Jimppa ei ole ikinä ollut hankala lastattava. Muistan vain pari kertaa, jolloin se ei ole mennyt ensimmäisellä yrittämällä suoraan koppiin, eli mikään ongelmalastattava se ei todellakaan ole. Siitäkin huolimatta, että ruuna seuraa nätisti koppiin eikä rynni sieltä ulos, minulla on jo pitkään ollut toiveissa treenata lastausta kaikessa rauhassa. Tähän ei vain ole koskaan ollut mahdollisuutta, sillä pitkään aikaan käytössämme ei ollut vetokoukullista autoa ja nyt kun sellainen on, ei mahdollisuutta trailerin lainaamiseen ole oikein ollut.

Vihdoin kaikki osui kohdalleen ja saimme pidettyä ensimmäisen lastaustreenimme! Odotukseni olivat korkealla, ehkä jopa turhankin korkealla. Välillä on vaikea muistaa, että yhden lyhyehkön treenikerran aikana harvemmin tapahtuu ihmeitä, ja pysyvään käytökseen tarvitaan enemmän toistoja. Tavallaan ymmärrettävää, että kun tilaisuudet ovat näin harvassa, sitä asettaa itselleen vähän vahingossakin korkeat tavoitteet.

Treenin vedin mututuntumalla, eli samalla kun harjoiteltiin, sovelsin toimintaani tilanteen mukaan. Vaikka toivelistallani on vielä opettaa Jimppa menemään lähettämällä koppiin, tällä kertaa halusin enemmänkin treenata ruunan tunnetilaa. Vaikka se onkin helppo lastattava ja kuljetettaessakin suhteellisen rauhallinen, se ei ole lastatessa ja trailerin läheisyydessä kovinkaan rento. Ehkäpä matkustaminen on tarkoittanut Jimpalle stressaavaa, jännittävää kilpasuoritusta raveissa, suuria muutoksia (tallinvaihdos) tai ehkä sille on jäänyt trailerista muuten huonoja kokemuksia mieleen - tai sitten se ei vain ole koskaan päässyt tutustumaan koppiin kaikessa rauhassa, eikä siis tiedä, että sen kanssa voi ottaa ihan rennosti. Oli syy mikä tahansa, toiveissani oli saada Jimppaa edes vähäsen rennommaksi trailerin kanssa.

Aloitin treenin ihan vain sillä, että Jimppa astuisi lastaussillalle. Halusin Jimpan nousevan sillalle omaa tahtiaan, joten en juurikaan pyytänyt sitä eteenpäin vaan lähinnä odottelin. Melko nopeasti Jimppa pääsi sillalle asti ja katselemaan koppiin, mutta sitten kehitys hidastui, ja Jimppa olisi mieluummin suunnannut välipalalle nurmikolle. Tällöin otin mukaan eteenpäin pyytävän paineen narun avulla ja myötäsin heti Jimpan liikahtaessa pyytämääni suuntaan. Ruuna hermostui melko nopeasti sillalla seistessään, joten palkkasin sitä usein ja peruututin sen heti pois, kun se oli rauhassa ja rennolla mielellä.

Yhdellä kerralla Jimppa otti ja asteli koppiin, vaikka olisin ollut tyytyväinen yhteenkin askeleeseen! Kopissa se oli vähän jännittynyt, mutta jaksoi odottaa hyvin, että pyysin sitä peruuttamaan ulos. Otimme vielä pari onnistunutta käyntiä kopissa ennen kuin päätin, että tämä riitti tältä erää. Peruutukset onnistuivat mielestäni tosi hyvin! Joskus niissä on ollut mukana vähän liikaa vauhtia, vaikkei Jimppa rynnimällä ulos tulekaan. Nyt se peruutti rauhallisesti ja minua kuunnellen.

Lastaustreeni kesti noin parikymmentä minuuttia ja siihen kuului useita pikkutaukoja. Itse en ollut täysin tyytyväinen treeniin, mutta kuvaajana ollut äitini totesi, että se meni paljon paremmin kuin hän oli odottanut. Tässä sen näkee, miten paljon enemmän vaadin ja odotin itseltäni, enkä huomannut, että edistystä on silti tapahtunut!

Toivottavasti tämä ei jäänyt ainutkertaiseksi lastaustreeniksi, sillä vielä olisi paljon harjoiteltavaa! Oletteko te treenanneet lastausta tai opettaneet hevosen menemään lähettämällä koppiin? 😊

Kykenisikö Jimppa jonain päivänä tähän? Viime vuoden Islannin hevosvaelluksella virtaavakaan vesi ei haitannut. Kuva: Lilian van den Bos

Vesi ei ole hevoselle helppo pinta, sillä sen syvyyttä on vaikea hahmottaa. Onkin ihan ymmärrettävää, etteivät veteen tottumattomat hevoset halua astua edes pieneen lammikkoon suin päin, vaan mieluummin kiertävät sen tai vähintäänkin pysähtyvät tarkastelemaan, onko veteen turvallista astua.

Jimppa kuuluu niihin hevosiin, jotka eivät astu lätäköihin vahingossakaan. Se on aina ollut tarkka jaloistaan, eikä mielellään astu pinnoille, jotka tuntuvat jalan alla omituisilta. Tämän takia sen kanssa onkin ollut tärkeää tehdä maasta käsin erilaisia tehtäviä, joissa se joutuu asettamaan jalkansa erilaisille pinnoille.

