 |
| Minä ja Jape kesällä 2009 |
En ole juurikaan avannut ratsastushistoriaani blogin puolella esittelysivuni lyhyttä kappaletta lukuun ottamatta. Tällainen postaus olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten, kun todistusaineistoa oli jäljellä enemmän. Ulkoisen kovalevyni mukana meni kuitenkin osa hevosmenneisyydestäni kaiken muun mukana, joten todistetta siitä, että ratsastusharrastus oli kuvioissa mukana ennen vuotta 2007, ei ole. Varautukaa silti romaanin mittaiseen muisteloon, sillä näissä asioissa minulla on lähes norsun muisti.
Tulette nopeasti huomaamaan, että ratsastushistoriani koostuu pääasiassa islanninhevosista. Ratsastuskoulun ulkopuolella pääsin toimimaan useamman eri issikan kanssa niin leireillä, hoitohevosina kuin ihan vain kertaluontoisina vaellusratsuina. Alun perin etsimmekin äitini kanssa meille islanninhevosta ensimmäiseksi hevoseksi, mutta sitten tiemme kohtasivatkin Jimpan kanssa ja loppu on - kuten sanotaan - historiaa.
Olen pienestä pitäen ollut heppatyttö henkeen ja vereen. Kävimme kesäisin pyöräilemässä lähitallien ohi katselemassa laiduntavia hevosia, ja minulla on tallessa ainakin kaksi kuva-albumia lähes täynnä näitä laidunkuvia.
11-vuotiaaksi asti kävin vain silloin tällöin talutusratsastuksessa siellä ja täällä, mutta sitten aloitin oikeasti harrastamaan ratsastusta. Kävin silloin toimineella Ellun tallilla kerran viikossa ratsastamassa, ja hitaasti mutta varmasti hevostaitoni lähtivät kehittymään. Suoritin ensimmäisenä kesänä alkeiskurssin, jossa opin perusasioita varustamisesta ja ratsastuksesta. Lempihevosiani olivat norjanvuonohevosruuna Tunkki ja puoliverinen Leo, joita toivoin joka kerta uudelleen ja uudelleen seuraavalle kerralle ratsukseni. Tunkki oli perinteinen tuntiratsu, tahmea ja kärsivällinen tätikuljetin. Muistaakseni nostin Tunkilla ensimmäiset laukkani pitkän odotuksen jälkeen! Leo puolestaan oli herkempi, ja sillä oli valtavat liikkeet. Varsinkin ravi tuntui silloin aivan mahdottomalta, mutta nykyään sekin olisi varmaan mukavan pehmeä Jimppaan verrattuna.
 |
| Ellun tallilla ratsastustunnilla v. 2007, ratsuna Marsu-tamma |
Tallilla oli myös yksi hevonen, jonka kanssa kemiat eivät todellakaan kohdanneet: Calle. Calle oli monien suosikki, ja äitinikin taisi kuulua sen rakastajiin. Minä en vain tullut toimeen sen kanssa, ja joka kerta, kun Calle oli määrätty minulle tuntiratsuksi tiesin, ettei tunnista tulisi mitään. Callella oli tapana juosta alta ja vähät välittää kääntävistä avuista, laukassa se innostui välillä liiankin paljon ja muutenkin se oli nuoruuden minäni mielestä hankala. En vain osannut ratsastaa sillä, paitsi sairaana. Kävin nimittäin kerran tai kaksi kuumeessa ratsastustunnilla, ja ratsunani oli tietenkin Calle. Ja silloin se toimi paremmin kuin koskaan! Callessa ei tietenkään ollut vikaa, en vain silloin ymmärtänyt, miten sitä kuului ratsastaa.
