Olen muutamaan otteeseen huomannut, että ihmiset välttävät ruokapalkkion käyttämistä, koska hevoset alkavat näykkimään, tuuppimaan tai muuten käyttäytymään häiritsevästi. Ruoan etsintä on hevoselle luontaista, ja jos se ei tiedä, miten muuten ruoan voisi saada itselleen, se saattaa alkaa käyttäytymään meidän ihmisten mielestä tungettelevasti tai jopa aggressiivisesti. Kuten minkä tahansa muun koulutustavan tai -tyylin kanssa, myös ruokapalkkion kanssa tulee tietää, mitä tekee. Muuten saatat vahingossa luoda treenikaveristasi purevan herkkuhirviön.

Minä olen herännyt vähän myöhässä tähän podcastien aikakauteen. En ole koskaan ollut mitään äänikirjojen kuuntelijatyyppiä, joten podcastitkaan eivät ole kiinnostaneet. Kunnes yhtäkkiä tajusin, että ehkäpä voisin hyödyntää niin sanotun tyhjän ajan autoa ajaessa, siivotessa sun muuta sellaista tehdessä oppien jotain uutta eläinkoulutuksen ja hevosten saralta!

Olen aika nirso siitä, mitä haluan kuulla, joten ei ollut turhan helppoa löytää miellyttävää kuunneltavaa. Halusin podcastin aihepiirin sopivan minun ajatusmaailmaani edes jotenkin, mikä pudotti kaikki maailmanluokan ratsastuskilpailuista keskustelevat podcastit pois listalta. Niitä tuntui olevan yllättävän paljon! Monet hevosten koulutukseen liittyvät podcastit käsittelivät aihetta turhan valmennus- ja ratsastuspainotteisesti. Lopulta silmiini (ja korviini) osui kuitenkin muutama kiva podcast, jotka tulevat tässä:


Equiosity
Kieli: englanti

Mielenkiintoinen podcast kaikille eläinten koulutuksesta ja erityisesti naksutinkoulutuksesta kiinnostuneille. Aiheet ovat monipuoliset ja käsittelevät niin koulutusta, kouluttajaa kuin koulutettaviakin. Tässä riittää kuunneltavaa pitemmäksikin aikaa, sillä jaksoja on jo lähemmäs 70.


Project Happy Athlete
Kieli: suomi

En varmasti ole ainoa, jota on harmittanut kotimaisten hevosaiheisten podcastien uupuminen. Nyt asiaan on kuitenkin tullut muutos, sillä Project Happy Athleten Nina laittoi pystyyn oman podcastinsa! Aiheet ovat erityisesti minunlaiselle kukkahattutädille sydäntä lähellä olevia, mutta ne sopivat ihan jokaiselle, jota hevosen hyvinvointi kiinnostaa. Odotan innolla, mitä aiheita tässä podcastissa tullaan käsittelemään!


In the Spirit of Horse
Kieli: englanti

Ihmisen ja hevosen välistä suhdetta positiivisen vahvistamisen kautta tarkasteleva podcast. Uusi tulokas omalle kuuntelulistalleni, mutta olen jo nyt vakuuttunut. Mosie Trewhitt käsittelee esimerkiksi vapaana työskentelyä (liberty), suhteen rakentamista, positiivista vahvistamista ja oman itsensä ymmärtämistä sekä hyväksymistä juuri niistä näkökulmista, joista moni perinteisestä hevostaidosta pehmeämpään lähestymistapaan siirtyvä halunnee kuulla niin faktoja kuin kokemusperäistä tietoa.


The Willing Equine
Kieli: englanti

Olen seurannut The Willing Equinea Instagramissa jo pidemmän aikaa, joten otin innolla vastaan myös hänen podcastinsa. Aiheet pyörivät eettisen, tieteeseen perustuvan hevoskoulutuksen ja hevosten hyvinvoinnin ympärillä.



Näitä neljää olen nyt kuunnellut vaihtelevasti muutaman kuukauden ajan. Olisi ihan mahtavaa löytää enemmän suomenkielisiä eläinten koulutukseen ja hevosiin liittyviä podcasteja, sillä minä ainakin tykkään kuunnella ja oppia lisää juuri näistä aiheista!