Yksi kesä useampi vuosi sitten saimme tallikaverin kanssa idean lähteä ulkopaikkakunnalle uittamaan hevosia. Jimpan kanssa pääsimme veden ääreen, mutta se ei suostunut edes kastamaan jalkaansa näkymättömiä alligaattoreita kuhisevaan veteen. Ei, vaikka kaveri meni edeltä ehjin nahoin! Loppujen lopuksi se uskalsi kävellä matalimmasta kohdasta yli, mutta sekin piti suorittaa mahdollisimman nopeasti.

Kyseessä olevalta uittoreissulta v. 2012

Meidän eteemme ei ole usein osunut vesiesteitä, joiden kanssa treenata veteen astumista. Joskus hyvin sateisina aikoina maastossa on ehkä jouduttu ylittämään isompia lammikoita, jolloin ne ylitetään hitaasti ja varovasti. Jos kentällä on paljon lammikoita, ne joskus ylitetään vain vähän hidastellen, mutta joskus taas jokaisen eteen täytyy hiljentää ja koettaa etsiä kuivimmat kohdat ylittää.

Niinpä sain idean alkaa rakentamaan Jimpan rohkeutta veden kanssa, askel askeleelta. Suuntasimme eräänä iltana etsimään sopivaa lammikkoa pientä treeniä varten, kun lumet olivat sulanneet ja jättäneet jälkeensä lätäköitä ympäriinsä. Harmikseni emme löytäneet kovin isoa lammikkoa, mutta päätin kuitenkin yrittää vähän pienemmällä vesilätäköllä.

Lähdin pyytämään Jimppaa koskemaan veteen jalallaan kuopaisemalla, minkä se osaa käskystä tehdä. Alkuun kavio ei osunut veteen ollenkaan, mutta parin kerran jälkeen Jimppa ymmärsi, että tässä oli ajatuksena koskea vettä eikä maata. Loppujen lopuksi se roiski vettä innoissaan ympäriinsä, mitä se ei ole muistaakseni tehnyt koskaan aikaisemmin!

Pari viikkoa treenin jälkeen kohtasimme kävelylenkillä lammikon, jota pyysin Jimppaa koskettamaan. Tarkoituksena oli vain astua sinne kerran ja jatkaa matkaa, mutta ruuna päättikin, että hän tyhjentää koko lammikon! Ei siinä voinut kuin nauraa, kun hevonen roiski koko kuopan tyhjäksi vedestä ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa.

Tästä on siis tarkoitus jatkaa myöhemmin, ja toivon mukaan joku päivä Jimppa uskaltautuisi jopa uittopuuhiin!

Edellisestä temppukouluvideosta ehti vierähtää jo lähes vuosi, joten eiköhän nyt ole aika seuraavalle osalle!

Tässä osassa kerron, kuinka opetin Jimpalle pallon tönimisen turvalla. Sehän osasi jo ennestään potkia sitä kaviollaan, mutta koska pallolla pelaaminen onnistuu paremmin vierittämällä sitä turvalla, päätin vaihtaa potkimisen siihen.

Video on kuvattu alkusyksystä, mutta halusin odottaa sopivaa ajankohtaa sen julkaisemiseksi. Mikä olisikaan parempi aika, kuin juuri ennen joulua! Valitettavasti emme kuvatessa tajunneet, että silloin meneillään olleiden ravien kuulutukset peittäisivät ääneni lähes kokonaan, mutta yritin korjata tilanteen jälkikäteen tekstityksillä.

Lyhyesti sanottuna tämän tempun opettaminen meni suunnilleen näin: ensiksi opetin Jimpan koskemaan käskystä palloon palkitsemalla sitä aina, kun se vei turpansa vähänkään oikeaan suuntaan, ja myöhemmin liitin siihen käskysanaksi "koske". Sen jälkeen vaadin kosketukselta vähän enemmän, nyt pallon piti liikahtaa ennen kuin palkitsin. Vaihdoin samalla käskysanaksi "pelaa", jotta voin käyttää kosketuskäskyä muuhunkin. Jimppa ymmärsi nopeasti, että palloa piti tönäistä, ja sitten vain liitimme saman tempun muihinkin esineisiin!

Muistutan vielä, että tämä on minun sovellukseni tempun opettamisesta, eikä se välttämättä toimi kaikilla yhtä hyvin. Jokainen voi itse soveltaa itselleen ja hevoselleen sopivimman opetustavan, sillä hevoset ovat yksilöitä, ja toisille toimii eri tavat paremmin. Muistakaa myös kysyä lupa hevosen omistajalta tempun opettamiseen, jos ette itse omista hevosta, jolle tempun haluatte opettaa!

Temppukoulutuksen tulisi olla hauskaa niin sinulle kuin hevosellekin, se on mukava tapa vahvistaa luottamusta ja aktivoida hevosta, joten pidäthän sen rentona ja kivana vaihteluna teille molemmille! Valitse siis opettelupaikaksi rauhallinen ja tuttu ympäristö äläkä vaadi kerralla liikaa.