Ellun tallilla työskentelin myöhemmin myös tallitonttuna, eli autoin alkeistuntilaisia varustamaan hevoset ja talutin talutustunneilla. Tallitonttuilu oli mukavaa, ja ansaitsimme sen avulla ilmaisia ratsastustunteja sekä pääsimme osallistumaan meitä varten järjestettyihin tapahtumiin. Meille pidettiin esimerkiksi näyttelyharjoitukset, joissa puunasimme parin kanssa hevosen näyttelykuntoon ja treenasimme hevosten esittämistä. Meillä oli myös tallitonttujen omat tallikisat, joissa oli yhdistetty helppo koulu- ja esterata. Ratsut valittiin arpomalla, ja sain tietenkin omaksi kisaratsukseni Callen. Siitä huolimatta minut palkittiin ykköspalkinnolla, mikä tuli minulle täytenä yllätyksenä. Se kuitenkin kasvatti vähän itsevarmuuttani, mikä oli juuri sitä, mitä silloin ratsastusharrastukseeni kaipasinkin.
 |
| Minä ja leirihoitsuni Svana v. 2009 |
 |
| Svana, Hula ja Hilda |
Lähes jokainen hevostyttö on käynyt nuoruudessaan ratsastusleirillä. Minua harmittaa, etten käynyt jo aiemmin ratsastusharrastuksen alussa leireillä, mutta onneksi voin hyvillä mielin muistella kahta issikkaleiriä, joilla olin vuosina 2008 ja 2009. Leirihoitsunani oli molempina kesinä islanninhevostamma Svana, josta pidin erittäin paljon. Jos en ennen näitä leirejä ollut maastoilun pauloissa, metsän siimeksissä vietettyjen tuntien jälkeen minusta oli tullut Oikea Maastoilija.
 |
| Issikkavaellukselle lähdössä Kolilla v. 2008 |
Alkuvuonna 2009 ratsastusharrastukseni muuttui, kun aloin hoitamaan issikkaruunaa ja sen kavereita yksityistallilla. Jatkoin yhä ratsastustunneilla käymistä, mutta pääsin sen lisäksi myös huolehtimaan hevosista muutenkin kuin vain ratsastuksen puitteissa. Alkuasetelma tallilla oli issikkavanhus Jape ja suomenpienhevosori Riku, joka myöhemmin vaihtui ensiksi yhteen minishettisoriin ja lopulta kahteen minishettikseen. Ratsastuksellisesti en päässyt hoitoponieni kanssa kehittymään mitenkään, sillä Jape oli jo 27-vuotias eläkeläinen, Riku muistaakseni vuotias varsa ja minishettikset noin metrin liian matalia ratsastettavakseni. Kävin Japella kuitenkin silloin tällöin lyhyillä lenkeillä maastossa, tai oikeammin tienpientareilla, sillä talli sijaitsi kasitien varrella. Jape oli uskomattoman varma liikenteessä, enkä ymmärrä, miten uskalsin lähteä sen kanssa tien viertä ratsastamaan. Se ei korvaansa lotkauttanut, vaikka vierestä meni niin rekkoja kuin muitakin isoja ajoneuvoja. Kuljimme pyöräteiden reunoja pitkin, ja Jape asteli epäröimättä alikulustakin läpi tuosta vain.
 |
| Jape, Luumu ja Laku v. 2009 |
Tallitytön roolissa opettelin kaikenlaisia hommia, joita hevosen omistamiseen liittyi. Ruokin ja harjasin hevoset, putsasin pihaton, olin mukana kengityksissä ja pääsin myös näyttelymatkalle avustajaksi Pietarsaareen. Jatkoin Japen ja minishettisten hoitajana vielä Jimpan hankinnan jälkeenkin, mutta pian kahdella tallilla käyminen ja lukion aloittaminen kävivät turhan raskaaksi, ja jouduin luopumaan hoitoponeistani. Opin niiltä kuitenkin paljon tärkeitä asioita, joita ilman ensihevosen hengissä pitäminen olisi varmasti ollut hankalampaa.
 |
| v. 2010 |
Jimpan oston jälkeen en enää jatkanut ratsastustunneilla käymistä Ellun tallilla, vaan siirryin yksityiseen harrastamiseen. Pitkän aikaa ratsastin ainoastaan Jimpalla, mutta nyt olen taas päässyt silloin tällöin muidenkin hevosten kyytiin. Matkani hevosharrastajana ei ole ollut kovin pitkä, ja vasta nyt minusta on alkanut tuntumaan, että kehityn ratsastajanakin, vaikka ratsastuskouluajoista alkaa olemaan jo kymmenisen vuotta.
Haluaisitteko lukea lisää jostakin ratsastushistoriani osasta? Materiaalia minulla on tallessa enää vain hoitoponeista sekä leireiltä, mutta tarinointi muustakin onnistuu - tosin aika on saattanut kullata muistot ja muunnella totuutta.
