keskiviikko 19. syyskuuta 2018

"Kuolain on turvallinen, koska se on hevoselle tuttu"


Oletko koskaan ajatellut, että käytät maastossa/ajaessa/tehdessä sitä tai tätä hevosella kuolainta, koska se on sille tuttu ja toimiva vaihtoehto? Et varmastikaan ole ajatustesi kanssa yksin. Suurin osa hevosista opetetaan toimimaan kuolaimilla, kun niitä aletaan ratsuttamaan tai opettamaan ajolle. Ei siis ihme, että moni luottaa hevosen osaavan kääntyä ja pysähtyä paremmin kuolaimella hankalissakin tilanteissa ─ siihenhän se on tottunut!

Olen välillä törmännyt ehkä vähän kummalliseen ajatusketjuun sitä perustellessa, miksi joissain tilanteissa kuolain olisi jotenkin ylivoimaisesti kuolaimetonta turvallisempi vaihtoehto. Ihmiset näkevät kuolaimen turvallisempana siksi, että se on hevoselle tuttu ─ eli hevonen on opetettu reagoimaan kuolaimen paineelle halutulla tavalla. Tämän takia kuolaimeton ei puolestaan hätätilanteessa toimisi, koska hevonen on tottunut toimimaan kuolaimella.

Jo varsana ihan kaikki hevoset opetetaan reagoimaan pään alueelle tulevaan paineeseen, kun niille laitetaan riimu päähän. Jokaisen hevosen tulisi siis ymmärtää talutuskäytöksen perusteet ja tietää, että tietty paine riimusta tarkoittaa pysähtymistä ja toisenlainen paine taas kääntymistä ja niin edelleen. Vasta myöhemmällä iällä hevonen tutustuu kuolaimeen ja oppii, miten sen kanssa toimitaan ─ ja koko tämän ajan, päivittäin, sen kanssa työskennellään riimulla.

On toki eri asia ratsastaa tai ajaa kuolaimettomilla kuin taluttaa hevosta riimusta. Taluttaessa hevoselta harvemmin pyydetään asetusta tai taivutusta, eikä sen muutenkaan tarvitse vastata paineeseen kuin ratsastaessa. Sen takia hevosta, jolla on aina ratsastettu kuolaimella, ei voi noin vain vaihtaa kuolaimettomaksi, jos sille ei ensin opeta oikeaa tapaa reagoida paineeseen. Ihan samalla tavalla toimitaan myös silloin, kun hevonen opetetaan kuolaimelle; se metallipala suussa ei suinkaan ole siellä syntyjään, eivätkä hevoset tule maailmaan valmiiksi kuolaimelle opetettuina.

Tämän takia en ymmärräkään, millä tavalla kuolain voisi esimerkiksi maastossa olla turvallisempi kuin kuolaimeton, jos hevoselle on opetettu molemmat vaihtoehdot. Jos taas hevosta ei jaksa opettaa vastaamaan paineelle oikein, niin kyllä, silloin on turvallisempaa käyttää sitä suitsitusta, mille hevonen on jonkun toimesta opetettu ─ ei siksi, että kuolaimella olisi jotain erityislaatuisia ominaisuuksia, jonka avulla hevonen kuin hevonen on hallittavissa, vaan siksi, että hevonen ei tiedä, mitä esimerkiksi turvan päälle tuleva paine tai istunnan tiivistäminen tarkoittavat.

Loppujen lopuksi hevonen ja sen kanssa käytetyt välineet ovat vain yhtä toimivia kuin niiden käyttäjäkin. Miten luulisit, että aina kuolaimettomilla ratsastettu hevonen toimisi, jos sille vaihdettaisiin sen enempää valmistelematta kuolaimet suuhun?

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Vihdoinkin kotona!


Kesäjärjestelyt ovat meidän osaltamme nyt ohi! Jimppa muutti kuun vaihteessa takaisin samalle tallille, missä se on nyt asunut toissakeväästä lähtien. Miten ihanaa palata takaisin normaaliin elämään ja rutiineihin!

Muuttopäivä alkoi lauantaiaamuna kesätallin siivouksella. Olin jo edellisenä päivänä pakannut Jimpan tavarat valmiiksi autoon, jotta aamulla säästyisi aikaa muuhun (lue: nukkumiseen). Jimppa sai ulkoilla pari tuntia aamusta, vaikkakin se olisi varmasti viihtynyt paremmin sisällä tyttöystävänsä seurana, joka joutui olemaan koppilevossa. Lastaus sujui ongelmitta, ja tälläkin kertaa minun piti kiirehtiä, ettei hevonen juoksisi edeltä koppiin. Nopeasti olimme siis valmiita lähtöön!

Matka kesti noin kolme tuntia ja sujui hyvin. Jimppa matkusti rauhallisesti heinää syöden, eikä edes metelöinyt, kun pysähdyimme pienelle tauolle kesken matkan. Usein se alkaa heti ilmoittamaan tulostaan, kun auto pysähtyy, mutta nyt taisi ruoka viedä voiton. Perillä tallilla Jimppa käyttäytyi nätisti ja taisi heti tunnistaa, että oltiin tutussa paikassa - ei tarvinnut vieläkään hirnua!


Kokeilimme Jimppaa suoraan sen aikaisemman ponikaverin kanssa samaan tarhaan ja aluksi näyttikin siltä, että papparaiset tulevat hyvin juttuun. Jokin oli kuitenkin muuttunut, eikä sopu kestänyt kauaa. Myöhemmin iltapäivästä Jimppa siirrettiin laitumelle ja laitumella ollut hevonen pääsi ponin seuraksi tarhaan, kun juoksemisesta ja tappelemisesta ei tullut loppua. Jimppaa tuskin haittasi, vaikka se joutuikin laitumelle vihreää syömään... Ehkä myöhemmin kokeilemme poneja uudestaan yhteen, jos ne silloin saisivat selviteltyä välejään tappelematta noin aggressiivisesti - ensiksi pitää kyllä miettiä, mistä moinen käytös saattoi johtua.

Jimpan ravi oli yhtä kaunista liitelyä ympäri tarhaa, kun se juoksi pomottajaa karkuun

Jimppa on kotiutunut hyvin, ja olemme palanneet normaaliin arkeen sen kanssa nopeasti. Pääsin kokemaan pitkään odotetun hetken Jimpan kanssa, kun se vihdoinkin uskalsi antaa minun tulla istumaan sen vierelle sen maatessa (tsekkaa tästä Instagramin hehkutuspostaus!). Jimppa makoilee muutenkin aika harvoin, joten näitä tilaisuuksia ei kovin usein satu kohdalle. Tämän takia aina Jimpan maatessa ajattelenkin ensimmäiseksi, että nytkö sillä on ähky... Onneksi tällä kertaa kyse oli vain viattomista päiväunista.

Motivaatio on aika huipussaan nyt, kun on kesän jälkeen mahdollisuus taas treenata säännöllisesti! Otinkin heti työn alle uuden tempun - kumarruksen - ja olemme työstäneet sitä parina päivänä vapaana laitumella. Ihana tunne, kun hevonen valitsee temppuhetken kanssasi oman puuhastelun sijasta!