Löytyikö suosikeista uutta kuunneltavaa? Paljastakaa myös omat suosikkipodcastinne, oli aihe mikä tahansa!

Tällä treenikerralla Jimppa oli ylivireä, minkä takia vaatimustason piti olla matalalla

Stressaako? Se ei välttämättä ole huono juttu.

Entisessä ravurissa on usein se etu koko ikänsä ratsuna olleisiin, että niillä voi ajaa. Ajaminen on hyvää liikuntaa ja mukavaa vaihtelua, se sopii kaikenikäisille ja tukee monenlaista treenausta. Siksipä tykkäisinkin treenata Jimppaa kärryiltä enemmän, mutta sen kanssa ajaminen ei useinkaan ole mitään mukavaa mielenvirkistystä vaan tahtojen taistelua siitä, mennäänkö lujaa vai täysiä. Minulle paras vaihtoehto olisi mennä rauhallisesti, mutta Jimpalle ajaminen on yhtä kuin kilpajuoksu - ravitreeniaikojen opit ovat lujassa.

Kärryttely on useamman vuoden ollut jatkuva projekti, ja nyt viimeisimpinä vuosina käyntilenkeistä on voinut jopa nauttia myös ohjastajan asemassa. Kunhan lenkeillä ei ole tarvinnut pysähtyä tai ravata, on molemmilla ollut mukavaa. Lyhytkin ravipätkä sekoittaa pakan, sillä silloin Jimppa siirtyy ravurimoodiin, josta taas kestää hetki päästä takaisin senioriheppailuun. Sama koskee pysähtelyä; kärryjen kanssa paikallaan oleminen on turhauttavaa, ja liikkeelle päästyään Jimppa pitää huolen, ettei ihan heti hidastella. Se ei kuitenkaan lähde käsistä, mutta sen mielentila muuttuu ja vauhtia riittää käynnissäkin.

Monet ex-ravurit ovat lupsakoita ajettavia, jotka hölkkäävät rennosti ja jarruttavat pyydettäessä, ja sellaista minä Jimpastakin toivon. Niinpä houkuttelin poikaystäväni avuksi tallille ja aloitin Jimpan uudelleenkoulutuksen! Onnea on ihminen, joka lupautuu avustajaksi kaikkeen, mitä päähäni pälkähtääkään 😁

Tällä treenikerralla lähdettiin opettelemaan paikallaan seisomista uusiksi. Videolle ei harmillisesti tajuttu ottaa alkutilannetta, mutta videon alussa näkee vähän, miten Jimppa ei halua hidastaa. Pyysin poikaystävääni pysäyttämään Jimpan, ja kun ruuna pysähtyi, palkkasin ja annoin luvan jatkaa eteenpäin. Ensiksi pysähdys kesti juuri sen aikaa, että sain annettua namin, ja sitten jo käskinkin poikaystävääni pyytämään Jimpan takaisin liikkeelle ennen kuin se alkaisi steppailemaan.

Jo pitemmästä ruokapalkkiotaustastamme oli apua treenin tehokkuutta ajatellen, sillä Jimppa ymmärsi jo parin toiston jälkeen, mikä homman nimi olikaan. Ajattelin, että kärryjen kanssa opettelu olisi hitaampaa, koska Jimppa olisi mieleltään eri tilassa kuin tavallisesti, mutta nähtävästi positiivinen vahviste -Jimppa vei voiton ravuri-Jimpasta!

Ensimmäinen treenikertamme kesti noin 10 minuuttia, ja sen lopulla Jimppa seisoi rauhassa paikallaan keskellä peltoa jo hyvän aikaa. Sillä ei ollut mikään kiire lähteä liikkeelle, ja kävipä välillä niinkin, että ohjastaja sai oikeasti pyytää, ennen kuin ruuna otti askeltakaan! Se on jo paljon se, kun vertaa siihen, miten yleensä ei saa edes ajateltua liikkeelle lähtemistä, kun Jimppa on jo menossa.

