Oletko koskaan ajatellut, että käytät maastossa/ajaessa/tehdessä sitä tai tätä hevosella kuolainta, koska se on sille tuttu ja toimiva vaihtoehto? Et varmastikaan ole ajatustesi kanssa yksin. Suurin osa hevosista opetetaan toimimaan kuolaimilla, kun niitä aletaan ratsuttamaan tai opettamaan ajolle. Ei siis ihme, että moni luottaa hevosen osaavan kääntyä ja pysähtyä paremmin kuolaimella hankalissakin tilanteissa ─ siihenhän se on tottunut!

Olen välillä törmännyt ehkä vähän kummalliseen ajatusketjuun sitä perustellessa, miksi joissain tilanteissa kuolain olisi jotenkin ylivoimaisesti kuolaimetonta turvallisempi vaihtoehto. Ihmiset näkevät kuolaimen turvallisempana siksi, että se on hevoselle tuttu ─ eli hevonen on opetettu reagoimaan kuolaimen paineelle halutulla tavalla. Tämän takia kuolaimeton ei puolestaan hätätilanteessa toimisi, koska hevonen on tottunut toimimaan kuolaimella.

Jo varsana ihan kaikki hevoset opetetaan reagoimaan pään alueelle tulevaan paineeseen, kun niille laitetaan riimu päähän. Jokaisen hevosen tulisi siis ymmärtää talutuskäytöksen perusteet ja tietää, että tietty paine riimusta tarkoittaa pysähtymistä ja toisenlainen paine taas kääntymistä ja niin edelleen. Vasta myöhemmällä iällä hevonen tutustuu kuolaimeen ja oppii, miten sen kanssa toimitaan ─ ja koko tämän ajan, päivittäin, sen kanssa työskennellään riimulla.

On toki eri asia ratsastaa tai ajaa kuolaimettomilla kuin taluttaa hevosta riimusta. Taluttaessa hevoselta harvemmin pyydetään asetusta tai taivutusta, eikä sen muutenkaan tarvitse vastata paineeseen kuin ratsastaessa. Sen takia hevosta, jolla on aina ratsastettu kuolaimella, ei voi noin vain vaihtaa kuolaimettomaksi, jos sille ei ensin opeta oikeaa tapaa reagoida paineeseen. Ihan samalla tavalla toimitaan myös silloin, kun hevonen opetetaan kuolaimelle; se metallipala suussa ei suinkaan ole siellä syntyjään, eivätkä hevoset tule maailmaan valmiiksi kuolaimelle opetettuina.

Tämän takia en ymmärräkään, millä tavalla kuolain voisi esimerkiksi maastossa olla turvallisempi kuin kuolaimeton, jos hevoselle on opetettu molemmat vaihtoehdot. Jos taas hevosta ei jaksa opettaa vastaamaan paineelle oikein, niin kyllä, silloin on turvallisempaa käyttää sitä suitsitusta, mille hevonen on jonkun toimesta opetettu ─ ei siksi, että kuolaimella olisi jotain erityislaatuisia ominaisuuksia, jonka avulla hevonen kuin hevonen on hallittavissa, vaan siksi, että hevonen ei tiedä, mitä esimerkiksi turvan päälle tuleva paine tai istunnan tiivistäminen tarkoittavat.

Loppujen lopuksi hevonen ja sen kanssa käytetyt välineet ovat vain yhtä toimivia kuin niiden käyttäjäkin. Miten luulisit, että aina kuolaimettomilla ratsastettu hevonen toimisi, jos sille vaihdettaisiin sen enempää valmistelematta kuolaimet suuhun?

Kesäjärjestelyt ovat meidän osaltamme nyt ohi! Jimppa muutti kuun vaihteessa takaisin samalle tallille, missä se on nyt asunut toissakeväästä lähtien. Miten ihanaa palata takaisin normaaliin elämään ja rutiineihin!

Positiivinen vahvistaminen on nyt in. Termi nousee esille keskusteluissa yhä enemmän, ja yhä useampi sitä uskaltautuu myös ihan käytännössä kokeilemaan. Toiset puolestaan vannovat paineen myötäykseen perustuvan koulutuksen puolesta. Tällöin kyseessä on negatiivinen vahviste - paine poistuu, mikä vahvistaa käytöstä. Positiivisesta vahvisteesta puhuttaessa tarkoitetaan puolestaan päinvastaista toimintaa: hevoselle annetaan jotain mukavaa, kuten herkkuja tai rapsutuksia, mikä vahvistaa käytöstä.

Hevoslehti Heportterin kakkosnumerossa käsiteltiin ilokseni positiivista vahvistamista oikein kahden jutun voimin. Kuten aiemmassakin postauksessani, odotin innolla, mitä annettavaa lehdellä minulle olisi, ja tälläkin kertaa odotukseni täyttyivät! Blogiani vähänkään seuraavat varmasti tietävät, että käytän Jimpan kanssa positiivista vahvistetta yhdessä paineen ja sen myötäämisen kanssa. Jo tämän takia koin Heportterin artikkelit mielenkiintoisiksi, mutta entistä kiinnostavammaksi koin ne siksi, että tiesin edellisen lehden perusteella jo valmiiksi saavani eteeni kattavan, helppolukuisen tietopakkauksen. Aina voi oppia jotain uutta, vaikka luulisikin tietävänsä jo kaiken tarpeellisen!

