Nelistelyä: 2018

Entisessä ravurissa on usein se etu koko ikänsä ratsuna olleisiin, että niillä voi ajaa. Ajaminen on hyvää liikuntaa ja mukavaa vaihtelua, se sopii kaikenikäisille ja tukee monenlaista treenausta. Siksipä tykkäisinkin treenata Jimppaa kärryiltä enemmän, mutta sen kanssa ajaminen ei useinkaan ole mitään mukavaa mielenvirkistystä vaan tahtojen taistelua siitä, mennäänkö lujaa vai täysiä. Minulle paras vaihtoehto olisi mennä rauhallisesti, mutta Jimpalle ajaminen on yhtä kuin kilpajuoksu - ravitreeniaikojen opit ovat lujassa.

Kärryttely on useamman vuoden ollut jatkuva projekti, ja nyt viimeisimpinä vuosina käyntilenkeistä on voinut jopa nauttia myös ohjastajan asemassa. Kunhan lenkeillä ei ole tarvinnut pysähtyä tai ravata, on molemmilla ollut mukavaa. Lyhytkin ravipätkä sekoittaa pakan, sillä silloin Jimppa siirtyy ravurimoodiin, josta taas kestää hetki päästä takaisin senioriheppailuun. Sama koskee pysähtelyä; kärryjen kanssa paikallaan oleminen on turhauttavaa, ja liikkeelle päästyään Jimppa pitää huolen, ettei ihan heti hidastella. Se ei kuitenkaan lähde käsistä, mutta sen mielentila muuttuu ja vauhtia riittää käynnissäkin.

Monet ex-ravurit ovat lupsakoita ajettavia, jotka hölkkäävät rennosti ja jarruttavat pyydettäessä, ja sellaista minä Jimpastakin toivon. Niinpä houkuttelin poikaystäväni avuksi tallille ja aloitin Jimpan uudelleenkoulutuksen! Onnea on ihminen, joka lupautuu avustajaksi kaikkeen, mitä päähäni pälkähtääkään 😁

Tällä treenikerralla lähdettiin opettelemaan paikallaan seisomista uusiksi. Videolle ei harmillisesti tajuttu ottaa alkutilannetta, mutta videon alussa näkee vähän, miten Jimppa ei halua hidastaa. Pyysin poikaystävääni pysäyttämään Jimpan, ja kun ruuna pysähtyi, palkkasin ja annoin luvan jatkaa eteenpäin. Ensiksi pysähdys kesti juuri sen aikaa, että sain annettua namin, ja sitten jo käskinkin poikaystävääni pyytämään Jimpan takaisin liikkeelle ennen kuin se alkaisi steppailemaan.

Jo pitemmästä ruokapalkkiotaustastamme oli apua treenin tehokkuutta ajatellen, sillä Jimppa ymmärsi jo parin toiston jälkeen, mikä homman nimi olikaan. Ajattelin, että kärryjen kanssa opettelu olisi hitaampaa, koska Jimppa olisi mieleltään eri tilassa kuin tavallisesti, mutta nähtävästi positiivinen vahviste -Jimppa vei voiton ravuri-Jimpasta!

Ensimmäinen treenikertamme kesti noin 10 minuuttia, ja sen lopulla Jimppa seisoi rauhassa paikallaan keskellä peltoa jo hyvän aikaa. Sillä ei ollut mikään kiire lähteä liikkeelle, ja kävipä välillä niinkin, että ohjastaja sai oikeasti pyytää, ennen kuin ruuna otti askeltakaan! Se on jo paljon se, kun vertaa siihen, miten yleensä ei saa edes ajateltua liikkeelle lähtemistä, kun Jimppa on jo menossa.

Ensi kerralla voisikin treenata sitä, että Jimppa malttaisi seistä paikallaan sen aikaa, että ohjastaja pääsisi palkkaamaan ja takaisin kärryihin istumaan. Ajaessa palkitseminen on aika hankalaa, kun itse on niin kaukana hevosesta, mutta aina ei ole mahdollisuutta avustajaankaan.

Kohdetyöskentely eli target training on monelle ehkä tutumpi käsite koirakoulusta, mutta se on pikkuhiljaa siirtynyt myös hevosihmisten keskuuteen. Koska kohdetyöskentely on mielestäni todella kätevä ja monipuolinen työskenteytapa, aion tässä postauksessa neuvoa, miten hommassa pääsee alkuun. Jos siis kohdetyöskentelyn kokeileminen kiinnostaa, jatka lukemista!

