruoalla palkitsemisen (kuten minkä tahansa muunkin asian) voi tehdä väärin ja aiheuttaa näin vain enemmän ongelmia. Yksi eniten kuulluista perusteluista sille, miksei tietyn hevosen kanssa käytetä ruokapalkkiota, on namien takia alkanut näykkiminen, töniminen ja muu sählääminen. Useimmiten syynä on palkitsijan huolimattomuus palkinnon käytössä, mutta myös esimerkiksi nälkä voi tehdä hevosesta turhautuneen ja röyhkeän. Heportterissa aihetta käsitellään yleisimpien ruokapalkkioon liittyvien virheiden osalta, ja uskoisin sen kattavan aika hyvin epäilijöiden ennakkoluulot. Jutussa tiivistetäänkin hyvin pääajatus vahvisteiden käytöstä: ongelmia syntyy taitamattomasta vahvisteen käytöstä, eli mikään vahviste ei itsessään ole hyvä tai paha. Jos siis esimerkiksi ruokapalkkioon liittyy ongelmakäytöstä, on ihmisellä peiliin katsomisen paikka - ratkaisu ongelmaan on vahvisteen oikeaoppinen käyttäminen.


Heportterissa nostettiin myös esille hyvä ja tärkeä huomio hevosten koulutuksessa, nimittäin tunnetilat. Jos miettii paineen poistolla palkitun hevosen ja sen lisäksi ruokapalkkiolla palkitun hevosen tunnetiloja, kummalle jää tehtävästä parempi mieli? Miten nämä tunnetilat vaikuttavat hevosen kokemukseen ihmisestä? Vaikka negatiivinen vahviste eli paineen myötäys toimiikin, on hyvä ottaa huomioon myös se kokemus, mikä hevoselle suorituksesta jää mieleen. Varmastikin jokainen meistä haluaa hevosen viihtyvän seurassamme ja myös työskentelevän mielellään kanssamme, joten treenissä koettujen tunnetilojen huomioiminen ei ole turhaa. Rento, tyytyväinen hevonen oppii pelokasta tai turhautunutta hevosta tehokkaammin. Jos tuplavahvistetta käyttämällä hevonen kokee myötäyksestä seuraavan helpotuksen tunteen lisäksi namista tai rapsutuksesta seuraavan hyvän olon tunteen, sille jää tehtävästä tuplasti parempi mieli, ja mukava olo yhdistyy huomaamatta myös senhetkiseen työskentelykaveriin eli sinuun, ihmiseen. Mielestäni kohtalaisen hyvä win-win-tilanne!

Jos siis positiivinen vahvistaminen vaikuttaa mielenkiintoiselta, kannattaa Heportterin toisen numeron jutut Viisaasti porkkanaa, hellästi painetta sekä Hyvä, paha herkku lukaista läpi! Näiden juttujen lisäksi kakkosnumero sisältää mm. tuhdin paketin hevosten lihavuudesta ja mielenkiintoisen artikkelin akateemisesta ratsastustaiteesta. Suosittelen tutustumaan tähän lehteen, jos et sitä ole vielä tehnyt!

P.S. Heportteri järjestää Facebook-sivuillaan erilaisia kilpailuja, joista lehden voi voittaa itselleen, joten kannattaa käydä kokeilemassa onneaan! Tai sitten lehden voi myös ostaa tai siihen tilata digilukuaikaa, jos ei kilpailuhenki kulje tai onnetar suosi.

Jimppa ei ole ikinä ollut hankala lastattava. Muistan vain pari kertaa, jolloin se ei ole mennyt ensimmäisellä yrittämällä suoraan koppiin, eli mikään ongelmalastattava se ei todellakaan ole. Siitäkin huolimatta, että ruuna seuraa nätisti koppiin eikä rynni sieltä ulos, minulla on jo pitkään ollut toiveissa treenata lastausta kaikessa rauhassa. Tähän ei vain ole koskaan ollut mahdollisuutta, sillä pitkään aikaan käytössämme ei ollut vetokoukullista autoa ja nyt kun sellainen on, ei mahdollisuutta trailerin lainaamiseen ole oikein ollut.

Vihdoin kaikki osui kohdalleen ja saimme pidettyä ensimmäisen lastaustreenimme! Odotukseni olivat korkealla, ehkä jopa turhankin korkealla. Välillä on vaikea muistaa, että yhden lyhyehkön treenikerran aikana harvemmin tapahtuu ihmeitä, ja pysyvään käytökseen tarvitaan enemmän toistoja. Tavallaan ymmärrettävää, että kun tilaisuudet ovat näin harvassa, sitä asettaa itselleen vähän vahingossakin korkeat tavoitteet.