Kuten suurin osa hevosharrastajista, myös minä aloitin hevosharrastukseni negatiivista vahvistetta käyttäen, tosin sitä silloin tiedostamatta. Ratsastaessa paine ja myötäys ovat avainasemassa, eikä ilman niitä siitä tulisi mitään seisoskelua kummempaa. Paine ei ole itsessään paha asia, eikä sitä mielestäni pidä vältellä, mutta sen poistoa ei sovi unohtaa. Ilman myötäystä hevonen ei tiedä, mitä sen odotetaan tekevän, ja paine menettää merkityksensä. Ratsastuskouluissa tällaisia hevosia näkee paljonkin. Ne eivät reagoi paineeseen oikein - koska paine on jatkuvaa tai se poistuu väärällä hetkellä, hevonen oppii olemaan reagoimatta siihen. Oman hevosen kanssa pääsin kuitenkin kokeilemaan erilaisia tapoja toimia, ja aika pian negatiivisen vahvisteen rinnalle nousi palkkioiden käyttö.

Joitakin hevosihmisiä positiivinen vahvistaminen ja erityisesti ruokapalkkio epäilyttävät, ja yleensä sille löytyy myös hyvä syy. Ruoalla palkitsemisen (kuten minkä tahansa muunkin asian) voi tehdä väärin ja aiheuttaa näin vain enemmän ongelmia. Yksi eniten kuulluista perusteluista sille, miksei tietyn hevosen kanssa käytetä ruokapalkkiota, on namien takia alkanut näykkiminen, töniminen ja muu sählääminen. Useimmiten syynä on palkitsijan huolimattomuus palkinnon käytössä, mutta myös esimerkiksi nälkä voi tehdä hevosesta turhautuneen ja röyhkeän. Heportterissa aihetta käsitellään yleisimpien ruokapalkkioon liittyvien virheiden osalta, ja uskoisin sen kattavan aika hyvin epäilijöiden ennakkoluulot. Jutussa tiivistetäänkin hyvin pääajatus vahvisteiden käytöstä: ongelmia syntyy taitamattomasta vahvisteen käytöstä, eli mikään vahviste ei itsessään ole hyvä tai paha. Jos siis esimerkiksi ruokapalkkioon liittyy ongelmakäytöstä, on ihmisellä peiliin katsomisen paikka - ratkaisu ongelmaan on vahvisteen oikeaoppinen käyttäminen.


Heportterissa nostettiin myös esille hyvä ja tärkeä huomio hevosten koulutuksessa, nimittäin tunnetilat. Jos miettii paineen poistolla palkitun hevosen ja sen lisäksi ruokapalkkiolla palkitun hevosen tunnetiloja, kummalle jää tehtävästä parempi mieli? Miten nämä tunnetilat vaikuttavat hevosen kokemukseen ihmisestä? Vaikka negatiivinen vahviste eli paineen myötäys toimiikin, on hyvä ottaa huomioon myös se kokemus, mikä hevoselle suorituksesta jää mieleen. Varmastikin jokainen meistä haluaa hevosen viihtyvän seurassamme ja myös työskentelevän mielellään kanssamme, joten treenissä koettujen tunnetilojen huomioiminen ei ole turhaa. Rento, tyytyväinen hevonen oppii pelokasta tai turhautunutta hevosta tehokkaammin. Jos tuplavahvistetta käyttämällä hevonen kokee myötäyksestä seuraavan helpotuksen tunteen lisäksi namista tai rapsutuksesta seuraavan hyvän olon tunteen, sille jää tehtävästä tuplasti parempi mieli, ja mukava olo yhdistyy huomaamatta myös senhetkiseen työskentelykaveriin eli sinuun, ihmiseen. Mielestäni kohtalaisen hyvä win-win-tilanne!

Jos siis positiivinen vahvistaminen vaikuttaa mielenkiintoiselta, kannattaa Heportterin toisen numeron jutut Viisaasti porkkanaa, hellästi painetta sekä Hyvä, paha herkku lukaista läpi! Näiden juttujen lisäksi kakkosnumero sisältää mm. tuhdin paketin hevosten lihavuudesta ja mielenkiintoisen artikkelin akateemisesta ratsastustaiteesta. Suosittelen tutustumaan tähän lehteen, jos et sitä ole vielä tehnyt!

P.S. Heportteri järjestää Facebook-sivuillaan erilaisia kilpailuja, joista lehden voi voittaa itselleen, joten kannattaa käydä kokeilemassa onneaan! Tai sitten lehden voi myös ostaa tai siihen tilata digilukuaikaa, jos ei kilpailuhenki kulje tai onnetar suosi.