youtube facebook instagram
Sisällön tarjoaa Blogger.
  • Etusivu
  • Kirjoittaja
  • Jetset Jimmy
  • Erikoispostaukset
  • Yhteys

Nelistelyä


Kauan odotettu Oikea Talvi on vihdoin saapunut tänne länsirannikollekin. Pahoin pelkäsin, että tänä talvena toistettaisiin viime talven jäätikkö- ja mutapainajainen, mutta vuoden vaihtuessa saimmekin oikein roppakaupalla lunta! Itse asiassa lumen tulo ei ole vieläkään täysin loppunut, vaan miltei joka päivä sataa vähän uutta lunta. Voi olla, että keväällä manaan tätä lumen määrää uiskennellessani mudassa ja loskassa, mutta tällä hetkellä olen niin onnellinen tästä talvesta!

Lumikerros on muuttanut maastoilumme täysin. Sen lisäksi, että pohjat ovat nyt täydellisessä kunnossa, lumi valaisee iltahämärässä niin hyvin, ettei ylimääräistä valonlähdettä edes tarvitse. Ja koska kuljemme koko ajan kevättä ja kesää kohti, myös valoisa aika on pidentynyt huomattavasti. Samaa tahtia myös motivaationi on noussut, kun tallille pääsee oikeastaan aina valoisan aikaan eikä yliopisto-opinnoista ole enää stressiä. Minähän tosiaan valmistun nyt helmikuussa, joten vapaa-ajallani olen vihdoin oikeasti vapaalla!


Alkuvuosi onkin ollut hyvää aikaa liikutusten kannalta. Olen jaksanut käydä useammin tallilla ja maastolenkitkin ovat pidentyneet tasaiseen tahtiin. Vähän aikaa sitten kävimme koko lauman kanssa 10 kilometrin lenkillä ja Jimppa ei juuri edes hionnut tai vaikuttanut mitenkään väsähtäneeltä. Sen kunto on siis pysynyt suhteellisen hyvänä siitäkin huolimatta, että sen liikunta on ollut jo aika kauan kevyttä.

Olen innostunut entistä enemmän lenkkeilemään maasta käsin Jimpan kanssa, koska se tarjoaa myös minulle hyvää liikuntaa. Jimppakin pitää tästä tavasta lenkkeillä, sillä pystyn tukemaan sitä jännittävissä tilanteissa paremmin maasta käsin. Yksin maastoillessa ratsain Jimppa on nyt ollut tavallista epävarmempi ja pysähdellyt tuijottamaan kaikenlaista. Voi olla, että alueella on liikkunut jokin eläin tai useampi, minkä takia Jimppaa jännittää lähteä yksin maastoon ilman ihmisen tukea maasta. Onneksi voin aina tulla alas ja auttaa sen pelottavien kohtien ohi, joten sinänsä tämä ei ole mikään iso ongelma.

Alla lyhyt video meidän viime perjantain maastosta. Alun vaikeuksien jälkeen maasto sujui oikein mukavasti ja Jimppa jopa innostui laukkaamaan. Ja ehkä alkoi vähän kuumumaankin, haha 😄 

Toivottavasti muillakin on ollut mahdollisuus nauttia tästä talvesta ja huipuista maastoilukeleistä! Päivittelen blogin puolella harvemmin meidän arkikuulumisia, joten jos arki ja nopeampi päivitystahti kiinnostavat, kannattaa seurata meitä Instagramissa. Myös YouTubeen tipahtelee tasaisin väliajoin tallivideoita liikkuvan kuvan ystäville. 


Olemme ylittäneet itsemme jälleen! Kävin muutamia viikkoja sitten ensimmäistä kertaa "maastossa" (lue: tallin läheisillä autoteillä) ilman suitsia, ja siitä innostuneena aloin haaveilemaan oikeasta maastoilusta kaulanarulla. Vähän yli viikko sitten huomasin, että läheiseltä tieltä pääsee metsäreitille, jota ei aiemmin ole siellä ollut! Niinpä suuntasimme viime sunnuntaiaamuna uudelle reitille kaulanarun voimin.


Ja olihan meillä mukavaa! Lyhyydestään huolimatta maastoreissu oli ensimmäinen oikea maastomme ilman suitsia, mihin kuului vieläpä laukkapätkä! Jimppa lähtikin melko lujaa, kun annoin sille luvan nostaa laukan mukavan mittaisen ylämäen edessä. Jarrutusmatka oli vähän pidempi kuin tavallisesti, mutta ruuna hidasti käyntiin mäen päällä hienosti. Itse olen sellainen pelkuri, etten olisi uskaltanut ajatellakaan hurjastelevani tällä tavalla Jimpan kanssa koskaan!

Nyt ensimmäisen onnistuneen maistiaisen jälkeen uskallan kuitenkin haaveilla, että vielä joku päivä voisimme käydä pitkälläkin maastolenkillä ilman suitsia. Ennen pitkälle lenkille lähtemistä minun tulee kuitenkin rakentaa itselleni turvalliselta tuntuva pohja kaulanarumaastoilulle, joten pysyttelemme vielä näillä lyhyemmillä hyvän mielen reiteillä ja lisäämme palasia pikkuhiljaa.

Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin hämärä yllättää päivä päivältä vähän aikaisemmin. Viime sunnuntaina siirryttiin talviaikaan (muistithan siirtää kellot?), ja monessa paikassa saatiin nauttia jo ensilumestakin. Talvi on siis jo nurkan takana, mikä tarkoittaa sitä, että on hyvä hetki muistuttaa turvallisuudesta pimenevinä iltoina.

Heijastin on edullinen turvavaruste niin ratsastaessa kuin vain kaupungilla kävellessäkin. Jalankulkijana on usein hankala ymmärtää, kuinka vaikea autoilijan on havaita tummiin pukeutunut henkilö ilman heijastinta katulamppujenkaan valossa. Kaupungissa kadut ovat yleensä hyvin valaistut, mutta kun siirrytään taajaman ulkopuolelle, ei valaistus aina olekaan mikään itsestäänselvyys.

Hyvin heijastava ratsukko näkyy edestä...

Hevosen kanssa liikenteessä liikkumisessa on aina riskinsä: hevonen voi esimerkiksi säikähtää jotain ihan muuta kuin ohittavaa autoa, ja pahimmassa tapauksessa seurauksena on yhteentörmäys. Ongelmia tuottavat myös autokuskit, jotka eivät tietämättömyyttään tai välinpitämättömyyttään ota hevosta huomioon liikenteessä. Useimmat meistä ovat varmasti joskus joutuneet kohtaamaan kuskin, joka ohittaa hevosen liian läheltä hidastamatta, katse suoraan eteenpäin. Turvallisuuden vuoksi onkin tärkeää pitää huoli omasta ja hevosen näkyvyydestä. Etenkin tummaa ratsukkoa hämärällä tiellä on hyvin vaikea havaita tarpeeksi ajoissa, jos kummallakaan ei ole yhtäkään heijastinta.

Jotta muut tielläliikkujat näkevät sinut ja hevosesi tarpeeksi ajoissa, on heijastimia hyvä olla päällä molemmilla. Joskus voi käydä niin, että ratsukon tiet erkanevat kesken matkan, jolloin vain yhden osapuolen heijastimista ei ole apua toiselle. Heijastinliivi on helppo tapa pitää huoli ratsastajan/ohjastajan näkyvyydestä, ja niitä saa usein jopa ilmaiseksikin. Heijastinliivin tai -valjaiden hyvä puoli on se, että ne heijastavat niin edestä kuin takaa. Sama ominaisuus olisi hyvä olla myös hevosella, ja esimerkiksi meidän käyttämämme Horzen heijastinloimi on loistava valinta - kirjaimellisesti! Mitä enemmän heijastinpintaa, sen parempi.

...sivulta...

On hyvä ottaa huomioon myös, mihin ajoneuvojen ajovalot osuvat. Hevosten jalkoihin tulevat heijastimet näkyvät hyvin matalammalle osuviin valoihinkin. Meillä on käytössä nämä Horzen heijastinsuojat, mutta kuvauspäivänä ne olivat piiloutuneet sen verran hyvin, etten niitä löytänyt. Myös simppelimmät tarraheijastimet käyvät jalkoihin oikeiden suojien sijasta, kuten näissä kuvissa näkyy (tosin olisi tietenkin parempi, jos heijastimet olisivat joka jalassa).

Pimeällä tiellä voi myös käydä niin, että vastaan tulee tielläliikkujia ilman minkäänlaista valonlähdettä. Tämän takia kannattaa pukea myös LED-valot, kypärälamput ja muut vilkkuvat, välkkyvät tai loistavat varusteet päälle, kun lähtee maastoilemaan. Näin myös jalankulkijat ja ilman valoa pyöräilevät näkevät sinut ja hevosesi kaukaa eikä vasta törmätessä. Jimpan mielestä kypärälamppu on pelottava valaistessaan kaikki pienet, vihreät miehet tienreunoilla, mutta jos valoa ei tarvitse eteensä näkemiseen, voi sen kohdistaa vaikka taivaalle - kunhan muut tielläliikkujat pystyvät sen huomaamaan.

...ja takaa!
Aikaisemmin syksyllä, kun sää oli vielä turhan lämmin kokonaiselle heijastinloimelle, käytin maastoillessa itselläni heijastinliiviä ja Jimpalla heijastavaa rintaremmiä sekä jalustimissa tarraheijastimia. Mikään ei myöskään estä tekemästä heijastimia itse! Monessa paikassa myydään heijastinnauhaa, -tarraa tai -sprayta, joilla voi tavallisetkin varusteet muuttaa astetta turvallisemmiksi. Esimerkiksi satulahuopaan voi silittää heijastavan silityskuvan tai kypärän ympärille liimata heijastinnauhaa.

Vaihtoehtoja on monenlaisia ja moneen käyttöön, niin ratsastukseen, ajoon kuin talutukseenkin. Ostin vähän aikaa sitten Biltemasta edullisen heijastinriimun, jota voi käyttää taluttaessa ja myös tarhatessakin. Vaikka Jimppa ei olekaan kova karkaamaan, on heijastava riimu silti fiksu valinta ulkoiluun, vaikka vain oman mielenrauhan säilyttämiseksi.


Nykyään kaupoissa on tarjolla vaikka minkälaisia heijastavia vaatekappaleita, jos tavallinen heijastin tai heijastinliivi ei tunnu omalta. Esimerkiksi tämä H&M:n takki näkyy varmasti kauas, kun heijastinpintaa on niin paljon. Kuvassa päälläni on lisäksi sadechapsit, joissa on molemmilla sivuilla heijastimet, sekä talviratsastussaappaat, joissa on pienet heijastimet takana. Näistä kuvista huomaa hyvin myös sen, kuinka vaikea tumma hevonen on havaita pimeällä ilman heijastimia. Jimpasta ei näy kuin pää, ja sekin vain heijastinriimun ansiosta!

