Jimppa on nyt ollut miltei kuukauden yötä päivää laitumella. Laidunelämä on tehnyt siitä leppoisan vanhan herran, joka on selvästi elämäänsä tyytyväinen. Sen kaverina on herttainen lämminveritamma, jonka kanssa ruuna tuli heti hyvin juttuun. Ei siis ihme, että molemmat ovat kiintyneet toisiinsa niin kovasti, ettei elämä erillään tunnu kivalta.

Jokaisen muuton yhteydessä Jimppa on aina ollut alkuun herkästi stressaava ja huolestuva, jos muut hevoset ovat joutuneet pois sen näkyvistä. Tästä vaiheesta on kuitenkin päästy yli nopeasti, kun vain arki on lähtenyt rullaamaan. Nyt paluu arkeen on kuitenkin myöhästynyt muun muassa ulkomaanmatkani takia, ja vasta tällä viikolla lähdimme ensimmäistä kertaa oikeasti pois laitumelta.

Kävimme kahden muun ratsukon kanssa pienellä maastolenkillä opettelemassa uusille reiteille. Alku oli Jimpalle vaikea, koska sen tyttöystävä ei lähtenyt mukaan. Varustaessa se huuteli ulos huolestuneesti, eikä edes heinä oikein maittanut. Tammakaverikin huusi ja ramppasi laitumen reunaa edestakaisin tallille päin tuijottaen. Kun lähdimme ratsastamaan, huutelu loppui, mutta alkumatkasta sillä oli kova kiire mihin vain. Lopulta, kun käännyimme hiljaiselle tielle, Jimppakin rauhoittui ja pystyimme molemmat nauttimaan uusista maisemista. Oli ihana vain antaa pitkät ohjat ja kevennellä rennossa ravissa muiden mukana. Maasto meni todella hyvin siihen nähden, että se oli ensimmäinen ratsastuskerta uudella tallilla, ensimmäinen liikutuskerta useampaan viikkoon ylipäänsäkään ja vieläpä ensimmäinen kerta useampaan vuoteen, kun olimme maastossa toisen hevosen kanssa!




Maastolenkistä viisastuneena ajattelin, että otanpa tamman sisälle siksi aikaa, kun käyn Jimpan kanssa pyörähtämässä kentällä. Alku sujui mukavasti, kun molemmat söivät laiskasti heinää karsinoissaan. Varustin Jimpan, ja lähdimme ulos. Jimppa ei ollut millänsäkään, kunnes kaverille tuli ikävä ja se hirnui ruunan perään. Sen jälkeen hirnumisesta ei tullut loppua, kun molemmat vastasivat toisilleen. Väliin mahtui kyllä hiljaisiakin hetkiä, jolloin sain Jimpan taas keskittymään kunnolla ratsastukseen. En ratsastanut kauaa, koska halusin vain kokeilla uutta semikapsonia, jonka olin Jimpalle tilannut, minkä lisäksi Jimpalla oli ollut nestettä oikeassa etujalassa. Liikutuksen aikana se oli onneksi sulanut pois, mutta kylmäsin jalkaa lopuksi hetken aikaa vedellä siitä huolimatta. Itse ratsastus meni siis hyvin vaihtelevasti, sillä ikävöidessään Jimppa oli täysin kuuro avuille, mutta taas keskittyessään se kuunteli ihan hyvin.

En tiedä, onko Jimppa yhtä stressaantunut aina silloin, kun tamma lähtee lenkille, mutta ainakin näin päin molemmat ovat hyvin huolissaan. Sekään ei auta, että vieressä on toisella laitumella kavereita kosketusetäisyydellä, ja vähän kauempana vielä lisää näköyhteyden päässä... Tuntuu hankalalta lähteä siedättämään eroahdistusta pois, kun toinenkin osapuoli aina hermostuu. Ehkä seuraavalla kerralla kaveri pitäisi laittaa kentän viereiseen sairastarhaan siksi aikaa, kun käymme kentällä? Tai vain antaa molempien hermoilla ja toivoa, että se helpottaa?