Ensi kerralla voisikin treenata sitä, että Jimppa malttaisi seistä paikallaan sen aikaa, että ohjastaja pääsisi palkkaamaan ja takaisin kärryihin istumaan. Ajaessa palkitseminen on aika hankalaa, kun itse on niin kaukana hevosesta, mutta aina ei ole mahdollisuutta avustajaankaan.

Kohdetyöskentely eli target training on monelle ehkä tutumpi käsite koirakoulusta, mutta se on pikkuhiljaa siirtynyt myös hevosihmisten keskuuteen. Koska kohdetyöskentely on mielestäni todella kätevä ja monipuolinen työskenteytapa, aion tässä postauksessa neuvoa, miten hommassa pääsee alkuun. Jos siis kohdetyöskentelyn kokeileminen kiinnostaa, jatka lukemista!

Kohdetyöskentelyä varten tarvitset tietenkin kohteen. Meillä käytössä on ollut itsetekemäni kosketuskeppi (vanha raippa + styroxinuppi) sekä nykyään vaahtomuoviputki. Oikeastaan mikä tahansa asia käy kohteesta, eikä sen välttämättä tarvitse olla kädessä pidettävää mallia. Kohde voi siis olla vaikka maassa, seinässä tai tolpassa - riippuen siitä, mitä harjoittelulta haetaan. Inspiraatiota eri harjoituksiin voi hakea vaikkapa Instagramista, siellä monet hevosharrastajat käyttävät kohdetyöskentelyä treeneissään!


Target trainingia voi hyödyntää monessa tilanteessa: esimerkiksi lastaustreenissä, siedättämisessä tai vapaana työskentelyssä. Me olemme tehneet lähinnä seuraamistehtäviä, joissa Jimppa seuraa ja koskettaa kohdetta. Hevosen tulee siis ymmärtää, että kohdetta pitää koskea ja tarvittaessa seurata. Tämä onnistuu usein nopeasti, jos vain palkkiot saa ajoitettua oikein ja riittävän usein. Aluksi kannattaa palkita jo siitä, jos hevonen liikahtaakaan kohdetta kohti, mutta myöhemmin kriteerinä on fyysinen kosketus. Usein hevosta pääsee palkitsemaan kohteeseen koskemisesta miltei heti, kun kohteen tuo ensimmäistä kertaa näytille - pitäähän se tarkistaa vähintäänkin herkkujen varalta!

Palkkiona kannattaa tietenkin käyttää jotain, mistä hevonen tykkää. Jimpalla herkut toimivat tehokkaasti, mutta esimerkiksi rapsutus voi jollekin toiselle olla parempi vaihtoehto. Etenkin tähän aikaan vuodesta kannattaa pitää huoli siitä, ettei hevonen ole nälissään ruokapalkkioita käytettäessä. Ennen treenejä onkin hyvä antaa tuppo tai pari heinää, niin herkut eivät aiheuta yli-innokkuutta!

Ensimmäisellä kerralla voi olla hyvä keskittyä vain yhteen tai kahteen kohteen paikkaan, jotta hevonen ymmärtää työskentelyn perusidean. Turvan korkeudella olevasta kohteesta on helppo aloittaa, ja siitä voi seuraavaksi siirtyä sivuille, ylös, alas ja vaikka vatsan allekin, kun hevonen osaa seurata kohdetta. Ensiksi riittää, että kohde pysyy paikoillaan eikä hevosen tarvitse juurikaan liikkua koskettaakseen sitä. Myöhemmässä vaiheessa kohde voi olla kauempana tai liikkua, jolloin hevosen pitää mennä sen luokse tai seurata sitä.

Tällä pääsee jo hyvin alkuun, ja kun homma sujuu ongelmitta, voi vaikeusastetta hiljalleen nostaa tai lisätä treeneihin esimerkiksi esteitä! Myös kosketuksen kestoa voi lisätä, jolloin hevonen pysyy kiinni kohteessa halutun ajan.