En tiedä, onko hevosharrastus vai kenties ikä vaikuttanut siihen, että nykyään olen hyvin tarkka heijastimista myös tallielämän ulkopuolella. Nuorempana harvemmin tuli käytettyä kunnon heijastimia, mutta nyt poden huonoa omaatuntoa, jos unohdan laittaa niitä tarpeeksi! Toivottavasti tekin muistatte pitää huolta turvallisuudestanne pimeällä, kypärän ohella heijastin on halvin mahdollinen henkivakuutus.

Turvallista loppuvuotta!

Lue lisää heijastimen käytöstä Liikenneturvan sivuilta!
Matkakisoissa v. 2016


Tässä maastoiluaiheisen postaussarjan osassa käsittelen melko yleistä ongelmaa - maastokammoa. Kuten estekammokin, maastoilun pelkääminen voi johtua esimerkiksi putoamisesta, mutta maastoon lähteminen voi pelottaa myös, vaikkei koskaan olisi maastossa käynytkään.

Maastokammo oli ongelma, jonka kanssa jouduin elämään melko pitkään. Minun tapauksessani pelko maastoilua kohtaan johtui hallinnan tunteen puutteesta, kun hevonen ei pysähtynytkään halutessani, minkä lisäksi onnistuin putoamaan maastossa parikin kertaa. Vaikkei putoamisissa minulle käynytkään mitään kipeitä lihaksia lukuun ottamatta, aloin maastoillessa odottamaan, milloin hevonen tekee täyskäännöksen ja katoaa altani tai pukittaa. Pian en uskaltanut ottaa ravia etenkään kotiin päin ja olin jatkuvasti jännittynyt yrittäessäni ennakoida mahdollisia sivuloikkia.

Jos kokemukseni kuulostaa tutulta, niin ehkä jo tämä helpottaa: nykyään haaveilen matkaratsastuksesta ja rakastan pitkiä maastolenkkejä laukkoineen päivineen! Paljon on toki muuttunut ajan saatossa, eikä pelkästään oman psyyken tsemppaaminen tai varusteiden tarkistaminen riitä - se on kokonaisuus muutoksia ja voi vaatia paljonkin aikaa. Maastoilu on kuitenkin niin mukavaa, virkistävää ja tehokasta liikuntaa, ettei sitä kannata jättää pois pelon vuoksi.

Tässä siis minun vinkkini maastokammon selättämiseen! Muistutan kuitenkin, että vaikka nämä vinkit auttoivatkin minut eroon maastopelostani, eivät ne välttämättä toimi juuri sinulle. Kannattaa kuitenkin kokeilla, ja tarpeen vaatiessa hyödyntää esimerkiksi terapiaa, jos pelko tuntuu olevan voittamaton - sitä se ei varmastikaan ole!


1. Varmista, että hevosella on kaikki kunnossa

Meidän tapauksessamme ilman tätä kohtaa ei maastokammo olisi hevillä lähtenyt. Epäsopivat varusteet voivat tehdä hevosesta säikyn, herkästi pukittavan tai hallitsemattoman. Usein käsistä lähtemistä yritetään korjata kovemmalla kuolaimella, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, ettei norsujarru auta sen enempää kuin tavallinenkaan kuolain tai kuolaimeton. Ei myöskään kannata vähätellä satulan sopivuutta maastoillessa, sillä kipu ja epämukavuus eivät tee hevosesta turvallista maastoseuraa. Kannattaa siis tarkistaa niin varusteet kuin hevonenkin, sillä kivuton ja rento hevonen on maastokammoiselle välttämättömyys!


2. Maastoile maasta käsin

Kuka sanoo, että maastoilla voi vain ratsain? Kun reitit oppii tuntemaan rauhallisesti maasta käsin, on helpompi lähteä samalle lenkille myös selästä. Etenkin uudessa paikassa on hyvä aloittaa maastoon tutustuminen kävellen, jos maastoilu selästä jännittää. Näin et tartuta jännitystäsi hevoseen, eikä uusille reiteille synny mörkökohtia.





3. Maastoile taluttajan kanssa

Tästä oli meille ehkäpä eniten hyötyä! Alkuun maastoilimme aina niin, että äitini tuli jalan tai pyörällä mukana. Sen lisäksi, että saimme yhteistä äiti-tytär-aikaa, oli minulla turvallisempi mieli maastoilla, kun tiesin, että tippuessani joku olisi Jimppaa vastassa. Oman hyvinvointini sijasta pelkäsinkin enemmän sitä, että pudotessani Jimppa juoksisi auton alle tai muuten loukkaantuisi pakomatkallaan, sillä se ei ole koskaan ollut sellainen hevonen, joka jää seisomaan pudonneen ratsastajan viereen.


4. Maastoile vain käynnissä

Kenenkään ei ole pakko mennä käyntiä lujempaa, jos ei halua. Maastokammoisen voi olla helpompi aloittaa käyntilenkeistä ja kerätä hyviä kokemuksia ja varmuutta ennen nopeampia askellajeja. Muutenkin on hyvä edetä hitaasti ja lisätä ravi- tai laukkapätkiäkin sen verran, kun hyvältä tuntuu.


5. Hyödynnä rauhoittavaa kaveria

Sekä hevonen että ratsastaja voivat olla rennoin mielin, kun rauhallinen kaveri on tukena ja turvana. Muutenkin kaverin kanssa maastoilu voi auttaa viemään ajatukset pois jännittämisestä. Tämä toimii myös niin päin, että käyt maastossa mahdollisimman rauhallisella ja elämään tottuneella hevosella. Minun maastokammolleni teki hyvää käydä islanninhevosvaelluksella, vaikka ratsunani ei ollutkaan mikään pystyynkuollut nojatuoli!




6. Tarkista omat varusteet

Maastopelkoista voi pelottaa oman terveyden puolesta, jolloin voi tehdä hyvää harrastaa vähän varusteurheilua. Ehjä, tarpeeksi uusi kypärä on kaiken A ja O, mutta sen lisäksi maastoillessa voi käyttää esimerkiksi turvaliiviä. Minä käytän lähes aina turvaliiviä maastoon lähtiessä, paitsi lännensatulalla, koska liivi estää siinä liikkeeseen mukautumisen. Sen lisäksi tykkään vaihtaa jalustimiin varvaskopat, jotka ovat sekä mukavammat pitemmillä matkoilla kuin myös turvalliset, koska jalka ei voi jäädä jalustimeen jumiin.


7. Tule alas, kun pelottaa

Tästä voi toki olla montaa mieltä, mutta minulle on toiminut hyvin se, että tarvittaessa tulen mieluummin alas satulasta kuin jännityn selässä ja teen tilanteen vain pahemmaksi. Monesti hevonen ohittaisi tienviereen parkkeeratun auton tai koiran kanssa lenkkeilevän ihmisen ilman ylimääräistä tohelointia, mutta jos ratsastaja jännittyy jo valmiiksi möröt huomatessaan, voi hän tahtomattaan kertoa hevoselle, että jokin tässä pelottaa. Kun pelottavia juttuja on muutaman kerran ohitellut rauhassa maasta käsin, ei selässäkään tarvitse enää jännittyä!


8. Maastoile enemmän

Tämä on tuttu neuvo estepelkoiselle, ja usein rutiinin saaminen auttaakin, jos pelko ei ole niin suuri. Monet ratsastavat harvoin maastossa, vaikkeivät sitä kammoakaan, ja maastoilusta tulee helposti hevoselle rutiinista poikkeava asia. Kun maastoilun ottaa osaksi viikoittaista liikutusohjelmaa, hevonenkin tottuu käymään lenkeillä eikä turhaan tuijottele kaikkea uutta ja ihmeellistä. Ihmisetkin pitävät rutiineista, joten on parempi pitää maastoilu säännöllisenä kuin joskus ja jouluna kokeilla, josko maastopelko olisi itsestään hävinnyt!


9. Maastoile oikeaan aikaan

Ennakointi on hevosten kanssa tärkeä turvallisuustekijä. Kun kammoksuin maastoilua, asuimme Jimpan kanssa alueella, jossa oli paljon ravihevosia sekä tiettyinä aikoina linnunmetsästystä. Pyrin välttämään kaikista ruuhkaisimpia aikoja maastossa, koska Jimppa hermostui takaa tai vastaan juoksevista ravureista välillä niin paljon, että jännitin niiden kohtaamista koko lenkin ajan. Pelon voittamisen kanssa koin hyväksi sen, että sain aikaiseksi onnistuneita maastolenkkejä, joten hyvä ajoitus auttoi onnistuneiden kokemusten kerryttämisessä. Ei siis kannata välttämättä lähteä maastoon, jos tietää, että juuri silloin siellä on esimerkiksi paljon metsästäjiä liikkeellä. Kun oma itsevarmuus on kasvanut ja hevonen on tarpeeksi maastovarma, ei enää tarvitse suunnitella lenkkiaikoja samalla tavalla etukäteen.



10. Huomaa, kuinka paljon hevosesi siitä pitää

Tämä ei ehkä ole listan hyödyllisin neuvo, mutta silti yksi iso osa oman maastokammoni voittamisessa. Jimppa rakastaa maastoilua, kuten minäkin nykyään. Sen huomaaminen, kuinka hevosen askel kevenee maastossa ja kotiin palattua ilme on kovin tyytyväinen, antoi sen viimeisen sysäyksen ottaa niskasta kiinni ja lähteä sinne maastoon, vaikka aluksi jännittikin! Jos hevosesi siis pitää maastoilusta, voi auttaa, että ajattelee tekevänsä tämän kaiken hevosen hyvinvoinnin vuoksi.


Kuten mikä tahansa muukin pelko, myös maastokammo vaatii aikaa ja töitä lieventyäkseen. Listan alkupään vinkit ovat mielestäni ne toimivimmat, mutta omalla kohdallani hyödynsin kyllä jokaista edes vähäsen. Löytyykö teiltä muita hyviä vinkkejä maastopelon selättämiseen? Olisi kiva kuulla, jos olette päässeet eroon maastokammosta, tai jos aiotte kokeilla näitä vinkkejä!


Postaussarjan aiemmin julkaistut osat:
Miksi maastoon?
Miten maastossa ratsastetaan?
Mitä varusteita maastoillessa tarvitaan?
Mitä tehdä, jos hevonen kuumuu kotiin päin?
Maasto menee hyvin aina siihen asti, kun on aika kääntyä takaisin kotiin. Hevonen ei malta kävellä rauhassa tai lainkaan, vaan painaa ohjalle, kiirehtii ja hermostuu entisestään. Onko tuttu tilanne?

Meille oli aikanaan. Edellinen omistaja oli maininnut Jimpan vuokraajien yleensä antaneen sen mennä vauhdilla kotiin, minkä seurauksena sillä alkoi vauhti kasvaa heti pään käännyttyä paluusuuntaan. Käynti muistutti enemmänkin pikakävelyä eikä kotiin päin uskaltanut edes ravata, ettei hevonen lähde käsistä.