Onko teillä vinkkejä tähän laidunromanssin aiheuttamaan eroahdistukseen?

Tavallista kuulumispostausta ei ole blogissa nähty vähään aikaan, joten eiköhän nyt ole sen aika. Kevät tekee tuloaan, mutta ennen mutakautta ehdimme vielä nauttia vähän aikaa hyvistä maastokeleistä! Siksipä olemmekin käyneet maastossa ahkerammin - kerrankin on sellaiset pohjat, että kelpaa mennä lujempaa! Jimppa on myös heittänyt talvitakit kaapin perälle ja ulkoillut ilman loimea joka päivä. Pikkupakkanenkaan ei haittaa, kun aurinko paistaa aamusta iltaan pilvettömältä taivaalta.

Kävimme eräs päivä maastossa niin, että poikaystävänikin päätti lähteä mukaan kameran kanssa. Suuntasimme metsäreitille, jolta löytyy täydellinen ylämäki mäkitreenille: ei liian jyrkkä, mutta silti riittävästi haastetta. Ja kivaa oli! Ensimmäisellä kerralla Jimpalla loppui puhti kesken, mutta sen jälkeen se otti oikein varman päälle ja pinkoi ylämäen niin lujaa, kuin pääsi. Parasta mäkilaukkailussa on kuitenkin se, että Jimppa ottaa aina oma-aloitteisesti käyntiin mäen huipulla, eikä minun tarvitse huolehtia jarrutusmatkoista.

Todistusaineistoa kertyi pikku videoksi asti:

Linkki videoon
Kesäkuukausille Jimpalla onkin jo suunnitelmat valmiina, sillä toukokuussa se lähtee koko kuukaudeksi valmentajallemme koulutukseen ja sen jälkeen se pääsee koko kesäksi laitumelle lomailemaan! Sitä ennen vietämme vielä nämä pari viikkoa keväästä nauttien ja yhdessä puuhaten, kuten ennenkin. Meillä menee siis hyvin, vaikken blogin puolelle ole tullut julkaissuksi kuulumisia vähään aikaan. Jos kuulumiset kiinnostavat, niin julkaisen arkisempaa materiaalia Facebook-sivuillamme useammin. :)

Kevät yrittää kovasti tulla myös Vaasaan, mutta Jimpan luona sen edistyminen on hidasta. Perjantain kengityksessä päädyimme vielä laittamaan hokkikengät, sillä maastot ovat yhä osittain lumisia ja sekä tarha että pelto aika liukkaita. Kaiken lisäksi vähän väliä taivaalta tulee räntää ja miltei lunta, joten saa nähdä, vieläkö takatalvi tulee uudestaan...

Jokin aika sitten äitini oli käymässä luonani ja kävimme silloin kentällä pyörähtämässä. Matkalla kentälle pari lasta halusi vähän silittää, ja ruuna seisoi nätisti paikoillaan nauttien huomiosta (ja tarkastaen lasten kädet herkkujen varalta). Tallilta kentälle on siis noin kilometrin verran, ja ainakin vielä osa matkasta taittuu pyörätietä pitkin. Kesällä kentälle pääsee kuulemma poikkeamaan metsikön kautta, jolloin ei tarvitsisi kulkea ollenkaan pyöräteillä, mikä tietenkin on parempi ja turvallisempi reitti.



Itse ratsastus ei ollut kovin kummoinen. Jimppa oli kentällä laiska ja vähän liiankin rento. Jään sulamisen ja sateiden jälkeen kentän pohja oli märkä ja upottava, minkä takia tyydyin vain vähän ravailemaan, sillä kumpikaan meistä ei oikein luottanut pohjaan. Jo käynnissä Jimpan jalka upposi sen verran syvälle yhdessä kohtaa, että kevyestä sileän treenistä tuli entistäkin kevyempi. Pääasia kentällä käymisessä olikin lähinnä vain näyttää reittiä ja kenttää Jimpalle, sillä tämä oli vasta toinen kerta siellä päin.