Videolla viimeisintä kohdetyöskentelytreeniä vapaana laitumella, takana ehkäpä alle 10 treenikertaa. Jimppa tunnistaa kohteen jo aika kaukaa ja haluaa jatkuvasti kokeilla koskea sitä silloinkin, kun se ei ole käytössä. Kohdetyöskentelystä on muodostunut nopeasti sen lempparijuttu! Nyt pitäisi vain keksiä vaihtelua harjoituksiin ja jatkojalostaa opittua eteenpäin. 😊

P.S. Tässä jutussa kerrotaan kivasti kohdetyöskentelystä, vaikkakin koirapainotteisesti!

Positiivinen vahvistaminen on nyt in. Termi nousee esille keskusteluissa yhä enemmän, ja yhä useampi sitä uskaltautuu myös ihan käytännössä kokeilemaan. Toiset puolestaan vannovat paineen myötäykseen perustuvan koulutuksen puolesta. Tällöin kyseessä on negatiivinen vahviste - paine poistuu, mikä vahvistaa käytöstä. Positiivisesta vahvisteesta puhuttaessa tarkoitetaan puolestaan päinvastaista toimintaa: hevoselle annetaan jotain mukavaa, kuten herkkuja tai rapsutuksia, mikä vahvistaa käytöstä.

Hevoslehti Heportterin kakkosnumerossa käsiteltiin ilokseni positiivista vahvistamista oikein kahden jutun voimin. Kuten aiemmassakin postauksessani, odotin innolla, mitä annettavaa lehdellä minulle olisi, ja tälläkin kertaa odotukseni täyttyivät! Blogiani vähänkään seuraavat varmasti tietävät, että käytän Jimpan kanssa positiivista vahvistetta yhdessä paineen ja sen myötäämisen kanssa. Jo tämän takia koin Heportterin artikkelit mielenkiintoisiksi, mutta entistä kiinnostavammaksi koin ne siksi, että tiesin edellisen lehden perusteella jo valmiiksi saavani eteeni kattavan, helppolukuisen tietopakkauksen. Aina voi oppia jotain uutta, vaikka luulisikin tietävänsä jo kaiken tarpeellisen!

Kuten suurin osa hevosharrastajista, myös minä aloitin hevosharrastukseni negatiivista vahvistetta käyttäen, tosin sitä silloin tiedostamatta. Ratsastaessa paine ja myötäys ovat avainasemassa, eikä ilman niitä siitä tulisi mitään seisoskelua kummempaa. Paine ei ole itsessään paha asia, eikä sitä mielestäni pidä vältellä, mutta sen poistoa ei sovi unohtaa. Ilman myötäystä hevonen ei tiedä, mitä sen odotetaan tekevän, ja paine menettää merkityksensä. Ratsastuskouluissa tällaisia hevosia näkee paljonkin. Ne eivät reagoi paineeseen oikein - koska paine on jatkuvaa tai se poistuu väärällä hetkellä, hevonen oppii olemaan reagoimatta siihen. Oman hevosen kanssa pääsin kuitenkin kokeilemaan erilaisia tapoja toimia, ja aika pian negatiivisen vahvisteen rinnalle nousi palkkioiden käyttö.

Joitakin hevosihmisiä positiivinen vahvistaminen ja erityisesti ruokapalkkio epäilyttävät, ja yleensä sille löytyy myös hyvä syy. Ruoalla palkitsemisen (kuten minkä tahansa muunkin asian) voi tehdä väärin ja aiheuttaa näin vain enemmän ongelmia. Yksi eniten kuulluista perusteluista sille, miksei tietyn hevosen kanssa käytetä ruokapalkkiota, on namien takia alkanut näykkiminen, töniminen ja muu sählääminen. Useimmiten syynä on palkitsijan huolimattomuus palkinnon käytössä, mutta myös esimerkiksi nälkä voi tehdä hevosesta turhautuneen ja röyhkeän. Heportterissa aihetta käsitellään yleisimpien ruokapalkkioon liittyvien virheiden osalta, ja uskoisin sen kattavan aika hyvin epäilijöiden ennakkoluulot. Jutussa tiivistetäänkin hyvin pääajatus vahvisteiden käytöstä: ongelmia syntyy taitamattomasta vahvisteen käytöstä, eli mikään vahviste ei itsessään ole hyvä tai paha. Jos siis esimerkiksi ruokapalkkioon liittyy ongelmakäytöstä, on ihmisellä peiliin katsomisen paikka - ratkaisu ongelmaan on vahvisteen oikeaoppinen käyttäminen.