Kun myöhemmin parin putoamisen ja käsistä lähtemisen jälkeen kehitin itselleni maastokammon, oli pakko saada jotain järkeä maastoiluun. Meni pitkän aikaa, etten uskaltanut lähteä maastoon yksin, ja meni pitkän aikaa, että uskalsin ravata tai laukata siellä. Maastokammon selättämisestä teen vielä erillisen postauksen. Tässä maastoilusarjan neljännessä osassa keskitymme siihen, miten kotiin päin kuumuvaa hevosta kannattaisi ratsastaa maastossa. Näiden viiden vinkin avulla voit ehkäistä turhaa kuumumista ja opettaa hevoselle, ettei kotiin ole mikään kiire.


1. Kävele

Jos hevonen kuumuu maastossa ravatessa ja laukatessa, voi tilannetta rauhoittaa ihan vain se, ettei mene käyntiä lujempaa. Turhan usein maastoilua pidetään pään nollauksena ja höyryjen päästelynä, jolloin hevosen täytyy antaa mennä niin lujaa kuin se jaloistaan pääsee. Hevoselle riittää vallan mainiosti jo sekin, että se pääsee pois kentän aitojen tai maneesin seinien sisältä. Uudet maisemat ja ärsykkeet toimivat yhä lailla käynnissä kuin kiitolaukassa.

Jos maastoilulla halutaan avata jumeja, kohottaa kuntoa tai kasvattaa lihaksia, voi pelkkä käynti tuntua toimimattomalta. Käynnissä edellä mainitut onnistuvat kuitenkin ihan yhtä hyvin: jumit aukeavat kunnon metsäsamoilulla, kunto kohoaa pitkillä kävelylenkeilläkin ja mäkitreenit tehoavat peppulihaksiin myös käynnissä. Kaiken lisäksi hevonen ei pääse käymään kierroksilla, ja maastoilusta voi jopa nauttia!


Jimppa aran maastoratsun vetohevosena v. 2013

2. Kaverista turvaa (tai sitten ei)

Rauhallinen kaveri tuo turvaa ja rauhoittaa kuumuvaa hevosta. Jos edessä kulkevan kaverin takapuoleen saa huoletta pysäyttää tarvittaessa, se on aina parempi!

Kaikkien kohdalla rauhallinenkaan kaveri ei kuitenkaan auta, ja esimerkiksi Jimppa kuumui entisestään, jos joutui ravaamaan jonkun perässä. Tällöin voi olla hyvä jättää muut askellajit menomatkalle ja pyhittää kotimatka käynnille, ettei kuumuva kaveri pääse hermostumaan.


3. Lisää töitä

Kävelemisen lisäksi meillä kuumumiseen auttoi se, että vauhdin kasvaessa käännyttiin takaisin menosuuntaan. Jos kerran vauhtia riittää, niin lähdetään uudelleen lenkille! Jimppa on pohjimmiltaan laiska, joten se mieluusti välttelee ylitöitä, eikä useinkaan jaksanut säntäillä kahteen suuntaan koko kotimatkaa. Tähän kun lisäsi sen, ettemme alkuun ravanneet tai laukanneet ollenkaan kotimatkalla, ei Jimppa tuntenut enää tarvetta kiirehtiä. Toki vauhti oli reippaampi kuin menosuuntaan, se nyt on ihan ymmärrettävää, mutta mitään tahtojen taistelua askellajista ei tarvinnut enää käydä.

Vaihtoehtoja suunnan vaihtamisellekin on. Joillekin voi toimia pienellä voltilla pyöriminen tai pysähtyminen aina, kun askel reipastuu liikaa. Jimppaa nämä tavat hermostuttivat vaan lisää, ja etenkin ylimääräinen pysähtely pisti sen käymään kierroksilla. Rauhoittumisesta palkitseminen esimerkiksi herkulla voi myös tehostaa hevosen oppimista, jos se vain malttaa vastaanottaa palkintonsa!


4. Jalkaudu

Jos hevosen kierrokset alkavat nousta uhkaavasti, voi turvallisinta olla jalkautua. Kotimatka taluttaen voi tuntua uuvuttavalta varsinkin, jos matkaa on kertynyt useampia kilometrejä, mutta maassa oleva ihminen voi rauhoittaa hevosta enemmän kuin selässä istuva ratsastaja. Tätä taktiikkaa hyödynnän Jimpan kanssa yhä, jos satumme sellaiseen tilanteeseen, jossa se yleensä hermostuu valtavasti (esimerkiksi traktorin tai rekan kohtaaminen kapealla tiellä).

Joskus talutus on hyvä idea jo senkin takia, ettei ratsastaja jäädy kauttaaltaan


5. Tee ympyrälenkkejä

Jos olet sellaisessa onnellisessa asemassa, että maastoreittisi kiertävät lenkin eikä missään kohdin tarvitse fyysisesti kääntyä kotimatkalle, käytä niitä hyväksesi! Toisilla tämä voi toimia loputtomiin ja liian fiksuillakin ainakin sen pari ensimmäistä kertaa, ennen kuin ne tunnistavat, milloin suuntana on koti. Jos siis hevonen alkaa kuumumaan heti, kun sen turvan kääntää paluusuuntaan, voi ympyrälenkit olla yksi ratkaisu ongelmaan.

Toisaalta, ympyrälenkeissä on se huono puoli, ettei niiden avulla opeteta hevosta rauhoittumaan, vaan pikemminkin vain huijataan luulemaan, ettei käännöstä kotiin päin ikinä tule. Siitä huolimatta tämä keino voi toimia pitämään hevosen kierrokset matalalla ja tehdä näin maastoilusta astetta mukavampaa.

Tässä esimerkki ympyrälenkistä meidän maastoistamme

Meille parhaiten toimivat vinkit ovat olleet numerot 1 ja 3. Edelleenkin pyrin välttämään hirveää tykitystä kotimatkalla, eli viimeiset kilometrit yleensä vain kävellään. Jimppa on oppinut, ettei kotiin tarvitse pikakävellä, vaan sille voi käynnissä antaa täysin pitkät ohjat, eikä se yritäkään kiirehtiä. Maastoilu on paljon mukavampaa, kun toinen ei jatkuvasti yritä salakavalasti lisätä vauhtia!

Alla on video helmikuun maastosta, josta huomaa, että vaikka vauhtia löytyy ja välillä tekisi kovasti mieli mennä lujempaa, Jimppaa ei enää tarvitse jatkuvasti pidätellä. Se on kehittänyt mielihalun laukata kaikki eteen tulevat mäet, oli kyseessä kuinka loiva nyppylä tahansa, mutta siitä huolimatta se ei niitä laukkaa, jos minä en niin halua. Vielä hauskemmaksi tämän mielihalun tekee se, että Jimppa ottaa mäen päällä heti oma-aloitteisesti käynnin tai jopa pysähtyy! Välillä se laukkaa sellaista vauhtia, että jarrutusmatkan voisi kuvitella aika pitkäksi, mutta niin vain se pysähtyy joka kerta käskemättä. Kaipa se laiskuus vie kuitenkin voiton. :D


Linkki videoon
(Muutama lukija oli katsonut, että videolla ratsastetaan hiihtoladulla - kaikki videolla olevat tiet ovat kuitenkin autoteitä, eivät latuja! :)


Toivottavasti tästä postauksesta on apua jollekin, joka tuskailee saman ongelman kanssa kuin minä aikaisemmin. Kuulisin mielelläni, mitä muita vinkkejä ja ratkaisuja olette käyttäneet tai kuulleet käytettävän kotiin päin kuumuvan hevosen kanssa!


Postaussarjan aiemmin julkaistut osat:

Miksi maastoon?
Miten maastossa ratsastetaan?
Mitä varusteita maastoillessa tarvitaan?
Linkki videoon

Tämä talvi on ollut maastoilun kannalta melko surkea. Lumi ei ole pysynyt maassa paria päivää pitempään, mutta pikkupakkaset pitävät kyllä pohjat kivikovina. Jimpastakin huomaa, ettei maastoilu ole niin mukavaa, kun kaikkialla on vain kovia jään peittämiä teitä.

Onneksi ehdimme käymään edes yhdesti maastossa, kun maassa oli vielä jonkin verran lunta. Kovin pitkää lenkkiä emme tehneet, sillä Jimppa on ollut lähes vapaalla jalkaongelmiensa vuoksi ja palannut nyt hiljalleen säännöllisempään liikutukseen. Nyt olisi vihdoin aikaa maastoilla ja puuhailla Jimpan kanssa, kun kandijutut on hoidettu alta pois, mutta ei näillä pohjilla viitsi edes kävellä...

Onko muualla yhtä onnettomat maastoilukelit, vai nautitaanko siellä lumenpeittämistä pohjista?
Joskus sää vaatii erityisiä varusteita

Pitkääkin pitemmän tauon jälkeen uusi osa maastoratsastusta käsittelevään postaussarjaan! Tällä kertaa pohdintavuorossa ovat ratsastajan ja hevosen varusteet.

Tärkeää maastoratsastuksessa on hyvät varusteet. Kuten muulloinkin, sopivat ja ehjät varusteet ovat sekä turvalliset että miellyttävät ratsukolle. Epäsopiva satula voi aiheuttaa vaikka minkälaisia ongelmia, kun penkki puristaa tai painaa ja hevonen kipeytyy. Maastossa esimerkiksi pukittelu voi toki joissain tilanteissa johtua silkasta innostuksesta, mutta yleensä siinä on jokin aivan muu syy taustalla, mihin tulee puuttua pikimmiten. Pukittelua ei ehkä nähdä aina niin vakavana asiana, mutta yllättävä pukki voi horjauttaa ratsastajan alas selästä, eikä jokainen hevonen ymmärrä pysähtyä. Esimerkiksi Jimppa kuuluu juuri näihin hevosiin, jotka säikähtävät putoavaa ratsastajaa ja pakenevat paikalta, mikä ei maastoillessa ole koskaan turvallista. Satulan sopivuus onkin hyvä varmistaa säännöllisesti, sillä hevosen selkä ja satulan toppaukset voivat muuttua lyhyessäkin ajassa.

Ratsastajan turvavarusteista voi olla montaa mieltä, mutta itse pelaan mieluummin varman päälle. Kypärä suojaa päätä ratsastajan pudotessa, mutta maastossa siitä voi olla hyötyä muutenkin. Etenkin metsissä ratsastaessa kypärä voi suojata yllättäviltäkin asioilta: putoavilta kävyiltä, matalalla olevilta oksilta ja ehkä myös hirvikärpäsiltä. Maastossa pudotessa vaarana on, että päänsä kolauttaa kiveen tai kantoon. Alusta on kentällä tai maneesissa ratsastamiseen verrattuna arvaamattomampi, eikä tippuessa voi luottaa siihen, että putoaa tasaiselle pohjalle. Sen lisäksi maastoillessa voi tulla vastaan yllättäviä tilanteita, jolloin riski pudota kasvaa. Ei ole huono idea ottaa käyttöön myös turvaliivi, joka suojaa sekä sisäelimiä että selkärankaa ja kylkiluita. Paljon maastoilevana voin myös puhua jalustinkoppien puolesta - niiden avulla ei ole pelkoa, että jalka pääsisi jäämään jumiin jalustimeen, ja ne antavat myös leveämmän tuen päkiälle, mikä etenkin pitemmillä lenkeillä on iso plussa!