Treenin vedin mututuntumalla, eli samalla kun harjoiteltiin, sovelsin toimintaani tilanteen mukaan. Vaikka toivelistallani on vielä opettaa Jimppa menemään lähettämällä koppiin, tällä kertaa halusin enemmänkin treenata ruunan tunnetilaa. Vaikka se onkin helppo lastattava ja kuljetettaessakin suhteellisen rauhallinen, se ei ole lastatessa ja trailerin läheisyydessä kovinkaan rento. Ehkäpä matkustaminen on tarkoittanut Jimpalle stressaavaa, jännittävää kilpasuoritusta raveissa, suuria muutoksia (tallinvaihdos) tai ehkä sille on jäänyt trailerista muuten huonoja kokemuksia mieleen - tai sitten se ei vain ole koskaan päässyt tutustumaan koppiin kaikessa rauhassa, eikä siis tiedä, että sen kanssa voi ottaa ihan rennosti. Oli syy mikä tahansa, toiveissani oli saada Jimppaa edes vähäsen rennommaksi trailerin kanssa.

Aloitin treenin ihan vain sillä, että Jimppa astuisi lastaussillalle. Halusin Jimpan nousevan sillalle omaa tahtiaan, joten en juurikaan pyytänyt sitä eteenpäin vaan lähinnä odottelin. Melko nopeasti Jimppa pääsi sillalle asti ja katselemaan koppiin, mutta sitten kehitys hidastui, ja Jimppa olisi mieluummin suunnannut välipalalle nurmikolle. Tällöin otin mukaan eteenpäin pyytävän paineen narun avulla ja myötäsin heti Jimpan liikahtaessa pyytämääni suuntaan. Ruuna hermostui melko nopeasti sillalla seistessään, joten palkkasin sitä usein ja peruututin sen heti pois, kun se oli rauhassa ja rennolla mielellä.

Yhdellä kerralla Jimppa otti ja asteli koppiin, vaikka olisin ollut tyytyväinen yhteenkin askeleeseen! Kopissa se oli vähän jännittynyt, mutta jaksoi odottaa hyvin, että pyysin sitä peruuttamaan ulos. Otimme vielä pari onnistunutta käyntiä kopissa ennen kuin päätin, että tämä riitti tältä erää. Peruutukset onnistuivat mielestäni tosi hyvin! Joskus niissä on ollut mukana vähän liikaa vauhtia, vaikkei Jimppa rynnimällä ulos tulekaan. Nyt se peruutti rauhallisesti ja minua kuunnellen.

Lastaustreeni kesti noin parikymmentä minuuttia ja siihen kuului useita pikkutaukoja. Itse en ollut täysin tyytyväinen treeniin, mutta kuvaajana ollut äitini totesi, että se meni paljon paremmin kuin hän oli odottanut. Tässä sen näkee, miten paljon enemmän vaadin ja odotin itseltäni, enkä huomannut, että edistystä on silti tapahtunut!

Toivottavasti tämä ei jäänyt ainutkertaiseksi lastaustreeniksi, sillä vielä olisi paljon harjoiteltavaa! Oletteko te treenanneet lastausta tai opettaneet hevosen menemään lähettämällä koppiin? 😊

Vihdoin ja viimein pääsimme valmennettavaksi - tätä oli odotettu! Olisi mahtavaa päästä vaikka viikoittain valmennukseen, mutta ainakaan vielä en ole löytänyt meille sopivaa valmentajaa, joka pääsisi niin usein. Siksipä nämä harvat kerrat ovatkin niin hartaasti odotettuja!

Koko kesä on mennyt hyvin vähällä ratsastuksella, koska olin itse työharjoittelussa toisella paikkakunnalla. Jimppa on saanut siis ihan rehellisesti lomailla laitumella, ja minun ratsastustaitoni ruostua rauhassa. Onneksi kesä on sen verran lyhyt aika, ettei siinä ehdi ihan kaikkea unohtaa! Parina aiempana ratsastuskertana ongelmana on ollut se, että erityisesti vasemmassa kierroksessa Jimppa kaatuu sisälle. Oikeassa tilanne ei ole aivan yhtä paha, mutta olemassa kuitenkin. Niinpä tämä nousi valmennuksen pääaiheeksi tällä kertaa.

Lähdimme siis korjaamaan sisälle kaatumista ensiksi käynnissä ja sitten ravissa. Itse tehtävä oli yksinkertainen, mutta onnistunut toteutus tuntui ainakin alkuun olevan kiven alla. Mervi ohjeisti korjaamaan kaatumista ympyrällä ulko-ohjan ja sisäpohkeen avulla. Kun Jimppa suoristui, poistettiin ohjan ja pohkeen paine ja siirryttiin pyytämään asetusta sisälle. Kuulostaa helpolta, mutta onnistuminen vaati paljon työtä!