Vihdoin ja viimein on maastakäsittelyn II-kurssi suoritettu! Viime sunnuntaina Mervi järjesti tilallaan kyseisen kurssin, ja kerrankin aikataulut sopivat yhteen niin, että minä sekä äitini pääsimme molemmat osallistumaan. Kurssin aiheena oli hevosen kunnioitus ja luottamus sekä ongelmakäyttäytyminen. Kaikki asioita, jotka kiinnostavat ja joista ei koskaan voi tietää liikaa.

Kurssi alkoi teoriaosuudella, jolla käytiin läpi kurssin aiheita ja pohdittiin omia kokemuksia hevosten parissa. Saimme kaikki itsellemme monisteet dioista, joten tällä kertaa minun ei tarvitse jättää kaikkea informaatiota huonon muistini varaan. :D

Johtajuus on käsite, josta monella on oma, erilainen mielipiteensä ja näkemyksensä. Johtajuudesta puhutaan usein vähän negatiivisessa sävyssä, ja moni hevosihminen onkin pyrkinyt välttämään kyseisen termin käyttöä, sillä se ei välttämättä ole kaikille yksiselitteinen asia. Mervi kehottikin meitä pohtimaan hyvän ja huonon johtajan eroja ja sitä, millainen johtaja itse haluaisimme olla hevosillemme. Hän myös havainnollisti johtajuutta kytkemällä sen työelämän johtajiin: kuuntelisitko itse epävarman, aggressiivisen, lyhytpinnaisen tai epäjohdonmukaisen ihmisen neuvoja?

Hevosten toimintaa laumassa seuraamalla näkee hyvin, miten johtaja toimii. Hevoslaumassakin on hyviä ja huonoja johtajia, ja niistä oli muillakin omakohtaisia kokemuksia. Johtaja on se, joka liikuttaa alempansa jalkoja, eli alempi väistää ylempää. Ihmisen ei siis tulisi väistää hevosta, ellei ole aivan pakko - oma turvallisuus tulee aina ensiksi. Mervi painotti, että hevosen tulisi väistää ihmisen omaa kehoa, ei apuvälineitä kuten raippaa tai narua, vaikka niitä voikin käyttää apuna.

Ruokintatilanteita voi käyttää hyödyksi johtajuusharjoituksissa. Koska johtaja syö ensin, hevonen ei saa tulla syömään ennen kuin ihminen on poistunut ruokintapaikalta. Meillä tallin jokainen hevonen on opetettu väistämään ruokinnan aikana sivuun, kunnes ruokkijat ovat saaneet rehut laitettua, ja Jimppaakaan ei tarvitse kuin vilkaista, jotta se väistää syrjemmälle.


Tärkeä huomio oli se, että luottamus ja kunnioitus tulee ansaita, niitä ei voi tuosta vain ottaa hevoselta. Mervin mukaan kunnioituksen saamiseen ei mene kuin hetki, mutta luottamusta rakennetaan ajan kanssa. Kun luottamus ja kunnioitus on ansaittu, hevonen hakee turvaa ihmisestä hankalissakin tilanteissa ja luottaa siihen, ettei ihminen vie sitä tilanteeseen, josta se ei voisi selvitä. Hyvän johtajan tuleekin ymmärtää, mitä hevoselta voi esimerkiksi vaatia sen senhetkisen koulutustason huomioon ottaen.

Ongelmakäytöksen ilmestyessä ensimmäiseksi tulee miettiä, mistä se johtuu. Ongelmia voi muodostua, jos hevonen on kipeä, pelokas, epävarma tai saa ristiriitaisia tai väärinopetettuja apuja. Ongelmien muodostumiseen vaikuttaa ruokinta, jossa puutteet voivat johtaa terveysongelmiin tai tekemisen puutteeseen, jotka taas johtavat ongelmakäytöksen syntyyn. Sen lisäksi tärkeitä tekijöitä ovat kengitys ja varusteiden sopivuus.

Hevonen oppii koko ajan, joten ongelmakäytös voi syntyä tahattomasti väärää asiaa palkitessa. Ongelmakäytöksen ilmetessä tulee olla tarkkana, ettei hevonen saa käytöksellään mitään sille hyödyllistä, vaan palkinto tulee hyvästä, halutusta käytöksestä. Poisopettaminen alkaa mahdollisen ongelman aiheuttajan (epäsopivan satulan tms.) korjaamisella, jonka jälkeen ongelmakäytökseen voi puuttua. Uudelleen koulutuksen jälkeenkin ongelmakäytöstä voi yhä ilmetä joissakin tilanteissa, jotka ovat hevoselle uusia ja hankalia. Tärkeintä on puuttua siihen aina, kun sitä esiintyy, jottei käytös pääse vahvistumaan.

Teoriaosuuden jälkeen siirryimme ulos opettelemaan asioita käytännössä. Mukana oli ykköskurssilta tuttuja harjoituksia, kuten pään myötäykset. Tarkkasilmäisimmät ovatkin saattaneet jo huomata, että harjoituskaverinani ei tällä kerralla ollutkaan Jimppa, vaan todella nätti nuori paint-tamma, jolle harjoitukset olivat jo ennestään tuttuja. Vaikka tällaiset tilanteet olisivat Jimpan kanssa oikein hyvää harjoitusta, oli todella virkistävää päästä käsittelemään tuntematonta hevosta. Olen sitä mieltä, että erilaisten hevosten käsittely on avain opeteltavan asian sisäistämiseen, sillä sen oman, tutun hevosen kanssa asiat tulee tehtyä vähän omalla tyylillä, ja mikä toimii tuosta vain Jimpan kanssa, ei ehkä toimisikaan muiden hevosten kanssa ollenkaan.