Kohdetyöskentelyä varten tarvitset tietenkin kohteen. Meillä käytössä on ollut itsetekemäni kosketuskeppi (vanha raippa + styroxinuppi) sekä nykyään vaahtomuoviputki. Oikeastaan mikä tahansa asia käy kohteesta, eikä sen välttämättä tarvitse olla kädessä pidettävää mallia. Kohde voi siis olla vaikka maassa, seinässä tai tolpassa - riippuen siitä, mitä harjoittelulta haetaan. Inspiraatiota eri harjoituksiin voi hakea vaikkapa Instagramista, siellä monet hevosharrastajat käyttävät kohdetyöskentelyä treeneissään!

Target trainingia voi hyödyntää monessa tilanteessa: esimerkiksi lastaustreenissä, siedättämisessä tai vapaana työskentelyssä. Me olemme tehneet lähinnä seuraamistehtäviä, joissa Jimppa seuraa ja koskettaa kohdetta. Hevosen tulee siis ymmärtää, että kohdetta pitää koskea ja tarvittaessa seurata. Tämä onnistuu usein nopeasti, jos vain palkkiot saa ajoitettua oikein ja riittävän usein. Aluksi kannattaa palkita jo siitä, jos hevonen liikahtaakaan kohdetta kohti, mutta myöhemmin kriteerinä on fyysinen kosketus. Usein hevosta pääsee palkitsemaan kohteeseen koskemisesta miltei heti, kun kohteen tuo ensimmäistä kertaa näytille - pitäähän se tarkistaa vähintäänkin herkkujen varalta!

Palkkiona kannattaa tietenkin käyttää jotain, mistä hevonen tykkää. Jimpalla herkut toimivat tehokkaasti, mutta esimerkiksi rapsutus voi jollekin toiselle olla parempi vaihtoehto. Etenkin tähän aikaan vuodesta kannattaa pitää huoli siitä, ettei hevonen ole nälissään ruokapalkkioita käytettäessä. Ennen treenejä onkin hyvä antaa tuppo tai pari heinää, niin herkut eivät aiheuta yli-innokkuutta!

Ensimmäisellä kerralla voi olla hyvä keskittyä vain yhteen tai kahteen kohteen paikkaan, jotta hevonen ymmärtää työskentelyn perusidean. Turvan korkeudella olevasta kohteesta on helppo aloittaa, ja siitä voi seuraavaksi siirtyä sivuille, ylös, alas ja vaikka vatsan allekin, kun hevonen osaa seurata kohdetta. Ensiksi riittää, että kohde pysyy paikoillaan eikä hevosen tarvitse juurikaan liikkua koskettaakseen sitä. Myöhemmässä vaiheessa kohde voi olla kauempana tai liikkua, jolloin hevosen pitää mennä sen luokse tai seurata sitä.

Tällä pääsee jo hyvin alkuun, ja kun homma sujuu ongelmitta, voi vaikeusastetta hiljalleen nostaa tai lisätä treeneihin esimerkiksi esteitä! Myös kosketuksen kestoa voi lisätä, jolloin hevonen pysyy kiinni kohteessa halutun ajan.

Linkki videoon

Videolla viimeisintä kohdetyöskentelytreeniä vapaana laitumella, takana ehkäpä alle 10 treenikertaa. Jimppa tunnistaa kohteen jo aika kaukaa ja haluaa jatkuvasti kokeilla koskea sitä silloinkin, kun se ei ole käytössä. Kohdetyöskentelystä on muodostunut nopeasti sen lempparijuttu! Nyt pitäisi vain keksiä vaihtelua harjoituksiin ja jatkojalostaa opittua eteenpäin. 😊

P.S. Tässä jutussa kerrotaan kivasti kohdetyöskentelystä, vaikkakin koirapainotteisesti!

Oletko koskaan ajatellut, että käytät maastossa/ajaessa/tehdessä sitä tai tätä hevosella kuolainta, koska se on sille tuttu ja toimiva vaihtoehto? Et varmastikaan ole ajatustesi kanssa yksin. Suurin osa hevosista opetetaan toimimaan kuolaimilla, kun niitä aletaan ratsuttamaan tai opettamaan ajolle. Ei siis ihme, että moni luottaa hevosen osaavan kääntyä ja pysähtyä paremmin kuolaimella hankalissakin tilanteissa ─ siihenhän se on tottunut!

Olen välillä törmännyt ehkä vähän kummalliseen ajatusketjuun sitä perustellessa, miksi joissain tilanteissa kuolain olisi jotenkin ylivoimaisesti kuolaimetonta turvallisempi vaihtoehto. Ihmiset näkevät kuolaimen turvallisempana siksi, että se on hevoselle tuttu ─ eli hevonen on opetettu reagoimaan kuolaimen paineelle halutulla tavalla. Tämän takia kuolaimeton ei puolestaan hätätilanteessa toimisi, koska hevonen on tottunut toimimaan kuolaimella.