Kuva vuoden 2014 heijastinpostauksesta

Varusteissa tärkeää on kiinnittää huomiota myös näkyvyyteen, eli heijastimiin. Kesäaikaankin on hyvä pukeutua maastoon siten, että ratsukon erottaa jo kauempaa, mutta varsinkin syksyllä ja talvella heijastimet ovat välttämättömiä. Niitä tulee olla niin hevosella kuin ratsastajallakin, jos ratsukon tiet jossain kohtaa sattuvatkin eroamaan, tai jos ratsastaja jossain vaiheessa taluttaa hevosta. Parhaimmiksi heijastimiksi olen itse kokenut heijastinloimen, joka näkyy todella kauas, kun heijastuspintaa on laajasti. Se myös pysyy hyvin päällä, maastoili sitten minkälaisissa ryteiköissä hyvänsä. Ratsastajalle paras heijastin on heijastinliivi, joita saa joskus ilmaiseksikin tai ainakin parilla eurolla. Jos samoilla reiteillä kulkee paljon autoja, hevosen jalkoihin on hyvä laittaa heijastimet, koska auton valot osuvat suoraan niihin. Valaisemattomilla reiteillä ratsastajalla kannattaa olla kypärälamppu, sillä vastaantulijat eivät välttämättä näe pimeässä heijastimillakaan varustettua ratsukkoa, jos minkäänlaista valonlähdettä ei ole lähellä. Huomioithan heijastimia valitessa myös sen, että ratsukko pitää nähdä niin edestä kuin takaa!

Muista varusteista voikin sitten olla montaa mieltä. Jotkut tykkäävät pitää maastossa korvahuppua suojaamassa hyönteisiltä, ääniltä tai tuulelta. Jotkut haluavat käyttää esimerkiksi martingaalia tai muuta apuohjaa sen varalta, että hevonen innostuu liikaa. Varsinkin kuolaimista on mielipiteitä suuntaan ja toiseen, eikä yksi ja sama kuolain sovi jokaiselle. Hyvä olisi kuitenkin muistaa, ettei minkäänlaiset varusteet pidättele hevosen kokoista pakoeläintä silloin, kun se syystä tai toisesta päätyy pakenemaan. Kouluttamalla pakoreaktiota voi saada vähennettyä ja hallittua, mutta täysin kokonaan sitä ei pysty sammuttamaan.

Tässä vielä muistilista maastoilijan varusteista:
  • sopivat ja ehjät varusteet
  • kypärä
  • (turvaliivi)
  • (jalustinkopat)
  • heijastimet
    • hevoselle
    • ratsastajalle

Mitä varusteita te käytätte maastoillessa?

Postaussarjan aiemmin julkaistut osat:
Miksi maastoon?
Miten maastossa ratsastetaan?
Linkki videoon

Lokakuun viimeisen päivän kunniaksi pitkästä aikaa maastovideota! Pohjat ovat olleet kivikovia jo jonkun aikaa, eivätkä yöpakkaset auta asiaa lainkaan. Lumi ehti olla maassa lähes kaksi päivää, jolloin saimme nauttia pehmeämmistä pohjista sekä iki-ihanista tilsoista. Odotan siis jo kovasti pysyvää lumipeitettä ja tilsakumeja, jotta maastoista pääisisi vihdoin nauttimaan kunnolla!




Kesä - tai ainakin kevät - on vihdoin saapunut! Auringosta on saatu nauttia jo useampia päiviä ja vihreänkin syöttely on päässyt alkuunsa. Jimppakin on saanut olla nyt ilman loimea sekä ulkona että sisällä, kun vihdoin lumisateet ja yöpakkaset ovat jääneet taakse (toivottavasti...).

Jimpan tarhaa laajennettiin vihreälle niin, että hevoset pääsevät päivittäin vähäksi aikaa kerrallaan nauttimaan alkukesän vihreästä. Päivät Jimppa joutuu olemaan puolet pienemmässä tarhassa, mutta piankos ne pääsevät jo oikealle laitumelle. Ainakin vielä vaikuttaa siltä, että Jimppa joutuu härkkimisen kohteeksi, ja sillä onkin mukavat taisteluvammat ympäri kehoa ensimmäisen päivän jäljiltä. Saa nähdä, suopuvatko uudet kaverukset toisiinsa, vai pitääkö keksiä jotain muuta. En haluaisi vanhaa hevosta pakolla hyppyyttää, jos toinen ei sitä jätä rauhaan.

Mutta sitten itse postauksen asiaan. Kävimme eräänä aurinkoisena iltapäivänä maastossa tarkoituksena kiertää tuttu noin 10 km lenkki. Lähdin ratsastamaan lenkkiä vastapäivään, enkä tietenkään silloin huomannut kääntyä oikeasta risteyksestä, joten päädyimme ihan uudelle reitille. Tämä reitti paljastuikin aivan ihanaksi! Oli mäkiä, metsäpolkuja ja pääsipä monesta kohtaa merelle asti - joskin Jimppa ei suostunut astumaan kymmentä metriä lähemmäksi rantaa... ei ehkä ihan heti onnistu kahlaaminen ja merenrantaratsastus tämän vesipedon kanssa.


Tämän lähemmäs merta ei vielä päästy :D

Pääasiassa etenimme käynnissä, sillä tiet olivat aika kovia. Jimppa oli kuitenkin niin innoissaan mäkien laukkaamisesta, että ne mentiin reippaammin. Ruuna lähti kuin tykin suusta heti luvan saatuaan, mutta mäen päällä hidasti automaattisesti käyntiin tai vähintäänkin raviin. Matkaa kertyi 11.65 km ja kulutimme siihen puolitoista tuntia. Lopuksi Jimppa sai maistella vihreää käen kukunnan säestämänä. Tällaisina päivinä sitä on kyllä niin onnellinen omasta maastomopostaan!

Linkki videoon




Mulla olisi puhelimen täydeltä videota jonkin ajan takaiselta maneesikäynniltä, mutta sitä ennen palatkaamme viime viikonloppuun - ja tarkemmin sen sisältämään liikuntaan.

Perjantaina Jimppa joutui liinan nokkaan, mikä ei ollut ruunan mielestä oikea valinta. Meillä oli alkuun erimielisyyksiä jo ihan siinä, oliko tarkoitus lähteä ympyrälle vai väistää pohjetta niin pitkälle kuin liina yltää. Nyt kun Jimppa on oppinut pohkeenväistön aika hyvin, se yrittää käyttää tätä taitoaan kaiken vähemmän kivan tehtävän sijasta, jos se vaikka olisikin ihan tyydyttävä vastaus. Kertoessani vähän isommin, että nyt pitäisi jo suunnata ympyrälle, Jimppa oli sitä mieltä, että nyt omistaja on aivan liian äkäinen, minä mieluummin odotan parempaa tuulta. Se jopa "hyppäsi pystyyn" (= nosti etujalkojaan yhtä aikaa noin viisi senttiä maanpinnasta), ennen kuin luovutti ja lähti kiertämään ympyrää.

Jimpalla oli selkeästi kertynyt ylimääräistä energiaa, sillä se ylireagoi joka kerta pyytäessäni sitä liikkumaan enemmän eteen. Se hurjistui joka maiskautuksesta niin, että veti hetken pää ylhäällä tasapainotonta ravia tai päätti nostaa laukan pukin saattelemana. Juoksutin ruunaa yhdessä tarhoista, joten viereisessä tarhassa Jimpan esitystä seurannut nuorikko lähti leikkiin mukaan ja ravasi korskuen aidan viertä edestakaisin. Sekös se vasta järkytti vanhaa herraa, joka koristen iski vielä suuremman vaihteen silmään ja meinasi siinä hurjastellessaan jo käydä polvillaankin. Minua ruunan touhu lähinnä huvitti, sillä kevyemmän liikutuksen jäljiltä se on useasti juuri tällainen herkkänahkainen otus, joka ottaa pienetkin käskyt niin voimakkaasti vastaan, että itsekin jo epäilee joskus unissaan pelotelleensa hevosen kuoliaaksi.

Tähänkin ongelmaan auttoi tilanteen nollaus ja aloitus uudelleen, tällä kertaa pyytäen rauhallista liikettä eteen-alas. Ja kas kummaa, äsken täysin hermoraunio ruuna muuttuikin taas rennon rauhalliseksi sunnuntaihölkkääjäksi. Mahtoi naapuritarhan ulkoilijoita ihmetyttää moinen mielialan vaihtelu.



Lauantaina suuntasimme maastoon. Olin suunnitellut käyväni kymmenen kilometrin lenkin pääasiassa hölkäten, joten lähdimme Kekantien suuntaan. Jimppa piti taluttaa ravikatsomon ohitse, koska sille oli ylitsepääsemättömän kamalaa kuulla pisaroiden tippuvan räystäältä maahan. Seuraavaksi sitä kauhistutti tien molemmin puolin kasatut kaadetut puunrungot, jotka eivät viime kerralla siinä olleet. Ne piti ohittaa kiemurauraa ravaten ja vähän puhisten.

Pääsimme noin puoleen väliin menomatkaa yhden mäen päälle, kun Jimppa huomasi aukean toisella puolella metsässä jotain hirveää ja yritti lähteä peruuttamaan vauhdilla pois. Tulin varuiksi alas selästä ja tiirailin metsikköön, mutta omaan silmääni ei sieltä osunut mitään omituista. Jatkoimme siis matkaa, vaikka olinkin entistä valppaampana, sillä alueella oli vastikään liikkunut susi. Jimpalta alkoi vähän ajan kuluttua loppua puhti kokonaan, sillä päivä oli lämmin ja aurinkoinen ja ruunaparalla päällään talviturkki. Niinpä käännyimme sopivan paikan tullen takaisin, ja kuin taikaiskusta ratsun voimat palautuivat... kotimatka lähinnä käveltiin ja välillä koitettiin ravata, mutta Jimppa pilasi mahdollisuutensa kiihdyttelemällä liikaa.


Tallipihassa Jimppa oli hikinen ja väsynyt, mutta se vaikutti niin tyytyväiseltä piehtaroidessaan lenkin jälkeen lumisella kentällä enimpiä hikiä pois, että maastoreissu oli varmasti mieleen. Itsekin sain pitkästä aikaa sen fiiliksen, että maastoilu on se meidän juttu. Tämä fiilis on ollut vähän aikaa kadoksissa, mutta toivon mukaan se sieltä taas löytyy, kun päästään enemmän maastoilemaan.