Käynnissä homma alkoi vähitellen sujumaan, mutta sitten kohdallemme osui voimakas sadekuuro. Jimppa kuvittelee olevansa tehty sokerista, joten aina pientä ripottelua kovemman sateen aikana se ei kykene tekemään mitään muuta kuin kääntämään perseensä sadetta kohti ja mököttämään siinä, kunnes sade loppuu. Nytkin, kun sadekuuro alkoi, se yritti jatkuvasti pysähtyä ja kääntää takapuolensa sateelle. Niinpä päätimme kokeilla ravia, jos Jimppa unohtaisi kastuvansa ja keskittyisi tehtävään.

Aluksi ratsastin päätöntä hevosta, kun Jimppa ravasi turpa maata viistäen. Sen mielestä korviin osuva sade on kamalinta ikinä, joten se yritti suojella päätään sateelta parhaansa mukaan. Menimme siis hyvin matalassa muodossa, mikä ei sinänsä haittaisi, jos Jimppa ei painuisi niin pahasti luotiviivan alle. Kaikeksi onneksi sadekuuro ei kestänyt kovin kauaa, ja heti sateen heikentyessä Jimppa alkoi toimimaan paremmin. On se välillä niin huvittava pikkuhevonen!

Ratsastustaidot vähän ruosteessa, kun jalustinkin on väärin päin jalassa! (Kuvassa meneillään ohjan lyhennys, siksi käden asento outo)

Oikeaan kierrokseen Jimppa ei kaatunut sisälle yhtä pahasti. Mervi ohjeisti istumaan harjoitusravissa siten, että lantion liike tulee takaa ylös. Näin ratsastaja pyytää omalla istunnallaan hevosta nostamaan etuosaansa ylös. Tavallisesti lantioni liike on ollut enemmänkin edestä taakse, jolloin ravikin tuntuu pompottavammalta. Videota katsoessani huomasin, että heti lantion liikettä muutettuani istuin paljon tasaisemmin alas ravissa! Kyllä se selkäänkin tuntui mukavammalta, mutta vasta videolta näin, miten suuri ero olikaan. Jimppakin polki paremmin alleen, kun pääsin oikealla tavalla mukaan liikkeeseen.

Vasemmassa kierroksessa sisälle kaatuminen alkoi heti ensimmäisestä askeleesta, ja alkuun tuntui, ettei Jimppa kuunnellut korjausyrityksiäni ollenkaan. Jäin pitämään ulko-ohjaa tasaisella paineella, kun pyynnön voimistaminen olisi tuottanut tulosta nopeammin ja ollut hevosellekin miellyttävämpää. Yritin lisätä pyynnön vahvuutta nopeammin, mutta Mervin mielestä olisin siltikin voinut pyytää reilummin. Valmennuksen loppupuolella sain mielestäni Jimpan suoristumaan jo paremmin, vaikka se lähtikin herkästi kaatumaan sisälle heti, kun yritin taivuttaa sitä ympyrällä enemmän.


Tarvetta valmennukselle siis todellakin oli, ja toivonkin pääseväni piakkoin uudelleen! Tästä kerrasta käteen jäi paljon hyviä neuvoja ja muistettavaa, niin istunnasta kuin hevosen suoristamisestakin. Valmennuksen alussa tehty istunnan korjaus pysyi yllä koko ratsastuksen ajan, vaikka aluksi lyhyemmät jalustimet ja jalan paikka tuntuivatkin omituisilta. En ole varmaan koskaan saanut pidettyä jalkaani yhtä rauhassa, eikä minun nyt edes tarvinnut tehdä sen eteen mitään - jalat pysyivät paikoillaan pitämättäkin!

Yhteenvetona valmennuksen annista voisin todeta, että minun pitää uskaltaa pyytää reilummin. Ulko-ohjaa saa viedä reilusti ulos, sisäpohjetta saa käyttää reilusti, taivutus saa olla reilu. Pyyntö ei saa jäädä tasaiseksi paineeksi, vaan sen voimakkuutta saa lisätä nopeasti. On hevosellekin miellyttävämpää, ettei jäädä pitämään pientä painetta pitkäksi aikaa (johtaa turtumiseen), vaan pyritään saamaan onnistumisia nopeasti, jolloin voidaan myös palkita useammin. Näin oppiminen tehostuu, ja hevonen alkaa vastata aina vain pienempään ja pienempään pyyntöön.

Yksinkertaisia asioita, jotka ymmärrän ja tiedostan jo ennestäänkin, mutta aina se ei vain välity itse työskentelyyn. Juuri sen takia pidänkin valmentautumista niin tärkeänä! 😊