Jimpan muuttaminen Vaasaan oli iso muutos molempien elämään, mutta ainakin tähän asti kaikki on sujunut todella mallikkaasti. Varsinkin nyt, kun sain oman auton käyttööni, elämä helpottuu entisestään. Jimppa on tottunut hienosti uuteen paikkaan ja ollaan päästy hommissa taas siihen entiseen rutiiniin. Ihanaa päästä joka päivä tallille!

Nyt seuraa ensimmäisten päivien puuhailua uudessa tallissa! Arki on alkanut luistamaan ihan mukavasti, vaikkakin huonohkot bussiyhteydet ovatkin vähän haitanneet tallilla käymistä. Onneksi mulle löytyi jo ensimmäinen oma auto, joten kulku tallillekin helpottuu huomattavasti!

Muuton jälkeisenä päivänä kävimme vain kävelyttämässä ruunaa ja katsomassa reitin kentälle. Meillä on käytössä kenttä tallinomistajan toisella tallilla, jonne on noin kilometrin verran matkaa. Siinä saa samalla hyvät alkukäynnit, kun sinne kävelee! Jimppa oli oikeastaan aika rauhallinen, vaikka vähän jännittikin ja kulki turhan reippaasti. Ei kuitenkaan mitään verrattuna siihen, kun alkuaikoina se jyräsi vaikka sitä talutti kahdelta puolelta! Nytkin päässä oli vain naruriimu, ja paluumatkalla ruuna jo kulki rauhassa löysällä narulla.

Maanantaina lähdimme porukalla käymään kentällä. Koin parhaaksi vielä pysyä itse maan pinnalla ja vain juoksuttaa ruunan, jos se olisi yhä kovin jännittynyt. Mutta mitäpä vielä! Alkumatkasta Jimpan piti vähän kiirehtiä, mutta viimeistään puolivälissä se rauhoittui. Varmasti kaverihevoset auttoivat asiaan, kun niillä ei ollut minnekään kiire. Kentällä Jimppa oli kuin kotonaan, juoksuttaessakin se oli todella rento ja rauhallinen, vaikka olikin ihan uudessa paikassa. Paluumatka tallille sujui meidän osalta entistäkin rauhallisemmin, Jimpan mielestä siinä ei ollut enää mitään ihmeteltävää (vaikka mentiinkin eri reittiä takaisin)!

Tiistaina olin suunnitellut lähteväni katsastamaan uusia maastoja, mutta suunnitelmat muuttuivat järkyttävän tuulen takia. Koko päivän tuuli noin 9 metriä sekunnissa ja puuskissa vielä enemmän, joten en viitsinyt lähteä sellaisella säällä ensimmäistä kertaa tuntemattomille teille. Siispä menimme Jimpan tarhan viereiselle peltokaistaleelle ratsastamaan. Laitoin varmuuden vuoksi ruunalle vielä korvahupunkin päähän, jottei kova tuuli yllyttäisi riehumaan. Ja taas kerran Jimppa toimi niin hyvin! Se ravasi alusta asti rennon rauhallisesti, vaikka vähän piti katsella tuulen heiluttelemia postilaatikon kansia ja liehuvia muoveja.

Onneksi tuuli laantui yön aikana, ja keskiviikkona vastassa oli ihanan keväinen sää! Sen kunniaksi suuntasimme maastoon. Minulle oli kehuttu alueen maastoja todella paljon, joten odotin innolla reittien testausta. Alkumatka piti kulkea asutusalueen läpi, mutta sitten pääsimme mukavalle metsäautotielle, joka kiersi noin 10 km lenkin. Jimppaakin vähän jännitti alkuun kulkea talojen reunustamaa tietä, ja etenkin pihoilla komeilevat veneet olivat sen mielestä kummallisia (ja niitähän ei ollutkaan kuin joka toisella pihalla...), mutta kun pääsimme metsäautotielle, niin Jimppa oli elementissään! Olin niin yllättynyt, kuinka hienosti ruuna uusissa maastoissa menikään! Pakko myöntää, että olin itse epäillyt sitä, miten eka maastoreissumme menisi. Mutta mitäpä vielä, Jimppa oli niin kuulolla, rauhallinen ja varma, etten voisi ylpeämpi olla. Olisihan se pitänyt arvata, kun matkakisoissakin se on aina ollut niin varma menijä.