Huomaa oej keräämä tilsapaakku...

Sunnuntain suunnitelmana oli palautella kevyesti kentällä lännensatulalla. Varustaessani Jimppaa huomasin vasemman etujalan jänteessä normaalia enemmän nestettä, joten pistin asian tarkkailuun. Ratsastus ei mennyt mitenkään hurjan hyvin, sillä Jimppa keräsi heti alkuun tilsat etusiinsa, minkä takia ravailusta ei tullut oikein mitään. Pohkeenväistöt sen sijaan sujuivat ehkä parhaiten ikinä! Olen itsekin varmasti kehittynyt tässä asiassa, minkä takia ne sujuvat kerta kerralta paremmin.

Kokeilin etujalan liikutuksen jäljiltä, ja vaikka neste oli hieman laskenut, sitä oli silti tavallista enemmän. Kylmäsin kaikki jalat letkuissa varmuuden vuoksi, vaikka nyt mentiinkin niin kevyesti, ja se tuntui laskevan loputkin ylimääräisestä nesteestä. Jimppa pääsi nakuna loppupäiväksi pihalle mukavaan auringonpaisteeseen, ja minä puolestani pakkasin reppuni ja matkustin takaisin Vaasaan arkea viettämään. Ei enää kauaa, kunnes viikonloppujen lisäksi pääsen touhuamaan Jimpan kanssa myös viikolla!




Viimeinen viikkoni Tanskassa on alkanut. Tämä tarkoittaa sitä, että ei ole enää lainkaan kauaa siihen, että minun ja Jimpan elämä palaa ennalleen! Puoli vuotta on mennyt aivan järjettömän nopeasti. Kaikeksi onneksi Jimppaa ei eromme ole haitannut ollenkaan, vaan se on päässyt liikkumaan säännöllisesti vuokraajan ja äitini avustuksella.

Joulukuussa kävin lyhyellä visiitillä Suomessa ja pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan. Ensimmäisenä päivänä halusin kuitenkin mennä maastakäsin, koska halusin varmistaa, että suhteeni Jimppaan on säilynyt entisellään. Ruuna oli todella vastaanottavaisella ja kuuliaisella tuulella, eikä mikään tuntunut muuttuneen.

Paloin tietenkin halusta päästä maastoilemaan, mutta kelit eivät olleet meidän puolellamme. Pitkän aikaa oli niin järkyttävät tilsakelit, ettei pihasta päässyt poistumaan metriäkään. Jimpalla kun ei ollut tilsakumeja alla, se keräsi valtavat paakut heti ensimmäisistä askelista lähtien. Erehdyin käymään maastossa, kun uskoin tilsojen pysyvän poissa ravatessa. Lopputuloksena oli se, että kävelin ponin vierellä suurimman osan matkasta kaviokoukku valmiina. Jimpankin kärsivällisyyttä koeteltiin, kun kotiin päin kävellessä piti vähän väliä seistä paikallaan ja nostella jalkoja putsattaviksi, mutta hienosti ruuna malttoi seistä irti minun kumarrellessa kaviolta toiselle.

Pääsimme onneksi kerran käymään oikeasti maastossa, kun nollakelien tilalle saapui pikkupakkaset. Jimppa oli aivan intopiukeana, sillä se ei ollut myöskään päässyt vähään aikaan maastoon, ja kaiken kukkuraksi nyt ulkona oli pakkasta! Kävimme Kekatiellä noin 11-12 km lenkin ja ruunalla oli niin kivaa. Se sai laukata ylämäet reipasta vauhtia ja menomatkallakin se innostui laukkaamaan pitkän pätkän reippaasti. Yleensä ruuna ei viitsi laukata menosuuntaan, vaan kovimmat vauhdit jätetään sitten paluumatkalle. Tälläkin kertaa se yritti kovasti, josko saisi kotiin päinkin mennä lujaa, mutta koin paremmaksi pitää sen lähes koko matkan käynnissä, kun ruuna meinasi alkaa kuumua vähän liikaa. Turkki ja harja huurteisena palasimme tallille, ja molemmat olivat oikein tyytyväisiä yhteiseen lenkkiin!

Linkki videoon

Hyvät kelit eivät kuitenkaan jatkuneet kauaa, ja nyt pitkän jäisen ja kivikovan jakson jäljiltä Jimppa alkoi arkomaan vasenta takajalkaansa niin, ettei laskenut painoa kokonaan jalalle ja lepuutti sitä paikoillaan seistessään. Ongelmasta kuullessani ehdin jo tuumata, että eipä pitkälle päästy ennen seuraavan jalan vuoroa... Niinpä ohjeistin äitiäni aloittamaan taas päivittäisen kylmäyksen varmuuden vuoksi ja seuraamaan tilannetta. Hän kertoi jalan tuntuvan normaalilta, mutta reiden olevan lämpimämpi, ja epäili venähdystä. Olosuhteet huomioon ottaen se voisikin olla todennäköinen syy, jos Jimppa on liukastunut riehuessaan tuulisen sään kimmottamana tarhassa. Jimpalla on toki hokit alla, mutta eivätpä nekään paljoa auta, jos pohja on kivikova. Toivon mukaan tilanne selviäisi kotihoidolla ja kyseessä olisi vain pieni venähdys, eikä mitään sen pahempaa!
Pitkästä aikaa postausta videon muodossa, ja tällä kertaa ylipitkänä versiona! Kävimme siis maastossa tässä yksi sateeton päivä. Harmikseni huomasin videota kootessani, että actionkamera oli taas jättänyt osan pätkistä kuvaamatta kokonaan, joten itse maastosta ei ole kummoista materiaalia. Ihan riittävästi sitä kuitenkin tuli kuvattua, joten tässäpä hurjat 13 minuuttia ja 40 sekuntia pitkä, turhaa höpöttelyä ja tavallista touhuilua sisältävä videopostaus:

Linkki videoon
Eilinen lyhyt maastolenkki käytiin lännensatulalla. Käyntipainotteiseen maastoiluun länkkäpenkki on oikea unelma, niin mukava siinä on vain istuskella ja nauttia matkasta. Ravi onkin toinen juttu, sillä lännensatulassa keventäminen ei ole yhtä mukavaa kuin koulusatulallamme. Sekin on kuitenkin helpottunut huomattavasti, kun ymmärsin pidentää jalustimia!

Yksi merkityksetön mutta ihana piirre lännensatulassa on myös se, että se narisee. Siitä on nopeasti tullut rentouttavaa taustamusiikkia, jota ilman on välillä liiankin hiljaista. Satulan narina tekee tunnelmasta vielä himpun verran paremman, se tuo mieleen vanhat, kultaiset ajat ja sen tahdissa hevosen selässä matkustaminen saa mielen kohenemaan - kaiken tämän lisäksi narina ilmoittaa lähialueen pedoille ja möröille, että me ollaan tulossa. Jotkut möröistä ei kuitenkaan ymmärrä poistua paikalta, mutta onneksi satulassa on sekä nuppi että tukeva istuin.

Tämä video on kuvattu siis eilen, kun kävimme Jimpan kanssa ihan vain pienen kierroksen maastossa narisemassa. Matkaa kertyi varmaan nelisen kilometriä, joten en oikeastaan tiedä, voiko tätä edes sanoa maastolenkiksi. Pistäydyimme kuitenkin maaston puolella, ja kuvasin siitä videon!


Olen nyt tarkkaillut Jimpan takajalkaa taas tarkemmin, sillä minusta siinä tuntuu se sama paksumpi kohta kuin aiemmin, vaikka jokin aika sitten se oli sulanut pois. En kuitenkaan enää luota täysin omiin tuntemuksiini, sillä jos luottaisin, löytyisi kohta joka jalasta kummallisia patteja ja nestekertymiä, joita ei viimeksi ollut ja joita kukaan muu ei löydä... Siitä huolimatta päätin vähentää ravia hetkeksi ja palata käynti+kylmäys -strategiaan, ihan vain varmuuden vuoksi.

Tällä kertaa virkistävää vaihtelua sain minä eikä Jimppa, joka on pysytellyt rutiininomaisessa liikunnassaan ihan tyytyväisenä. Pääsimme äidinkin kanssa ensimmäistä kertaa ikinä yhdessä maastoon niin, että minä menin Jimpalla ja hän liikutettavana olleella islanninhevosella. Olimmehan me aiemmin käyneet vaelluksilla ja ratsastustunneilla yhdessä, mutta ihan kahdestaan emme olleet ikinä päässeet ratsastamaan. Nyt siihen tarjoutui mahdollisuus, kun saimme viikon verran liikuttaa samalla tallilla asustelevaa issikkaruunaa.

Minulle tilaisuus käsitellä enemmän jotain toista hevosta kuin Jimppaa oli kauan odotettu ja toivottu, joten olin innoissani päästessäni maastakäsittelemään uutta tuttavuutta. Ensimmäistä kertaa sitten Jimpan sain mennä maasta käsin itsekseni ilman ohjausta, mikä oli jännittävää. Oman oppimisen kannalta onkin mielestäni tärkeää, että opittuja taitoja pääsee käytännössä hyödyntämään muillakin hevosilla. Jimpan kanssa asiat sujuvat helposti omalla tyylillään, mutta samat jutut eivät välttämättä toimikaan jollain toisella. Niinpä oli hyvä, että tällainen tilaisuus tuli eteeni!

Maastakäsittelyn lisäksi pääsin pitkästä, pitkästä aikaa yksin maastoon muulla kuin Jimpalla. Viimeisin ei-Jimppa, jolla olen maastoillut, oli entinen hoitohevoseni, joka sekin oli islanninhevosruuna. Hevoshistoriassani issikoita onkin ollut useampi kappale, joten olo tämän ruunan selässä oli oikeastaan aika tuttu ja turvallinen. Maastoilu ei eronnut Jimpan kanssa maastoilusta muuta kuin vauhdissa, joka pienellä hevosella oli välillä tuskastuttavan hidas, kun on tottunut Jimpan matkaavoittaviin askeliin. Sen lisäksi lainaratsua eivät traktorit tai muut hetkauttaneet, kun taas Jimppaa sellaiset möröt jännittävät välillä kovastikin.

Pieni pätkä tölttiä maastossa

Käsittelin lainahevosta maasta kahdesti, ja molemmat kerrat menivät mielestäni hyvin. Ensimmäinen kerta sujui ehkä paremmin, kun kummallakaan ei ollut mitään tietoa siitä, mitä tulevalta odottaa. Ei toisellakaan kerralla ilmennyt suurempia vaikeuksia, mutta harjoituskerta venyi ehkä vähän liian pitkäksi, minkä takia hevosen mielenkiinto ehti loppua kohden lopahtaa. Pitäisikin muistaa pitää treenit riittävän lyhyinä!