© Tarja Kivirinta

© Tarja Kivirinta

Aloitimme pysähdys- ja peruutusharjoituksista. Hevosten tuli pysähtyä heti, kun pysähdyimme itse, ja ylimääräiset askeleet korjattiin peruututtamalla. Ihmisen omaan tilaan ei ollut myöskään tuleminen, vaan välimatka täytyi pitää yllä taluttaessa ja muutenkin. Ihmisen reviirille hevonen sai tulla vain, jos se sai siihen luvan.

Harjoittelimme myös takaosan väistöjä ja juoksuttamista ympyrällä. Etenkin juoksutusharjoitukset olivat minulle hyödyllisiä, sillä Jimpan kanssa juoksutus on aiemmin ollut hankalaa. Nykyään se toimii juoksuttaessa jo tosi mukavasti, mutta aina voisi olla paremmin. Ympyrälle lähettäminen, pysäyttäminen sekä suunnan vaihtaminen onnistuivat lainahevosen kanssa yllättävän helposti. Vaikeinta oli muistaa pysytellä oikeassa kohdassa hieman etujalkojen takana, sillä muuten pyysin hevosta pysähtymään.

© Tarja Kivirinta

© Tarja Kivirinta

© Tarja Kivirinta

Lopuksi teimme totutusharjoituksia tai säkitystä, miten kukakin haluaa sitä kutsua. Pelottavina asioina toimivat tällä kertaa muovipussit, hiekalla ja kivillä täytetyt pullot sekä sateenvarjot. Osa tutustui myös pressuun, mutta minä ja lainalapseni emme ehtineet sinne asti. Totutusharjoitukset vahvistavat luottamusta, lisäävät hevosen ajattelua ja vähentävät vaistojen käyttöä. Tuloksena on siis turvallisesti käsiteltävä hevonen, joka ei pienistä hätkähdä. Hevosen voi totuttaa ihan mihin vain muovipussista lehtipuhaltimeen, mutta ensiksi tulee aloittaa vähemmän pelottavista asioista ja siirtyä sitten pelottavampiin.

Totuttaessa hevosella tulee olla mahdollisuus liikkua. Liikkeelle lähtö ei ole tavoiteltavaa, vaan totutuksessa pyritään pysymään pakokynnyksen alapuolella. Jos hevonen kuitenkin liikkuu, se saa liikkua, mutta ärsyke poistuu vasta kun hevonen pysähtyy. Totuttaminen tulee tehdä aina molemmille puolille, sillä hevosen aivopuoliskojen välillä kulkee vain 20 % informaatiosta - mikä toisella puolella sujuu täydellisesti, onkin toisella puolella ihan uusi juttu.




Totutusharjoitukset antoivat taas uutta intoa esitellä Jimpalle mitä erilaisempia asioita. Sen kanssa ollaan puuhailtu niin vesimattojen, pallojen, sateenvarjojen kuin kitarankin parissa, mutta nyt on ollut jonkin aikaa taukoa näistä asioista. Ei kun vain varastoja ja kaappeja tonkimaan, mitä kaikkea ruuna-paran päänmenoksi keksitänkään!

Yhden asian olen ainakin omasta mielestäni sisäistänyt näiden vuosien aikana, nimittäin palkitsemisen tärkeyden. Jokainen hevosmiestaitoja ja hevosten koulutusta opettava muistaa aina muistuttaa, että hevosta tulee kehua ja palkita, kun se tekee oikein. Positiivisella vahvistamisella saa yritteliään ja itseensä luottavan hevosen, joka luottaa ja kunnioittaa myös ihmistä.

Illan havaintonäytökset alkoivat Dr. Andrew McLeanin demolla kilpahevosen eettisestä koulutuksesta eritasoisilla hevosilla. Ensimmäisessä ryhmässä oli kolme nelivuotiasta suomalaista puoliveristä, joiden ongelmana oli enemmän tai vähemmän jännittäminen ja säikkyminen. Andrew painotti paljon sitä, että etenkin nuorten hevosten tulee saada tutustua rauhassa ympäristöönsä, ja jos ne näkevät jotain pelottavaa, niiden pitää antaa katsoa ja nuuskia sitä kaikessa rauhassa. Areenalta löytyikin jokaiselle jotain jännitävää, joten kaikki ratsukot pääsivät harjoittelemaan asioihin tutustumista.

Nelivuotiaat

Nuorten hevosten kanssa Andrew lähti rakentamaan parempaa liikkumista perusasioista. Hevosten piti vastata herkästi ratsastajan pyyntöihin kääntyä, hidastaa, nopeuttaa, pidentää ja lyhentää askelta kaikissa askellajeissa.