Niin reippaana!

Tällaista uuteen paikkaan tutustumista meidän ensimmäinen viikkomme sisälsi. Nyt Jimppa on jo tottunut tallin tavoille, eikä matka kentälle jännitä enää niin hirveästi yksinkään. Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut pahasti jumiin mennyt selkä, jota hieroja kävi pari päivää sitten avaamassa. Kova tuuli, yöllä koppuralle jäätyvä maa ja kylmä talli ovat aika varmasti syyllisiä kipeään selkään, vaikka ulos Jimppaa onkin loimitettu aina tarpeen tullen ja sisälläkin sillä on ollut öisin yleensä villaloimi. Selän takia olen kuitenkin pitänyt sillä nyt tallitoppaa öisin pakkaselle mentäessä, joten toivottavasti se alkaisi siitä taas notkistumaan! Kengittäjäkin saatiin tilattua perjantaille, Jimpan kaviot kaipasivatkin jo huoltoa. Joko sitä uskaltaisi laittaa kesäkengät alle, vai vieläkö se talvi tulee uudestaan?

Mulla olisi puhelimen täydeltä videota jonkin ajan takaiselta maneesikäynniltä, mutta sitä ennen palatkaamme viime viikonloppuun - ja tarkemmin sen sisältämään liikuntaan.

Perjantaina Jimppa joutui liinan nokkaan, mikä ei ollut ruunan mielestä oikea valinta. Meillä oli alkuun erimielisyyksiä jo ihan siinä, oliko tarkoitus lähteä ympyrälle vai väistää pohjetta niin pitkälle kuin liina yltää. Nyt kun Jimppa on oppinut pohkeenväistön aika hyvin, se yrittää käyttää tätä taitoaan kaiken vähemmän kivan tehtävän sijasta, jos se vaikka olisikin ihan tyydyttävä vastaus. Kertoessani vähän isommin, että nyt pitäisi jo suunnata ympyrälle, Jimppa oli sitä mieltä, että nyt omistaja on aivan liian äkäinen, minä mieluummin odotan parempaa tuulta. Se jopa "hyppäsi pystyyn" (= nosti etujalkojaan yhtä aikaa noin viisi senttiä maanpinnasta), ennen kuin luovutti ja lähti kiertämään ympyrää.

Jimpalla oli selkeästi kertynyt ylimääräistä energiaa, sillä se ylireagoi joka kerta pyytäessäni sitä liikkumaan enemmän eteen. Se hurjistui joka maiskautuksesta niin, että veti hetken pää ylhäällä tasapainotonta ravia tai päätti nostaa laukan pukin saattelemana. Juoksutin ruunaa yhdessä tarhoista, joten viereisessä tarhassa Jimpan esitystä seurannut nuorikko lähti leikkiin mukaan ja ravasi korskuen aidan viertä edestakaisin. Sekös se vasta järkytti vanhaa herraa, joka koristen iski vielä suuremman vaihteen silmään ja meinasi siinä hurjastellessaan jo käydä polvillaankin. Minua ruunan touhu lähinnä huvitti, sillä kevyemmän liikutuksen jäljiltä se on useasti juuri tällainen herkkänahkainen otus, joka ottaa pienetkin käskyt niin voimakkaasti vastaan, että itsekin jo epäilee joskus unissaan pelotelleensa hevosen kuoliaaksi.

Tähänkin ongelmaan auttoi tilanteen nollaus ja aloitus uudelleen, tällä kertaa pyytäen rauhallista liikettä eteen-alas. Ja kas kummaa, äsken täysin hermoraunio ruuna muuttuikin taas rennon rauhalliseksi sunnuntaihölkkääjäksi. Mahtoi naapuritarhan ulkoilijoita ihmetyttää moinen mielialan vaihtelu.