Kuvakaappaus videolta

Kaikista hyödyllisintä oli harjoitella juoksuttamista vieraalla hevosella, koska juoksutus on itselleni niin hankalaa. Tällä hevosella sitä oli erityisen hyvä harjoitella, koska se oli niin herkkä liian kovalle paineelle sekä nollarajan ylitykselle. Alkuun jo pelkkä yksi ympyrä oli vaikeaa saada tehtyä ilman, että ruuna pysähtyi, kun astuin huomaamattani sen edelle.

Jimpan kanssa ollaan edetty rauhallisesti. Ravia voi mennä jo lähes tavalliseen tapaan, eikä jalka ole siihen reagoinut. Lämpimät ilmat ja laitumella olo ovat kuitenkin turvottaneet kaikkia jalkoja, mutta nesteet ovat aina laskeneet kokonaan liikunnan ansiosta. Pojalla olisi hirmuinen halu laukata niin maastossa kuin sileälläkin, mutta ihan vielä ei sitä uskalla ottaa. Piakkoin, kuitenkin. :)

Äiti-tytär -maastosta selvitty!

Maastoaiheinen postaussarja palailee talviuniltaan toisen osansa voimin. Tällä kertaa käsitellään sitä, miten maastossa ratsastetaan.

Maastossa hevoset voivat käyttäytyä yllättävänkin erilaisesti kuin yleensä kentällä tai maneesissa ratsastaessa. Jollakin ero näkyy vain eteenpäinpyrkimyksessä, toisella taas voi ilmetä aivan uusia puolia eri ympäristöön astuessa. Niinpä ei voi, kuten yleensäkään, yksiselitteisesti sanoa, miten maastossa tulisi ratsastaa. Jokainen hevonen on yksilö, ja jokaista on ratsastettava sille sopivalla tavalla.

Sopiva varustus on tietenkin tärkeää muistaa, ja siitä tulee myöhemmin enemmän asiaa. Kuitenkin on hyvä tarkistaa, että hevosen varusteet ovat ehjät ja sille sopivat, ja että heijastimia on tarpeeksi niin, että ratsukko näkyy joka suunnasta. Tietenkin myös riittävät turvavarusteet ratsastajalla ovat välttämättömät, jotta maastoratsastus olisi turvallista.






Nyt kuitenkin keskitytään vain siihen, kuinka maastossa ratsastetaan. Olen monesti törmännyt kysymykseen siitä, missä hevosella oikeastaan saa ratsastaa. Aika moni luulee, että kevyen liikenteen väylällä (eli pyörätiellä) saa ratsastaa, vaikka asia ei näin ole. Luulin aiemmin itsekin näin, mutta maastoilun yleistyessä päätin ottaa asioista selvää. Meidän ei onneksi ole tarvinnut kulkea pyöräteitä pitkin, koska maastot ovat aina olleet ihan lähellä, mutta hoitaessani nuorempana islanninhevosruunaa kävin sen kanssa "maastossa" pyörä- ja autoteillä, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ollut. Tieliikennelain mukaan eläimet, mukaan lukien hevoset, tulee kuljettaa tiellä kytkettynä ja siten, etteivät ne tuota vaaraa tai haittaa liikenteelle ja ratsastajan on soveltuvin osin noudatettava ajoneuvon kuljettajaa koskevia säännöksiä, eli ratsukon paikka liikenteessä on ajoradalla. Ellei kevyen liikenteen väylää ole erikseen merkitty ratsastustie-merkillä, ei siinä saa ratsastaa eikä taluttaa hevosta. Kärryjä tai vaunuja vetävä hevonen rinnastetaan aina ajoneuvoon, eikä sillä saa ajaa edes ratsastustieksi merkityllä tiellä. Ratsukon paikka maantiellä on oikeassa reunassa ja hevosta taluttaessa vasemmassa reunassa.

On sanomattakin selvää, että ratsastus moottoriajoneuvojen seassa ei ole ratsukolle kaikista turvallisin vaihtoehto. Joissain tapauksissa maantien käyttö on kuitenkin välttämätöntä, jos muuta reittiä maastoon tai muulle ratsastuspaikalle ei ole. Tästäkin meillä on kokemusta, sillä Jimppa asui aiemmin melko vilkkaan tien varrella, jota pitkin täytyi kulkea, jos halusi maastoon tai maneesiin. Nytkin asumme tallilla, josta pääsee maastoon ja maneesiin vain kulkemalla vähän matkaa tietä pitkin, mutta siinä ei onneksi ole niin vilkasta liikennettä ja nopeusrajoituskin on matalampi.

Jos autojen seassa on pakko ratsastaa tai taluttaa, hevosen täytyy olla tottunut autoihin. Autoja pelkäävää hevosta ei tule viedä liikenteen sekaan, eikä tottumatonta ratsua lähdetä totuttamaan yleisille teille. Autoihin tottunut hevonen voi myöskin säikähtää autosta kuuluvia ääniä, renkaista kimpoavia kiviä tai jotain täysin muuta, minkä takia hevosen kanssa tulee liikenteessä olla aina varovainen. Ratsukon turvallisuuteen vaikuttaa tietenkin muidenkin tielläliikkujien toiminta, mutta ratsastaja itse voi vaikuttaa siihen eniten. Välttämällä kaikista vilkkaimpia aikoja, taluttamalla hevosta ja käyttämällä varusteita, jotka huomataan, ratsastaja voi minimoida omasta toiminnastaan johtuvia vaaratilanteita. Autojen kanssa kommunikoidaan käsimerkeillä: nostamalla käden pystyyn auton kuljettajaa pyydetään pysäyttämään. Itse olen yleensä heilauttanut kättä kiitokseksi autoille, jotka ovat hidastaneet kohdallamme. Muita kansainvälisiä käsimerkkejä en suosittele käyttämään.

Mitä tulee maastoreitteihin, ratsastaminen luonnossa kuuluu jokamiehenoikeuksiin. Luonnontilassa tai siihen verrattavilla alueilla ratsastaminen on yleensä sallittua, jos siitä ei aiheudu haittaa, mutta pihamailla, pelloilla ja istutuksilla oikeutta on rajoitettu. Myöskään kuntopoluilla tai muilla vastaavilla ei saa ratsastaa. Ratsastajan on huolehdittava siitä, että esimerkiksi hevosen lannasta ei aiheudu vahinkoa hukkakauran muodossa tai että ratsastus ei kuluta maata niin, että siitä aiheutuu vahinkoa. Jos ratsastaminen jollain alueella epäilyttää, kannattaa kääntyä maanomistajan tai -haltijan puoleen!



Maastossa ratsastetaan siis liikennesääntöjen mukaan. Muut tielläliikkujat on otettava huomioon ja huolehdittava siitä, ettei aiheuta vaaratilanteita tai muuta haittaa liikenteessä. Kun autojen joukosta on päästy maastoon, voidaan miettiä, miten nyt tulisi ratsastaa. Tässä se muuttuukin monimutkaisemmaksi, sillä kuten aiemmin mainitsin, jokainen hevonen on oma yksilönsä.

Koska minulla on kokemusta lähinnä Jimpan kaltaisesta maastomoposta, keskitynkin antamaan neuvoja, miten senkaltaisten hevosten kanssa maastossa voisi ratsastaa. Jimppa ei alun perin ollut kaikista mukavin maastoratsu, sillä se oli aiemmin saanut juosta kotiin päin niin lujaa kuin halusi, mikä aiheutti alkuun vaikeuksia. Sillä oli myös tapana tehdä täyskäännöksiä, jos se näki jossain jotain pelottavaa, minkä takia kerran tipuin siltä yksin maastoillessani ja aloin jännittämään maastoilua. Kaiken lisäksi epäsopiva satula aiheutti pukittelua ja Jimpan entisen raviuran epämiellyttävät muistot saivat sen välillä aivan paniikin valtaan, mitä tapahtuu vielä nykyäänkin, jos Jimpalla on liikaa energiaa.

Nykyään Jimpan kanssa voi ratsastaa melko huoletta, eikä koko ajan tarvitse olla valmiustilassa, jos jotain yhtäkkiä tapahtuisikin. Maastossa voi kuitenkin tulla vastaan vaikka mitä ihmeellistä lenkkeilijöistä hirviin, joten ratsastajan on oltava koko ajan tietoinen ympäristöstään ja pidettävä ratsunsa hallinnassa. Tämä ei tarkoita sitä, että koko ajan pitäisi ratsastaa ohjat tuntumalla, vaan sitä, että ratsastajan on tarpeen vaatiessa pystyttävä hallitsemaan hevosensa, jos se säikähtää tai innostuu liikaa. Kaikille hevosille ei sovi maastoilu tuntumalla, hyvänä esimerkkinä Jimppa, joka hermostuu vain enemmän, jos otan ohjat kunnolla käteen. Sen takia ratsastan maastossa yleensä löysin ohjin, ja pelottavista tilanteista pyritään selviämään ilman, että ohjia tarvitsisi ottaa paljoa tiukemmalle, koska tiedän, että se hermostuttaa Jimppaa entisestään. Joillekin tuntuma taas sopii, jolloin niin kannattaa myös ratsastaa.

Maastolla on monen mielissä sellainen kuva, että sinne mennään päästelemään höyryjä. Jos hevonen kuumuu maastoilusta helposti tai ei muuten ole välttämättä koko ajan hallittavissa, maastoilu kannattaa pitää rauhallisena, rentona lenkkeilynä. Mikään pakko maastossa ei ole mennä lujaa, jos vähänkään tuntuu siltä, että jokin voisi mennä pieleen! Turvallisuus on kaikista tärkeintä, joten maastossa ratsastaessa ei ikinä kannata tehdä mitään, minkä lopputuloksesta ei voi olla suhteellisen varma.

Turvallisuus pätee myös pohjiin, joilla ratsastetaan. Maneesin ja kentän pohja on yleensä melko ideaali ratsastusta ajatellen, mutta maastossa pohjat vaihtelevat yllättävänkin paljon. On hiekka- ja sorateitä, metsäpolkuja, kivikkoa ja lähes koskematonta ryteikköä. Maastossa hevosen tasapaino ja koordinaatiokyky paranevat, ja erilaiset pohjat voimistavat myös esimerkiksi takaosaa. Vaikeustasoa kannattaa nostaa vähitellen, eli jos hevonen on lähes koko elämänsä kulkenut tasaisilla alustoilla, ei sitä kannata suoriltaan viedä kaikista juurikkoisimmille ja kivikkoisimmille poluille kompuroimaan.

Issikoille sopii possujuna!

Maastoilla voi yksin tai yhdessä kaverin kanssa. Yksin maastoillessa hevonen voi olla rauhallisempi, mutta yksinäisyys voi myös olla sen mielestä epämiellyttävää. Olen kuullut hevosista, jotka eivät lähde tallipihasta ilman kaveria tai alkavat pysähtelemään tai muuten protestoimaan kesken maaston. Maastokaveriksi kannattaa ottaa vain ratsukoita, jotka osaavat käyttäytyä maastossa, jos omassa ratsastuksessa tai ratsun käytöksessä on puutteita. En todellakaan suosittele lähtemään maastoon, jos kumpikaan ratsuista ei ole siellä hallittavissa!