Jo varsana ihan kaikki hevoset opetetaan reagoimaan pään alueelle tulevaan paineeseen, kun niille laitetaan riimu päähän. Jokaisen hevosen tulisi siis ymmärtää talutuskäytöksen perusteet ja tietää, että tietty paine riimusta tarkoittaa pysähtymistä ja toisenlainen paine taas kääntymistä ja niin edelleen. Vasta myöhemmällä iällä hevonen tutustuu kuolaimeen ja oppii, miten sen kanssa toimitaan ─ ja koko tämän ajan, päivittäin, sen kanssa työskennellään riimulla.

On toki eri asia ratsastaa tai ajaa kuolaimettomilla kuin taluttaa hevosta riimusta. Taluttaessa hevoselta harvemmin pyydetään asetusta tai taivutusta, eikä sen muutenkaan tarvitse vastata paineeseen kuin ratsastaessa. Sen takia hevosta, jolla on aina ratsastettu kuolaimella, ei voi noin vain vaihtaa kuolaimettomaksi, jos sille ei ensin opeta oikeaa tapaa reagoida paineeseen. Ihan samalla tavalla toimitaan myös silloin, kun hevonen opetetaan kuolaimelle; se metallipala suussa ei suinkaan ole siellä syntyjään, eivätkä hevoset tule maailmaan valmiiksi kuolaimelle opetettuina.

Tämän takia en ymmärräkään, millä tavalla kuolain voisi esimerkiksi maastossa olla turvallisempi kuin kuolaimeton, jos hevoselle on opetettu molemmat vaihtoehdot. Jos taas hevosta ei jaksa opettaa vastaamaan paineelle oikein, niin kyllä, silloin on turvallisempaa käyttää sitä suitsitusta, mille hevonen on jonkun toimesta opetettu ─ ei siksi, että kuolaimella olisi jotain erityislaatuisia ominaisuuksia, jonka avulla hevonen kuin hevonen on hallittavissa, vaan siksi, että hevonen ei tiedä, mitä esimerkiksi turvan päälle tuleva paine tai istunnan tiivistäminen tarkoittavat.

Loppujen lopuksi hevonen ja sen kanssa käytetyt välineet ovat vain yhtä toimivia kuin niiden käyttäjäkin. Miten luulisit, että aina kuolaimettomilla ratsastettu hevonen toimisi, jos sille vaihdettaisiin sen enempää valmistelematta kuolaimet suuhun?

Kesäjärjestelyt ovat meidän osaltamme nyt ohi! Jimppa muutti kuun vaihteessa takaisin samalle tallille, missä se on nyt asunut toissakeväästä lähtien. Miten ihanaa palata takaisin normaaliin elämään ja rutiineihin!

Muuttopäivä alkoi lauantaiaamuna kesätallin siivouksella. Olin jo edellisenä päivänä pakannut Jimpan tavarat valmiiksi autoon, jotta aamulla säästyisi aikaa muuhun (lue: nukkumiseen). Jimppa sai ulkoilla pari tuntia aamusta, vaikkakin se olisi varmasti viihtynyt paremmin sisällä tyttöystävänsä seurana, joka joutui olemaan koppilevossa. Lastaus sujui ongelmitta, ja tälläkin kertaa minun piti kiirehtiä, ettei hevonen juoksisi edeltä koppiin. Nopeasti olimme siis valmiita lähtöön!

Matka kesti noin kolme tuntia ja sujui hyvin. Jimppa matkusti rauhallisesti heinää syöden, eikä edes metelöinyt, kun pysähdyimme pienelle tauolle kesken matkan. Usein se alkaa heti ilmoittamaan tulostaan, kun auto pysähtyy, mutta nyt taisi ruoka viedä voiton. Perillä tallilla Jimppa käyttäytyi nätisti ja taisi heti tunnistaa, että oltiin tutussa paikassa - ei tarvinnut vieläkään hirnua!

Linkki videoon

Kokeilimme Jimppaa suoraan sen aikaisemman ponikaverin kanssa samaan tarhaan ja aluksi näyttikin siltä, että papparaiset tulevat hyvin juttuun. Jokin oli kuitenkin muuttunut, eikä sopu kestänyt kauaa. Myöhemmin iltapäivästä Jimppa siirrettiin laitumelle ja laitumella ollut hevonen pääsi ponin seuraksi tarhaan, kun juoksemisesta ja tappelemisesta ei tullut loppua. Jimppaa tuskin haittasi, vaikka se joutuikin laitumelle vihreää syömään... Ehkä myöhemmin kokeilemme poneja uudestaan yhteen, jos ne silloin saisivat selviteltyä välejään tappelematta noin aggressiivisesti - ensiksi pitää kyllä miettiä, mistä moinen käytös saattoi johtua.