Lauantaina suuntasimme maastoon. Olin suunnitellut käyväni kymmenen kilometrin lenkin pääasiassa hölkäten, joten lähdimme Kekantien suuntaan. Jimppa piti taluttaa ravikatsomon ohitse, koska sille oli ylitsepääsemättömän kamalaa kuulla pisaroiden tippuvan räystäältä maahan. Seuraavaksi sitä kauhistutti tien molemmin puolin kasatut kaadetut puunrungot, jotka eivät viime kerralla siinä olleet. Ne piti ohittaa kiemurauraa ravaten ja vähän puhisten.

Pääsimme noin puoleen väliin menomatkaa yhden mäen päälle, kun Jimppa huomasi aukean toisella puolella metsässä jotain hirveää ja yritti lähteä peruuttamaan vauhdilla pois. Tulin varuiksi alas selästä ja tiirailin metsikköön, mutta omaan silmääni ei sieltä osunut mitään omituista. Jatkoimme siis matkaa, vaikka olinkin entistä valppaampana, sillä alueella oli vastikään liikkunut susi. Jimpalta alkoi vähän ajan kuluttua loppua puhti kokonaan, sillä päivä oli lämmin ja aurinkoinen ja ruunaparalla päällään talviturkki. Niinpä käännyimme sopivan paikan tullen takaisin, ja kuin taikaiskusta ratsun voimat palautuivat... kotimatka lähinnä käveltiin ja välillä koitettiin ravata, mutta Jimppa pilasi mahdollisuutensa kiihdyttelemällä liikaa.


Tallipihassa Jimppa oli hikinen ja väsynyt, mutta se vaikutti niin tyytyväiseltä piehtaroidessaan lenkin jälkeen lumisella kentällä enimpiä hikiä pois, että maastoreissu oli varmasti mieleen. Itsekin sain pitkästä aikaa sen fiiliksen, että maastoilu on se meidän juttu. Tämä fiilis on ollut vähän aikaa kadoksissa, mutta toivon mukaan se sieltä taas löytyy, kun päästään enemmän maastoilemaan.

Huomaa oej keräämä tilsapaakku...

Sunnuntain suunnitelmana oli palautella kevyesti kentällä lännensatulalla. Varustaessani Jimppaa huomasin vasemman etujalan jänteessä normaalia enemmän nestettä, joten pistin asian tarkkailuun. Ratsastus ei mennyt mitenkään hurjan hyvin, sillä Jimppa keräsi heti alkuun tilsat etusiinsa, minkä takia ravailusta ei tullut oikein mitään. Pohkeenväistöt sen sijaan sujuivat ehkä parhaiten ikinä! Olen itsekin varmasti kehittynyt tässä asiassa, minkä takia ne sujuvat kerta kerralta paremmin.

Kokeilin etujalan liikutuksen jäljiltä, ja vaikka neste oli hieman laskenut, sitä oli silti tavallista enemmän. Kylmäsin kaikki jalat letkuissa varmuuden vuoksi, vaikka nyt mentiinkin niin kevyesti, ja se tuntui laskevan loputkin ylimääräisestä nesteestä. Jimppa pääsi nakuna loppupäiväksi pihalle mukavaan auringonpaisteeseen, ja minä puolestani pakkasin reppuni ja matkustin takaisin Vaasaan arkea viettämään. Ei enää kauaa, kunnes viikonloppujen lisäksi pääsen touhuamaan Jimpan kanssa myös viikolla!

Kun talvi vihdoin ja viimein tuli jäädäkseen, ei saisi valittaa. Mutta aina voisi olla paremmin, ja niinpä toteankin, että pakkasta on ollut jo ihan tarpeeksi! Jos jotain positiivista täytyy näistä kolmeakymmentä astetta hipovista pakkasista löytää, niin pääsimme vihdoin käyttämään varaston perälle pölyttymään jäänyttä paksua toppaloimeamme. Edellisten talvien pakkasissa ei sellaista takkia tarvinnut kertaakaan pukea ylle, mutta nyt se on ollut käytössä koko ajan.