Kaverin kanssa ratsastaessa tärkeää on muistaa turvavälit. Joillekin hevosille on ihan okei, että takana tuleva kulkee turpa kiinni hännässä, mutta kaikille tämä ei käy. Monen hevosen kanssa on myös tärkeää muistaa, ettei edellä menevää ohiteta. Jimppa vetää yleensä herneen nenään, jos joku tulee maastossa sen vierelle tai ohittaa sen ravissa tai laukassa, ja pahimmassa tapauksessa se saattaa pukittaa tai muuten uhitella. Edellä menevän ratsukon ohittaminen varsinkaan kovassa vauhdissa ei ole viisasta siksikään, että joillakin hevosilla on kova kilpailuvietti, ja ne saattavat innostua entistä enemmän, jos joku menee niiden ohi.

Yllättävissä tilanteissa on hyvä, jos hevosen saa jollain tapaa pidettyä hallinnassa. Esimerkiksi yhden ohjan pysäytys on kätevä apukeino, jos hevonen pakenee tai muuten lähtee käsistä. Yhden ohjan pysäytys on opetettava hevoselle ennen sen käyttämistä, sillä hevonen voi menettää tasapainonsa ja kaatua, jos pysäytystä ei ole aiemmin harjoiteltu. Tilanteissa, joissa hevonen ei ole hallinnassa tai muut ratsukot voivat olla vaarassa, voi joskus kovemmat keinot olla välttämättömiä. Niin kutsuttu norsujarru on erittäin vahva ohjasote, jota ei tule käyttää kuin pakkotilanteissa. Olen itse kuullut kaksi versiota norsujarrusta, kumpaakaan en ole vielä joutunut ikinä kokeilemaan oikeasti. Itselleni opetetussa norsujarrussa ohjat otetaan tiukalle ristikkäisiin käsiin, jolloin ohjasote on voimakkaampi, mutta toisella tavalla se tehdään niin, että ulkokäsi tuetaan kaulaa vasten ja sisäohja vedetään ristiin kaulan yli. Myös "seinään", eli ojaan, metsään tai muuhun sellaiseen, pysäyttäminen voi olla hyvä vaihtoehto etenkin silloin, jos hevonen uhkaa ryöstää ja lähteä muiden ohi. Hankalissa tilanteissa muille ratsastajille tulee ilmoittaa, että hevosen kanssa on ongelmia, jotta he osaavat varautua!



Maastoon voi mennä milloin tahansa, kun siltä tuntuu. Huomioon kannattaa ottaa kuitenkin mahdolliset ruuhka-ajat, maastossa tai sen lähellä olevat tapahtumat ja hevosen aikaisempi liikunta. Monen vapaapäivän jälkeen ei välttämättä kannata suunnata ensimmäiseksi maastoon, jos hevonen on siellä yleensäkin innokas menijä, toisille maasto vapaiden jälkeen taas on ainoa sopiva vaihtoehto. Linnustus- ja hirvestyskausilla kannattaa vältellä niitä aikoja, jolloin metsästäjiä on liikkeellä (yleensä iltaisin) varsinkin, jos hevonen pelkää laukauksia, mutta myös metsästettävät eläimet saattavat yllättää kesken maaston. Joitakin hevosia esimerkiksi sateinen tai tuulinen ilma voi hermostuttaa, ja hirvikärpästen aikaan maastoillessa saattaa löytyä entistä enemmän vauhtia. Etenkin talvisin kannattaa ottaa huomioon, että pohjat voivat joskus olla niin huonossa kunnossa, ettei maastoilu ole turvallista. Peilijäällä ei edes hokkikengässä pysy välttämättä pystyssä, ja keväällä routakuoppiin voi pahimmassa tapauksessa loukata jalkansa pahastikin.

Lyhyesti sanottuna maastossa ratsastaessa turvallisuus on tärkeintä, ja siihen vaikuttavat monet tekijät. Hevosen ja ratsastajan taidot ja varusteet, muut tielläliikkujat, maastojen pohjat ja joskus myös planeettojen asennot vaikuttavat siihen, miten maastossa ratsastetaan. Maastossa ratsastaessa voi tapahtua kaikenlaista odottamatonta, joten ratsastajan pitää olla koko ajan ajantasalla. Mutta samalla pitäisi tietysti rentoutua, sillä maastoiluhan on parhaimmillaan rentouttava virkistysretki niin hevoselle kuin ratsastajallekin! :)


Postaussarjan aiemmin julkaistut osat:

Miksi maastoon?

Talvi on parasta aikaa treenata, kunhan maassa on tarpeeksi lunta. Nyt sitä on, sillä viime päivinä meille on pyryttänyt hurja määrä lunta lisää - vihdoin! Ehdin jo harmitella, miten tämä talvi meni aivan ohi hanki- ja maastotreenien osalta, kun lumet sulivat heti saman tien pois. Siksipä treenasimmekin "hiihtolomani" aikana lähes kokonaan maastossa.

Pääsimme vihdoin aloittamaan hankitreenitkin tälle talvelle ja kaikkien iloksi pohjat olivat maastossakin niin hyvät, että pystyimme käymään pidemmilläkin reiteillä ja ottamaan enemmän laukkaa mukaan lenkeille.

Ensimmäisestä maastosta kehkeytyi oikein onnistunut matkatreeni, vaikka tarkoituksena olikin vain käydä lyhyt lenkki kaikessa rauhassa. Jimppa tuntui kuitenkin niin hyvältä ja innokkaalta, että jatkoimme matkaa aina tien loppuun asti. Ruuna ei ole koskaan ollut kovin innokas laukkaamaan pois päin kotoa, paitsi ihan uusilla reiteillä, mutta tällä kertaa se olisi mielellään mennyt laukalla aina kuin vain mahdollista. Ja kuinka hyvän tuntoista laukkakin oli! Se oli helposti säädeltävissä eikä aiheuttanut minkäänlaisia ärsytysilmeitä missään vaiheessa. Asiaan oli varmaan osuutta myös sillä, että Jimppa oli innoissaan päästessään pitkästä aikaa oikeasti maastoilemaan, mutta uskon Antepsinin ja parannetun ruokinnan auttaneen eniten. Tästä lenkistä jäi sellainen huippufiilis, että en ole pitkään aikaan ollut yhtä innoissani! (Matka 14 km, nopeus 8,5 km/h)

Kuvat ja video sunnuntain hankikahlailusta

Toinenkin maasto oli melko mukava, vaikka silloin liikennettä oli enemmän ja Jimppa keräsi toiseen etuseensa tilsoja koko ajan. Jouduin siis harjoittelemaan selkäännousua maastossa useampaan otteeseen, mutta onneksi Jimpan kanssa siinä ei ole mitään ongelmaa, kunhan saan nostettua jalkani jalustimeen asti. :D Jimppa ottaa kaikki vähänkään mäkeä muistuttavat kohdat maastossa tosissaan, ja mäkireitillä käydessämme sen kanssa sai olla tarkkana, jos halusi mennä mäet käynnissä tai ravissa. Muutoin Jimppa käytti tilaisuuden hyväkseen ja pinkoi laukassa mäen päälle niin lujaa kuin pääsi. Ylhäällä se sitten hidasti käyntiin, ja matka jatkui taas rauhallisesti. (Matka 12 km, nopeus 8.4 km/h)

Viimeinen maasto oli lyhyempi, mutta siitä huolimatta varmaan rankin näistä kolmesta. Kiersimme metsäreitin kautta, ja kuten arvata saattoi, siitä ei ollut kukaan tai mikään kulkenut lumipyryn jälkeen. Jimpan vauhtia ei hanki haitannut, vaan se ravasi ongelmitta metsäpolkua pitkin. Laukka tuntui taas hyvältä, eikä Jimpan tarvinnut edes mennä täysiä, vaan se malttoi laukata hitaammastikin - ainakin vähän aikaa. (Matka 9 km, nopeus 10.5 km/h)


Kävimme me oikeastikin hankitreenaamassa, vaikka maastossakin sitä sai tehdä ihan yllin kyllin. Jimppa ei yleensä halua astua pois tieltä hankeen, mutta yhdelle pellolle se yrittää mennä joskus oma-aloitteisestikin. Niinpä kävimme kahlaamassa kahteen otteeseen kyseisellä pellolla. Ensimmäisellä kerralla pyrytti niin kovasti, ettei eteensä nähnyt, ja sunnuntain kahluuksissa aikaa oli hyvin rajallisesti, joten molemmat kerrat jäivät vain lyhyiksi piipahduksiksi hangessa. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä nämä olivat talven ensimmäiset hankitreenit, eikä heti alkuun sovi rasittaa hevosta liikaa. Sunnuntaina Jimpastakin jo huomasi, että nyt on tullut liikuttua rankemmin, eikä se innostunut laukassakaan enää kiihdyttelemään kuten ensimmäisellä kerralla. Ei millään malttaisi olla hyödyntämättä näitä kauan odotettuja treeniolosuhteita, mutta kuten sanotaan - ei makeaa mahan täydeltä. :)


Vaikea uskoa, että emme ole lähes kolmeen kuukauteen päässeet oikeasti maastoon! Ensiksi tuli maastotaukoa surkeiden kelien ja jäisten pohjien takia, sitten satulattomuus lykkäsi maastoilua entisestään ja pohjien paranemistakin sai odotella uuden vuoden puolelle. Pisimmät lenkit ovat olleet reilun kahdeksan kilometrin mittaisia, eli melko lailla aktiivisemman treenikautemme kevyiden päivien lenkkien pituisia.

Tänään sattuivat planeetat sun muut olemaan kohdallaan, ja pääsimme valoisaan aikaan maastoon hyvässä säässä. Ei tuullut, pakkasta oli juuri sopivasti ja pohjat olivat lähestulkoon täydelliset - mitä muuta voisikaan toivoa? Lisäksi Jimppa oli edelleen yhtenä kappaleena ja terveenä, vaikkakin selkä oli aivan juntturassa keskiviikkoisen ajon jäljiltä. Ruuna on päässyt muutaman kerran tallinomistajan ohjastuksessa muistelemaan menneitä raviaikoja ja näyttämään suomipojalle mallia, miten siellä radalla oikein juostaan. Vaari ei vaan aina muista olevansa jo raviaikansa elänyt, ja vetää niin lujaa kuin vain pystyy.

Mutta takaisin itse asiaan. Kun kaikki maastoilun jumalat pitkästä aikaa suosivat meitä ja satulakin oli väliaikaratkaisun ansiosta käytössä, lähdimme pitkästä aikaa oikeasti maastoon! Jimppa oli aluksi aika tahmea, luuli varmaan, että taas käydään vain tylsä pikkukierros tilsoja keräämässä. Mutta kun pääsimme vähän pitemmälle, alkoi ruunaltakin löytyä energiaa!