Toinen demoryhmä koostui vaativan B:n ratsukosta. Tässäkin demossa Andrew lähti perusasioista, joilla hevosen liikkumisesta ja toimimisesta saa entistä laadukkaampaa.


Viimeisessä havaintoesityksessään Andrew ohjeisti, miten yksinkertaisilla harjoituksilla hevonen saadaan rauhoittumaan esteillä sekä vahvistamaan omaa itseluottamustaan. Sekä koulu- että estedemossa Andrew mittasi tempon eri askellajeissa kätevällä älypuhelimen sovelluksella, ja pyysi tarvittaessa nopeuttamaan tai hidastamaan sitä.

Videolla näkyy muutamia tehtäviä, joita ratsukot suorittivat demossa.

Linkki videoon

Toisena havaintoesityksenä oli Minna Lindströmin ja Jaana Pohjolan demo klassisen ratsastuksen ja tuplavahvisteen yhdistämisestä. Kolme ratsukkoa eri tavoitteineen esittelivät, mihin asti olivat harjoituksissaan päässeet. Jokaisella oli käytössään naksuttimet ja herkut, joilla hevosia oltiin koulutettu. Takana ei tainnut kellään ratsukoista olla kuin kuukausi tai pari opettelua, mikä on lyhyt aika varsinkin, kun ratsuja ei ollut aiemmin naksuttimeen koulutettu.

Ruokapalkkio motivoi hevosia, ja demossa huomasikin nopeasti, että hevoset olivat innokkaasti tekemässä harjoittelemiaan liikkeitä. Videolla Jaana Pohjola selostaa, mitä ja miksi tehdään.

Linkki videoon
Kolmas havaintoesitys oli Kari Vepsän vetämä "My Way" -demo. Kari Vepsän olin nähnyt aiemminkin samantyylisessä tilaisuudessa, joten seniltaisessa esityksessä oli vähän uutta informaatiota, mutta kertaus ei ollut haitaksi. Vepsän tavoitteena oli saada hevonen keskittymään ja rentoutumaan ihmisen seurassa, minkä saavuttamiseksi hän esitteli kahdeksanosaisen johtajuusharjoituksen. Aikaa oli rajoitetusti, ja tällä kerralla se ei ehkä ihan riittänyt, jotta demosta olisi saanut kaiken irti.

Linkki videoon

Illan viimeisenä demosi Emile Faurie ja Janne Bergh. Heidän aiheenaan oli piaffen koulutus. Myös Faurie käytti koulutuksessaan positiivista vahvistamista sokeripaloilla. Ensimmäisen hevosen kanssa koulutus oli vielä aivan alussa, joten sen kanssa piaffea harjoiteltiin ohjasajaen ja avustajan kanssa. Toinen hevonen oli jo pitemmällä koulutuksessa, ja se harjoitteli liikettä Jannen ratsastamana. Emile Faurie neuvoi, kuinka hän lähtee piaffea opettamaan. Tärkeää hänelle oli, että hevonen pysyy rentona ja tekee liikkeen mielellään. Pelokas tai jännittynyt hevonen ei mene piaffea, vaan se menee "fear on the spot", kuten Emile videolla toteaa.

Linkki videoon

Janne Bergh ja Emile Faurie

Tapahtumana 4 Your Horse oli virkistävän erilainen, ja oli mahtavaa huomata, kuinka paljon asiasta kiinnostuneita oli tullut paikalle! Oma suosikkini oli havaintoesitysten sijaan luentotilaisuus, vaikka myös demoja oli mukava katsella ja kuulla valmentajien vinkkejä. Toivottavasti samantapaisia tilaisuuksia järjestettäisiin myös tulevaisuudessa!

Panelistit Ilkka Alitalo, Kati Pulli, Terhi Stegars, Minna Tallberg ja Dr. Andrew McLean

Mikä olisikaan parempi tapa viettää lomaviikkoa, kuin lähteä istumaan koko päiväksi luennolle? Opiskelija on aina opiskelija, ei siitä mihinkään pääse. 4 Your Horse oli viime tiistaina järjestetty hevosen hyvinvointiin keskittyvä foorumi, johon kuului viitisen tuntia luentoja paneelikeskustelun kera ja havaintoesitykset, jotka kestivät aina iltayhteentoista saakka. Pitkä päivä siis takana!

Koska foorumi pidettiin Helsingin jäähallissa, piti paikalle lähteä hyvissä ajoin. Minulle hyvissä ajoin tarkoitti tällä kertaa aamukuuden junaan heräämistä, jossa onneksi sai vielä torkuttua pari tuntia ekstraa, ettei nukahtaisi kesken tilaisuuden. Pitkästä aikaa kun pääsi luennolle, jota oikeasti jaksaisi kuunnella ja seurata alusta loppuun!

Luennoitsijoita tapahtumassa oli kaksi: minulle ennestään tuttu Tuire Kaimio sekä tuntemattomampi Dr. Andrew McLean. Paneelikeskustelussa kokoonpano muuttui hieman, ja Andrew'n lisäksi keskustelemassa olivat Ilkka Alitalo, Terhi Stegars, Minna Tallberg sekä Kati Pulli.