Kovilla pakkasilla hevosen liikuttaminen ei ole niin mukavaa. Pelkkä seisominen ei kuitenkaan ole hyväksi, joten jotain pientä liikettä pitäisi saada aikaiseksi ilman, että jäätyy kesken kaiken. Kylmyys on vain pukeutumiskysymys, mutta tällaisilla keleillä rankat treenit saavat jäädä odottamaan lämpimämpää säätä.

Meillä pakkaspäivät ovat menneet paljolti maastakäsittelyn merkeissä. Kovin pitkiä harjoituksia ei ole voinut pitää, sillä vaatekerroista huolimatta pihalla seisoskelussa ei todellakaan tule kuuma, enkä ole vielä keksinyt sellaista viritelmää, joka suojaisi kasvot tarpeeksi hyvin kylmältä viimalta. Niinpä juoksutukset ja maastakäsittelyt ovatkin olleet pääasiassa alle 20 minuutin mittaisia, rauhallisia hetkiä. Jimppaa se ei ole näyttänyt haittaavan, vaikka varmasti sillekin kerääntyy ylimääräistä virtaa kevyinä kausina.

Kuten aiemminkin blogissa mainitsin, juoksutus on alkanut sujumaan entistä paremmin. Jimppa on herkistynyt ääniavuille jo niin paljon, ettei raippaakaan tarvitse ottaa aina mukaan. Kylmyyden ansiosta lähdin itsekin juoksuttaessa liikkeelle, sillä ympyrän keskellä seisominen pakkasessa ei ole kauhean miellyttävää. Kävely helpotti juoksuttamista yllättävän paljon, eikä se ollut minustakaan enää niin tylsää. Pelkän ympyrällä juoksemisen lisäksi pystyn ohjaamaan Jimppaa menemään välillä suoraankin, ja vauhdin lisääminen onnistuu paljon kivuttomammin. Kyllä ihminen voi olla pienestä iloinen, mutta minua tämä uusi oivallus on ilahduttanut ja inspiroinut tekemään juoksutuksesta hauskempaa ja kehittävämpää molemmille.

Viime klinikkakäynnillä eläinlääkäri ohjeisti ottamaan kavaletit mukaan Jimpan liikutukseen, jotta selkälihakset ja takaosa saisivat liikettä ja voimaa. Niinpä uskaltauduin kokeilemaan juoksuttaessa puomeja, vaikka Jimpalla onkin ollut vaikeuksia päästä enemmän kuin yhden puomin sisältävien puomisarjojen ylitse pysähtymättä miettimään, minne jalat kuuluisi laittaa. Kaikkien yllätykseksi Jimppa otti homman heti haltuunsa ja ravasi ongelmitta useammankin puomin yli. Se myös innostui hyppäämään korotettua puomia, vaikka sen yli olisi voinut helposti vain astua. Puomityöskentely näytti olevan Jimpan mielestä sen verran kivaa, että siitä tulee meille säännöllinen liikutusmuoto.

Linkki videoon
Vaikka kovan pakkasen takia hikitreenit onkin saanut unohtaa, on Jimppa silti päässyt kärryjen eteen. Ajaessa pukeutuminen on tärkeässä asemassa, sillä kärryillä ei juurikaan voi tehdä muuta kuin istua (tosin minä harrastan väliaikajumppaa lämpimikseni - kyykyt ja tanssiminen sulattavat kohmeiset sormet ja varpaat oikein hyvin!). Jimppakaan ei innostu esittelemään ravurinlahjojaan, vaan pitäytyy verkkaisessa ravissa pyytämättäkin. Jimpalla turpakarvat huurteessa, minulla sormet jäässä ja kasvot tunnottomina, mutta ainakin saa nauttia maastoilusta ilman muita tielläliikkujia!

Pakkaset tulivat oikeastaan aika hyvään saumaan, sillä sopivan satulan puuttuessa ei mitään kunnon treeniä olisi voitukaan tehdä. Tällaista me olemme puuhailleet talven kylmimpinä päivinä, ja voisin jopa sanoa, ettei nämä pakkaset edes ole niin kamala asia! :)