Laukkasimme kaikki mäet ja vähän enemmänkin, Jimppa olisi voinut mielellään laukata vaikka koko matkan ja vieläpä lujaa, jos vain olisin antanut. Laukat jäivät kuitenkin melko lyhyisiin pätkiin, sillä pitkä maastoilutauko oli syönyt suuren osan rohkeudestani antaa mennä ja luottaa, että kaikki on siitä huolimatta hallinnassa. Vähän harmittaa, että taas joutuu karaisemaan itseään, kun vastikään pääsin viimein irti lopuistakin maastoilukammoni rippeistä.

Jimpalle nousi jopa hiki pintaan, vaikka matkaa kertyikin vain 11 kilometrin verran. Se sai kuitenkin pitkästä aikaa laukata, ja mäet ottivat myös varmasti kunnon päälle, kun niitäkään ei olla päästy hyödyntämään kuin viimeksi viime talvena. Varsinkin viimeisen mäen kohdalla poni sai päästellä niin lujaa kuin jaloistaan pääsi, ja senhän se todellakin teki!

Nyt sormet ja varpaat ristiin, että nämä maastoilupohjat pysyisivät edes parin viikon ajan, jottei tämä jäisi talven ainoaksi kunnolliseksi maastolenkiksi!

Jimppa ainakin toivoo, että pääsisi toistekin laukkaamaan!

... nimittäin maastoilun! Jimpan saikun jäljiltä olemme aloittaneet maastoilun "alusta", eli ravia ja laukkaa on lisätty vähän kerrallaan mukaan maastolenkeille. Jimppa on selvästi mielissään, kun pääsee taas maastoon ratsain, eikä tarvitse vain kävellä koko aikaa. Syksy on kuitenkin tuonut mukanaan hirmuisen määrän pöllöenergiaa, minkä takia maastoilu ei ole ollut aivan yhtä rentoa puuhaa kuin aikaisemmin. Väriä vaihtavat kasvit, tuulenpuuskat ja kirpeä syysilma ovat kaikki Jimpan mielestä tosi jänniä! Joka vuosi sama juttu...

Syksyn sateet ovat yhtä aikaa ihanan tunnelmallisia ja aivan kamalia. Ylivieska pääsi hetkeksi Suomen kartalle, kun siellä satoi ennätyksellisen paljon yhdessä päivässä. Voitte vain kuvitella, millaisissa tarhoissa hevoset nyt joutuvat ulkoilemaan... minkäänlainen pohja ei olisi kyennyt läpäisemään sellaista vesimäärää! Syksy ja muta kuuluvat yhteen, valitettavasti.

Siispä heti auringon pilkahdellessa pilvien takaa päätin, että nyt lähdetään maastoon! Kun kerrankin on nätti sää, ei sitä todellakaan tulisi tuhlata maneesissa pyörimällä. Olin suunnitellut reitinkin valmiiksi, joten varustettuani Jimpan suuntasimme silmukkalenkille. Reitillä pohjat ovat parhaimmillaan talvisin, mutta yllättäen sateiden jäljiltä maa oli vähän pehmeämpää kuin yleensä, joten pystyimme menemään reippaammastikin.

Kotiin päin otinkin lyhyen pätkän laukkaa. Epäröin pitkään, uskaltaisinko ottaa riskin laukata yhdellä kädellä ja kuvata toisella, sillä tämä vauhdikkaampi versio Jimpasta on ollut kova sivuloikkija aina pahaenteisen oksan tai pikkulinnun kohdatessaan. Kuten voitte huomata, otin riskin ja selviydyin! Jimppa toimi kuin ajatus - se pysyi suht rauhallisessa laukassa, vaikka olisi varmasti halunnut kiihdytellä kunnolla, ja jarrutti heti pyydettäessä! Laukan jälkeen ravi oli entistä lennokkaampaa ja vaihtui hyvin nopeasti takaisin laukaksi, jos en ollut tarkkana.

Maastolenkistä muistoksi jäi alla oleva video. Olisipa tällaisia syyspäiviä vielä enemmän!

Older Posts

Hello, There!
Nelistelyä on blogi hevosenomistajasta ja tämän hevosesta, lämminveriruuna Jimpasta. Blogissa kerrotaan entisen ravurin uudesta elämästä monipuolisena harrastuskaverina sekä omistajan elämänmittaisesta oppimatkasta eläinkoulutuksen ja hevosenkäsittelyn parissa. Kuolaimetta ja positiivisen vahvisteen kautta!

Tervetuloa seuraamaan meidän matkaamme selästä, kärryiltä ja maasta käsin!


ME MUUALLA

LUKIJAT

Follow

ARKISTO

  • ▼  2025 (1)
    • ▼  elokuuta (1)
      • Viimeaikaista (hevos)elämää
  • ►  2024 (4)
    • ►  joulukuuta (1)
    • ►  kesäkuuta (1)
    • ►  maaliskuuta (1)
    • ►  tammikuuta (1)
  • ►  2023 (2)
    • ►  maaliskuuta (1)
    • ►  tammikuuta (1)
  • ►  2022 (6)
    • ►  marraskuuta (1)
    • ►  lokakuuta (2)
    • ►  elokuuta (1)
    • ►  toukokuuta (1)
    • ►  maaliskuuta (1)
  • ►  2021 (16)
    • ►  joulukuuta (1)
    • ►  lokakuuta (1)
    • ►  syyskuuta (1)
    • ►  heinäkuuta (1)
    • ►  kesäkuuta (2)
    • ►  toukokuuta (1)
    • ►  huhtikuuta (1)
    • ►  maaliskuuta (4)
    • ►  helmikuuta (2)
    • ►  tammikuuta (2)
  • ►  2020 (27)
    • ►  marraskuuta (2)
    • ►  lokakuuta (3)
    • ►  syyskuuta (2)
    • ►  elokuuta (2)
    • ►  heinäkuuta (2)
    • ►  kesäkuuta (2)
    • ►  toukokuuta (2)
    • ►  huhtikuuta (4)
    • ►  maaliskuuta (3)
    • ►  helmikuuta (3)
    • ►  tammikuuta (2)
  • ►  2019 (32)
    • ►  joulukuuta (3)
    • ►  marraskuuta (2)
    • ►  lokakuuta (3)
    • ►  syyskuuta (2)
    • ►  elokuuta (4)
    • ►  heinäkuuta (3)
    • ►  kesäkuuta (2)
    • ►  toukokuuta (1)
    • ►  huhtikuuta (2)
    • ►  maaliskuuta (3)
    • ►  helmikuuta (4)
    • ►  tammikuuta (3)
  • ►  2018 (40)
    • ►  joulukuuta (4)
    • ►  marraskuuta (3)
    • ►  lokakuuta (3)
    • ►  syyskuuta (3)
    • ►  elokuuta (3)
    • ►  heinäkuuta (4)
    • ►  kesäkuuta (4)
    • ►  toukokuuta (5)
    • ►  huhtikuuta (3)
    • ►  maaliskuuta (3)
    • ►  helmikuuta (1)
    • ►  tammikuuta (4)
  • ►  2017 (32)
    • ►  joulukuuta (5)
    • ►  marraskuuta (2)
    • ►  lokakuuta (3)
    • ►  syyskuuta (2)
    • ►  elokuuta (2)
    • ►  heinäkuuta (2)
    • ►  kesäkuuta (3)
    • ►  toukokuuta (3)
    • ►  huhtikuuta (4)
    • ►  maaliskuuta (3)
    • ►  helmikuuta (1)
    • ►  tammikuuta (2)
  • ►  2016 (48)
    • ►  joulukuuta (4)
    • ►  marraskuuta (2)
    • ►  lokakuuta (1)
    • ►  syyskuuta (4)
    • ►  elokuuta (4)
    • ►  heinäkuuta (5)
    • ►  kesäkuuta (5)
    • ►  toukokuuta (3)
    • ►  huhtikuuta (5)
    • ►  maaliskuuta (5)
    • ►  helmikuuta (6)
    • ►  tammikuuta (4)
  • ►  2015 (67)
    • ►  joulukuuta (5)
    • ►  marraskuuta (4)
    • ►  lokakuuta (6)
    • ►  syyskuuta (5)
    • ►  elokuuta (4)
    • ►  heinäkuuta (7)
    • ►  kesäkuuta (7)
    • ►  toukokuuta (6)
    • ►  huhtikuuta (4)
    • ►  maaliskuuta (7)
    • ►  helmikuuta (6)
    • ►  tammikuuta (6)
  • ►  2014 (62)
    • ►  joulukuuta (14)
    • ►  marraskuuta (4)
    • ►  lokakuuta (4)
    • ►  syyskuuta (3)
    • ►  elokuuta (4)
    • ►  heinäkuuta (3)
    • ►  kesäkuuta (3)
    • ►  toukokuuta (6)
    • ►  huhtikuuta (5)
    • ►  maaliskuuta (6)
    • ►  helmikuuta (5)
    • ►  tammikuuta (5)
  • ►  2013 (84)
    • ►  joulukuuta (8)
    • ►  marraskuuta (4)
    • ►  lokakuuta (8)
    • ►  syyskuuta (5)
    • ►  elokuuta (9)
    • ►  heinäkuuta (5)
    • ►  kesäkuuta (6)
    • ►  toukokuuta (4)
    • ►  huhtikuuta (10)
    • ►  maaliskuuta (8)
    • ►  helmikuuta (10)
    • ►  tammikuuta (7)
  • ►  2012 (80)
    • ►  joulukuuta (10)
    • ►  marraskuuta (8)
    • ►  lokakuuta (7)
    • ►  syyskuuta (8)
    • ►  elokuuta (13)
    • ►  heinäkuuta (1)
    • ►  kesäkuuta (5)
    • ►  toukokuuta (9)
    • ►  huhtikuuta (8)
    • ►  maaliskuuta (4)
    • ►  helmikuuta (2)
    • ►  tammikuuta (5)

SUOSITUIMMAT POSTAUKSET

  • Mitä tehdä, jos hevonen kuumuu kotiin päin?
  • Mietteitä turpahihnan käytöstä sekä suitsista yleensäkin
  • Helpot itsetehdyt hevosnamit

AIHEET

DIY Eläinlääkäri Hevoshieronta Kisat Maastakäsin Maastoilu Matkaratsastus Ratsutus Tallielämää Temput Valmennus Varusteet Video hevosen hyvinvointi hevosen ruokinta hevoskoulutus hevosmenot hevosnamit istunta kaulanaru koulutus kuolaimettomuus positiivinen vahvistaminen postaussarja ratsastajan virheet ratsastustehtävä resepti ruokapalkka satula siedätys tutkittua tietoa vinkit yhteistyö
FOLLOW ME @INSTAGRAM

Created with by BeautyTemplates | Distributed by blogger templates