Ensimmäisenä luennoi Andrew McLean. Hänen aiheenaan oli kilpahevosen koulutus ja siihen liittyvät oppimisteoriat sekä eläinpsykologia. Hevosen luonnollinen käyttäytyminen ja sen huomioiminen koulutuksessa olivat luennon lähtökohdat, ja McLean muistuttikin, että meidän tulee työskennellä eläimen kanssa, jotta voimme käyttää niitä omia tarkoitusperiämme varten.

Hevosilla on tiettyjä tarpeita, käyttäytymismalleja, jotka niiden tulisi saada tyydytettyä: liikkumisen tarve, laiduntamisen tarve, seuran tarve ja kontrollin tarve. Tarve liikkua on hevosille luontaista, ne eivät liiku vain kun niitä huvittaa. Andrew painottaa, että hevoset kaipaavat hevosseuraa, ja vaikka ihmiset tarjoavatkin niille tallista lämpimän suojan tuulelta ja sateelta, toisten hevosten näkeminen ja koskettaminen on hyvin tärkeää. "Mitä enemmän hevoset saavat olla tekemisissä toistensa kanssa, sitä turvallisempia ne ovat", Andrew toteaa.

Hevosten keskinäisissä suhteissa ei Andrew'n mukaan ole yhtä johtajaa, vaan laumassa esimerkiksi hevonen A voi määrätä hevonen B:tä, mutta hevonen C määrää hevonen A:ta. Tätä kutsutaan bilateraaliseksi johtajuudeksi.

Andrew puhui myös paljon hevosen biomekaniikasta. Hän vertaili ihmisen ja hevosen aivoja keskenään ja kävi läpi tärkeimpiä eroavaisuuksia. Hevosen aivoissa oleva pelkokeskus on kotieläimistä suurin, mutta aivoista puuttuu DLPFC, jonka funktiona ihmisillä ja kädellisillä on muun muassa työmuisti ja suunnittelu. Hevosen muisti rakentuu tunnistamisen ympärille, se muistaa asioita yhdistämisen avulla. Muisti ei ole pitkäkestoinen (noin 2-3 sekuntia), mutta hevoset muistavat erittäin hyvin erilaiset laukaisijat (triggers). Ne eivät pysty ajattelemaan näitä laukaisijoita, jos ne eivät ole nähtävissä tai kuultavissa. Biomekaniikassa Andrew painotti sitä, että avut on annettava oikealla hetkellä, esimerkiksi pohkeenväistössä jalan liikkeen alussa, eikä vasta sitten kun jalka on jo matkalla maahan.

Andrew McLeanin koulutusmenetelmiä

McLean esitteli neljä erilaista koulutusmenetelmää:

Klassisen ehdollistamisen, jossa pääpointtina oli se, että hevonen oppii tekemään halutun asian tietyn signaalin/merkin avulla.

Operantin (välineellisen) ehdollistamisen, jossa käytiin läpi positiiviset ja negatiiviset vahvisteet sekä rankaisut. Koska hevonen muistaa tietyt laukaisijat hyvin, Andrew'n mukaan rangaistusten käyttöä koulutuksessa tulee harkita tarkkaan. Negatiivisessa rangaistuksessa hevoselta viedään jotain mukavaa pois, esimerkiksi hevosseura tai ruoka. Positiivisessa rangaistuksessa tilanteeseen puolestaan lisätään hevoselle jotain epämiellyttävää. Negatiivisessa vahvisteessa hevonen oppii, että tekemällä tietyn asian epämukavuus loppuu (esimerkiksi pohkeen paine poistetaan). Positiivisessa vahvisteessa hevosta palkitaan jollain mukavalla, esimerkiksi herkulla tai rapsutuksilla. Andrew painotti, että taputus ei ole hevosesta tai muistakaan eläimistä mukavaa, vaan etenkin sään alueelta rapsuttelu on todettu hevoselle miellyttäväksi, minkä lisäksi siltä alueelta rapsuttaminen myös alentaa stressitasoa ja rauhoittaa hevosta. Rangaistusten käyttäminen saa hevosen tekemään tiettyä asiaa vähemmän, kun taas vahvisteet vahvistavat tätä käytöstä.

Totuttamisen, jossa hevosta totutetaan asioihin askel askeleelta. Tästä menetelmästä oli minulle paljon hyötyä, sillä sain siitä uusia keinoja auttaa Jimppaa pääsemään yli peloistaan. Esimerkiksi takaa-ajomenetelmää (approach conditioning) voisimme lähteä kokeilemaan Jimpan traktoripelon kanssa. Siinä hevonen viedään pikkuhiljaa lähemmäs pelottavaa asiaa, ja pelottava asia menee kauemmas samaa tahtia. Andrew'n mukaan hevonen menettää pelkonsa ja muuttuu uteliaaksi pelottavaa asiaa kohtaan, jos se saa katsella sitä paikoillaan noin 13 sekunnin ajan (immobility). Tässä tärkeää on se, ettei hevosen anna kääntyä tai lähteä pois pelottavan asian luota, jottei pelokkeesta tule sille pakoreaktion laukaisijaa. Jos hevonen lähtee kääntymään ympäri vasemmalle, se tulee kääntää takaisin oikealle eikä ympäri asti, sillä jo se asettaa laukaisijan pakenemiselle.