Heportterissa nostettiin myös esille hyvä ja tärkeä huomio hevosten koulutuksessa, nimittäin tunnetilat. Jos miettii paineen poistolla palkitun hevosen ja sen lisäksi ruokapalkkiolla palkitun hevosen tunnetiloja, kummalle jää tehtävästä parempi mieli? Miten nämä tunnetilat vaikuttavat hevosen kokemukseen ihmisestä? Vaikka negatiivinen vahviste eli paineen myötäys toimiikin, on hyvä ottaa huomioon myös se kokemus, mikä hevoselle suorituksesta jää mieleen. Varmastikin jokainen meistä haluaa hevosen viihtyvän seurassamme ja myös työskentelevän mielellään kanssamme, joten treenissä koettujen tunnetilojen huomioiminen ei ole turhaa. Rento, tyytyväinen hevonen oppii pelokasta tai turhautunutta hevosta tehokkaammin. Jos tuplavahvistetta käyttämällä hevonen kokee myötäyksestä seuraavan helpotuksen tunteen lisäksi namista tai rapsutuksesta seuraavan hyvän olon tunteen, sille jää tehtävästä tuplasti parempi mieli, ja mukava olo yhdistyy huomaamatta myös senhetkiseen työskentelykaveriin eli sinuun, ihmiseen. Mielestäni kohtalaisen hyvä win-win-tilanne!

Jos siis positiivinen vahvistaminen vaikuttaa mielenkiintoiselta, kannattaa Heportterin toisen numeron jutut Viisaasti porkkanaa, hellästi painetta sekä Hyvä, paha herkku lukaista läpi! Näiden juttujen lisäksi kakkosnumero sisältää mm. tuhdin paketin hevosten lihavuudesta ja mielenkiintoisen artikkelin akateemisesta ratsastustaiteesta. Suosittelen tutustumaan tähän lehteen, jos et sitä ole vielä tehnyt!

P.S. Heportteri järjestää Facebook-sivuillaan erilaisia kilpailuja, joista lehden voi voittaa itselleen, joten kannattaa käydä kokeilemassa onneaan! Tai sitten lehden voi myös ostaa tai siihen tilata digilukuaikaa, jos ei kilpailuhenki kulje tai onnetar suosi.

Epäilyttävä kohde näkyvissä!

Törmäsin Facebookissa mielenkiintoiseen keskusteluun, jossa pohdittiin hevoselle pelottavien tilanteiden purkamista. Mielipiteitä ja näkökulmia oli monia, mutta suurin osa jakautui pääasiassa kahteen leiriin: "selästä ei saa tulla alas pelottavassa tilanteessa" ja "hevosta autetaan tilanteessa maasta käsin".

Moni on varmasti kuullut sanottavan, että hevonen oppii pelleilemään, jos jännitävissä tilanteissa sen selästä tullaan alas. Myös minua on ohjeistettu pysymään selässä ja käskemään hevosta eteenpäin, jos se jäätyy paikoilleen nähdessään jotain pelottavaa. Tätä on perusteltu juurikin sillä, että jos selästä tulee alas, hevonen oppii jännittymään ja pelkäämään kaikkea, koska se tietää, että silloin ratsastaja poistuu selästä.

Hevoset ovat älykkäitä eläimiä ja ne oppivat yhdistämään asioita toisiinsa. Pelkotilassa olevaa hevosta ei useinkaan kannata palkita esimerkiksi ruoalla, sillä tilanteessa piilee riski siitä, että hevonen yhdistää vääriä asioita toisiinsa ja oppii ongelmakäytökseen. On kuitenkin eri asia palkita hevosta tulemalla alas selästä ja lopettamalla treenit siihen, kuin tulla alas selästä ja auttaa hevosta pääsemään tilanteen yli.