Muokkaamisen, jota Andrew kuvaili myös kuvanveistämiseksi - se, mitä ei haluta, veistetään pois. Muokkaamisessa lähdetään aivan alusta, ja jo vähän sinne päin mennyt yritys hyväksytään. Pikkuhiljaa hevoselta vaaditaan tarkempaa ja parempaa suoritusta. Andrew'n mukaan muokkaamisessa lähdetään ensiksi vaatimattomasta yrityksestä (basic attempt). Sitä seuraa aina vain kevyemmän avun totteleminen (obedience), minkä jälkeen keskitytään rytmiin, jossa hevosen tulee ylläpitää haluttu askellaji, tempo ja askeleen pituus. Rytmi ja sitä seuraavat suoruus sekä kontakti ovat kaikki osa hevosen itsensä kantamista. Kun koko menetelmä on suoritettu, päästään viimeiseen kohtaan, jossa hevosen tulee suoriutua tehtävästä missä ja milloin tahansa sitä vaaditaan.

Palkinnon ajoituksessa on Andrew'n mukaan voimassa kolmen sekunnin sääntö. Aluksi annetaan kevyt apu, sitten hieman voimakkaampi ja kun hevonen vastaa siihen, seuraa palkinto. Koko sarjaan saisi kulua maksimissaan se kolme sekuntia, eli esimerkiksi käynti-ravi -siirtymisessä noin kaksi etujalan askelta.

Koko luento oli täynnä asiaa, enkä kaikkea saa millään mahtumaan yhteen postaukseen. Nämä olivat kuitenkin ne pääasiat, jotka nousivat luennon aikana eniten esille. Andrew'lle oli tärkeää, ettei hevosta inhimillistetä, vaan sen luonnolliset käyttäytymismallit ja tarpeet huomioidaan.


Lyhyen tauon jälkeen jatkettiin Tuire Kaimion luennolla positiivisesta vahvistamisesta ja siedättämisestä. Tuire oli minulle jo ennestään tuttu kouluttaja, ja löytyy minulta kirjahyllystä yksi hänen kirjansakin, Hevosen kanssa.

Tuire esitti asian yksinkertaisesti: jos jokin toiminta on hevosen mielestä kannattavaa, se tekee sitä enemmän. Jos toiminta taas ei ole kannattavaa tai sillä on negatiiviset seuraukset, hevonen alkaa välttelemään käytöstä. Tuire painotti, että rankaisua käyttäessä hevonen oppii, mitä se ei saa tehdä, mutta ei opi, mitä sen kuuluisi tehdä. "Se olisi vähän sama kuin sanoisi taksikuskille, minne ei kannata ajaa", hän havainnollisti.

Koska hevonen oppii koko ajan, myös koulutustilanteiden ulkopuolella, tulee ihmisen huomioida mahdolliset suotuisat ja epäsuotuisat käytökset ja vahvistaa tai tukahduttaa niitä. Esimerkiksi jos hevonen kuopii ruokinta-aikaan, tulee ihmisen muistaa, ettei vahvista sitä käytöstä (paitsi tietenkin, jos haluaa hevosen kuopivan aina ruokinta-aikaan).

Tuire keskittyi luennossaan vain positiiviseen vahvisteeseen, eli hevoselle annetaan palkinnoksi jotain mukavaa. Hän painotti, että hevonen määrää, mikä on juuri sille yksilölle paras palkinto. Jollekin se voi olla pala leipää tai porkkanaa, jollekin rapsutus ja jollekin rauhaan jättäminen. Inhimilliset palkinnot (kehuminen, taputus) toimivat vain, jos hevonen on oppinut yhdistämään ne johonkin toiseen palkintoon (esim. kehumisesta seuraa pitkät ohjat).

Luennolla keskityttiin kuitenkin ruokapalkintoon. Tuire huomautti, että juuri tähän aikaan ruokapalkinnon käyttämisen aloittamista kannattaa välttää, sillä hevoset valmistautuvat talveen ja pyrkivät lihomaan, jolloin ne saattavat suhtautua ruokaan hyvin voimakkaasti. Jos ruokapalkkausta on käyttänyt jo aiemmin, ei tämä vuodenaika vaikuta samalla tavalla.

Ruokapalkkausessa hevonen saa halutun toiminnan hetkellä palkinnon, jolloin käytös vahvistuu. Ruoalla palkitseminen on tutkitusti tehokas tapa vahvistaa hevosen oppimista ja parantaa hevosen käsitystä ihmisestä. Koska se on niin tehokas, tulee palkitsemisen kanssa olla erittäin tarkkana, sillä kaikki palkitsemishetkellä läsnä oleva käytös saattaa lisääntyä voimakkaasti.

Monien mielestä ruokapalkkaus ei ole luonnollinen tai hyvä tapa palkita hevosta. Tuiren mukaan ruoalla palkitseminen on juurikin luonnollista ja normaalia, sillä ihminen antaa eläimille muutenkin ruokaa ja varsinkin hevosten luonnolliseen käytökseen kuuluu se, että ne hankkivat koko ajan pitkin päivää pieniä määriä syötävää.

Tuiren mukaan kouluttamisen kulmakivet ovat ajoitus, kriteeri, vahvistetiheys ja tauottaminen (koulutusvaiheessa vähintään viiden minuutin välein). Näiden tulee pysyä täsmällisinä, jotta oppiminen edistyisi. Jos koulutus ei etene, tulee kouluttajan varmistaa, että hevosella ei ole kipuja ja se on rento. Jännittynyt tai pelokas hevonen ei opi, joten koulutustilanne täytyy pitää hevoselle turvallisena ja rentona paikkana. Pelokkaan hevosen palkitsemista ruoalla tulee myös välttää, sillä silloin saattaa vahvistaa pelkoa.

Kuten Andrew'kin, myös Tuire painotti ajoituksen tärkeyttä. Väärä ajoitus voi johtaa väärän käytöksen vahvistamiseen. Vaatimustaso eli kriteeri tulee pitää aluksi matalalla, mutta kahdeksan perättäisen onnistumisen (tai 80 % menestyksen) jälkeen sitä voi nostaa vaativammaksi. Hevoselle koulutetaan/muokataan yhtä asiaa kerrallaan ja yhden selkeän asian hevonen oppii minuuteissa, kun taas kolmen yhtä aikaa kouluttamiseen menee jopa kuukausia. Koulutuksen alussa palkinnon pitää tulla riittävän usein, ihanne olisi noin viiden sekunnin välein. Tämä on ohimenevä, mutta tärkeä vaihe. Oikea vahvistetiheys saavutetaan riittävän helpolla kriteerillä, aluksi esimerkiksi vain hievahdus oikeaan suuntaan.


Kaimio puhui myös suosituimmuusjärjestyksestä eli preferenssihierarkiasta, missä järjestyksessä korkealla oleva käytös vahvistaa kaikkia sen alla olevia. Käyttäytymisketjun viimeinen liike on ns. palkintoliike, eli järjestyksessä korkealla oleva käytös, joka toimii hevosen palkintona. Suosituimmuusjärjestys voi vaihdella esimerkiksi vuorokaudenajan tai kylläisyyden mukaan, mutta siihenkin voidaan vaikuttaa koulutuksella.

Esimerkkinä Tuire käytti nuorta hevosta, joka opetteli kokoamaan itseään. Ensiksi se opetettiin seuraamaan tuntumaa niin, että ohjasta myödätessä se venytti kaulaansa, mutta pysyi pyöreänä, eikä siis myödätessä lähtenyt liikkumaan selkä notkolla ja kaula pitkällä. Tämä liike oli hevosen palkintoliike. Kun hevosta pyydettiin kokoamaan itseään, se sai palkinnoksi venyttää kaulaansa. Tässä käytettiin takaperin ketjuttamista, eli ensiksi hevoselle opetettiin varsinainen palkintokäytös, eli kaulan venytys, ja sen jälkeen vasta sitä edeltävät liikkeet.

Lopuksi Tuire puhui siedättämisestä ja poisherkistämisestä. Tärkeintä on työskennellä pelko-/kiihtymisrajan alapuolella, jolloin hevonen on rento ja kykenee oppimaan. Tässä nousi esille taas ruokapalkkaus, jota tulee välttää silloin, kun hevonen on kiihtynyt. Kunhan hevosta siedätetään siten, että se pysyy rentona, ruokapalkkaus toimii hyvin.

Siedättämisessä lähdetään tilanteesta, jossa hevonen on rento. Tilannetta vaikeutetaan vain sen verran, että hevonen lähestyy huolestumisrajaa, mutta ei ylitä sitä. Tilanne pidetään ennallaan, kunnes hevonen on täysin rento, jolloin sitä voidaan vaikeuttaa taas lähelle huolestumisrajaa. Hevosta ei rankaista, vaan sen annetaan rauhassa tottua pelottavaan asiaan. Hyvä huomio Tuirelta oli myös se, että ihmisen säikähtäminen ei vaikuta hevoseen, kunhan ihminen ei tee mitään. Jos ratsastaja jännittyy satulassa, ottaa ohjista tiukemmin kiinni tai puristaa jalalla, hevonen ymmärtää, että nyt tulee oikeasti pelätä.

Tuire painotti sitä, että hevosia kannattaa siedättää, vaikkei sille välttämättä näkisi tarvetta. Koskaan ei voi tietää, mitä tulee tapahtumaan, joten varmuuden vuoksi siedättäminen on hänen mukaansa järkevää niin ihmisen kuin eläimenkin kannalta. Yhdenkin huonon kokemuksen jälkeen voi mennä kuukausia, ennen kuin hevonen ei enää yhdistä tiettyyn asiaan mitään ikävää.

Luentojen jälkeen oli paneelikeskustelun vuoro, jota en valitettavasti ehtinyt seurata loppuun asti. Kaikilla panelisteilla oli hyviä mielipiteitä tärkeisiin asioihin ja hevosen hyvinvointi oli jokaisen ensisijainen tavoite, niin kuin kuuluukin olla. Oli mielenkiintoista kuunnella mielipiteitä eri näkökulmista kaikkia koskettaviin aiheisiin, kuten hyvään ja huonoon ratsastukseen, hevosen onnellisuuteen ja kilpailusääntöihin.

Illan havaintoesityksistä tulee videoita ja muistiinpanoja omassa postauksessaan, jottei yhdestä postauksesta tule kyllästyttävän pitkää. :)