Selässä jännittynyt ratsastaja harvoin opettaa hevosta olemaan pelkäämättä pelon aiheuttajaa. Tällaisissa tilanteissa parempi vaihtoehto on jalkautua, jos ihminen on itsevarmempi (ja rennompi) käsitellessään hevosta maasta. Sama toimii myös päinvastoin; jos ratsastaja on rauhallisempi satulassa, voi olla parempi pysyä selässä. Näissäkin tilanteissa täytyy kuitenkin huomioida hevosen yksilölliset tarpeet: jos hevonen luottaa enemmän maassa olevaan ihmiseen kuin selässä istuvaan ratsastajaan, on sen mielentilan ja kokemuksen kannalta parempi tulla alas satulasta. Hevosen pelkoa ei opeteta pois käskemällä ja vähättelemällä, tai kuvittelemalla, että hevonen oppii pelkäämään kaikkea, jos sille "antaa periksi".

Pitkän aikaa elin tämän harhaluulon kanssa, että hevosen jumittaessa maastossa se täytyy vaikka potkia liikkeelle, eikä missään nimessä saanut antaa periksi. Jimpan kanssa olen kuitenkin huomannut helpommaksi ja paremmaksi vaihtoehdoksi "luovuttaa" ja taluttaa se pelottavan kohdan ohi. Vaikka olen tehnyt näin ja vieläpä kehunut, kun mörkö on ohitettu rauhassa, ei Jimpasta ole tullut maasto-ongelmaista jumittajaa. Päinvastoin, siitä on tullut aikojen saatossa paljon rohkeampi maastoilija! Ja tämän lisäksi olemme välttyneet mahdollisilta vaaratilanteilta.

Hevosen oppimisen kannalta on tärkeintä, että se pysyy rentona. Jännittynyt ja pelkäävä hevonen ei opi, vaan voi pahimmassa tapauksessa yhdistää pelon ihmiseen tai tilanteeseen. Tämän takia ei myöskään ole yhtä oikeaa tapaa toimia pelottavissa tilanteissa, vaan toimintatapa riippuu hevosen aiemmista kokemuksista. Pakonomainen tarve "voittaa" hevosta vastaan sen jäädessä tuijottamaan pelottavaa kohdetta ei opeta hevosta pääsemään pelkonsa yli. Oppimiseen tarvitaan oikeanlainen mielentila, eikä hevosen pelon sietokynnystä pidä ylittää. Ennakointi on avainsana myös tässä tilanteessa, sillä liikaa pelkäävä hevonen voi olla hyvinkin arvaamaton ja hallitsemattomissa. Ihmisen pitääkin ymmärtää, milloin hevonen ei vielä pelkää liikaa, ja toimia silloin parhaaksi näkemällään tavalla - oli se sitten tilanteen kiertäminen kauempaa, ärsykkeen tutkiminen tai ohittaminen maasta käsin, tai hevosen rohkaiseminen liikkumaan eteenpäin.

Sitoakseni tämän pohdinnan yhteen muistutan, että on eri asia laskeutua alas selästä auttamaan hevosta ja jatkaa sen jälkeen töitä, kuin tulla alas selästä ja lopettaa työt siihen. Jälkimmäinen vaihtoehto on hevoselle palkitsevaa, mutta tässäkään tapauksessa hevosen ei tulisi oppia pyrkimään ratsastajasta eroon keinolla millä hyvänsä, vaan suorittaa pyydetyt asiat palkintoa vastaan. Jos taas hevonen kokee ratsastajan hyvin epämukavaksi asiaksi (syynä voi olla epäsopivat varusteet, liian vahvat avut, surkea kehonhallinta, kipu tms.), on se puolestaan oma juttunsa.

Nyt haluaisinkin kuulla, miten te toimitte vastaavissa tilanteissa? Tuletteko mieluummin alas satulasta vai selviääkö tilanne paremmin selästä käsin?