Jimpan ravi oli yhtä kaunista liitelyä ympäri tarhaa, kun se juoksi pomottajaa karkuun

Jimppa on kotiutunut hyvin, ja olemme palanneet normaaliin arkeen sen kanssa nopeasti. Pääsin kokemaan pitkään odotetun hetken Jimpan kanssa, kun se vihdoinkin uskalsi antaa minun tulla istumaan sen vierelle sen maatessa (tsekkaa tästä Instagramin hehkutuspostaus!). Jimppa makoilee muutenkin aika harvoin, joten näitä tilaisuuksia ei kovin usein satu kohdalle. Tämän takia aina Jimpan maatessa ajattelenkin ensimmäiseksi, että nytkö sillä on ähky... Onneksi tällä kertaa kyse oli vain viattomista päiväunista.

Motivaatio on aika huipussaan nyt, kun on kesän jälkeen mahdollisuus taas treenata säännöllisesti! Otinkin heti työn alle uuden tempun - kumarruksen - ja olemme työstäneet sitä parina päivänä vapaana laitumella. Ihana tunne, kun hevonen valitsee temppuhetken kanssasi oman puuhastelun sijasta!

Lehti saatu blogin kautta.

Positiivinen vahvistaminen on nyt in. Termi nousee esille keskusteluissa yhä enemmän, ja yhä useampi sitä uskaltautuu myös ihan käytännössä kokeilemaan. Toiset puolestaan vannovat paineen myötäykseen perustuvan koulutuksen puolesta. Tällöin kyseessä on negatiivinen vahviste - paine poistuu, mikä vahvistaa käytöstä. Positiivisesta vahvisteesta puhuttaessa tarkoitetaan puolestaan päinvastaista toimintaa: hevoselle annetaan jotain mukavaa, kuten herkkuja tai rapsutuksia, mikä vahvistaa käytöstä.

Hevoslehti Heportterin kakkosnumerossa käsiteltiin ilokseni positiivista vahvistamista oikein kahden jutun voimin. Kuten aiemmassakin postauksessani, odotin innolla, mitä annettavaa lehdellä minulle olisi, ja tälläkin kertaa odotukseni täyttyivät! Blogiani vähänkään seuraavat varmasti tietävät, että käytän Jimpan kanssa positiivista vahvistetta yhdessä paineen ja sen myötäämisen kanssa. Jo tämän takia koin Heportterin artikkelit mielenkiintoisiksi, mutta entistä kiinnostavammaksi koin ne siksi, että tiesin edellisen lehden perusteella jo valmiiksi saavani eteeni kattavan, helppolukuisen tietopakkauksen. Aina voi oppia jotain uutta, vaikka luulisikin tietävänsä jo kaiken tarpeellisen!

Kuten suurin osa hevosharrastajista, myös minä aloitin hevosharrastukseni negatiivista vahvistetta käyttäen, tosin sitä silloin tiedostamatta. Ratsastaessa paine ja myötäys ovat avainasemassa, eikä ilman niitä siitä tulisi mitään seisoskelua kummempaa. Paine ei ole itsessään paha asia, eikä sitä mielestäni pidä vältellä, mutta sen poistoa ei sovi unohtaa. Ilman myötäystä hevonen ei tiedä, mitä sen odotetaan tekevän, ja paine menettää merkityksensä. Ratsastuskouluissa tällaisia hevosia näkee paljonkin. Ne eivät reagoi paineeseen oikein - koska paine on jatkuvaa tai se poistuu väärällä hetkellä, hevonen oppii olemaan reagoimatta siihen. Oman hevosen kanssa pääsin kuitenkin kokeilemaan erilaisia tapoja toimia, ja aika pian negatiivisen vahvisteen rinnalle nousi palkkioiden käyttö.

Joitakin hevosihmisiä positiivinen vahvistaminen ja erityisesti ruokapalkkio epäilyttävät, ja yleensä sille löytyy myös hyvä syy. Ruoalla palkitsemisen (kuten minkä tahansa muunkin asian) voi tehdä väärin ja aiheuttaa näin vain enemmän ongelmia. Yksi eniten kuulluista perusteluista sille, miksei tietyn hevosen kanssa käytetä ruokapalkkiota, on namien takia alkanut näykkiminen, töniminen ja muu sählääminen. Useimmiten syynä on palkitsijan huolimattomuus palkinnon käytössä, mutta myös esimerkiksi nälkä voi tehdä hevosesta turhautuneen ja röyhkeän. Heportterissa aihetta käsitellään yleisimpien ruokapalkkioon liittyvien virheiden osalta, ja uskoisin sen kattavan aika hyvin epäilijöiden ennakkoluulot. Jutussa tiivistetäänkin hyvin pääajatus vahvisteiden käytöstä: ongelmia syntyy taitamattomasta vahvisteen käytöstä, eli mikään vahviste ei itsessään ole hyvä tai paha. Jos siis esimerkiksi ruokapalkkioon liittyy ongelmakäytöstä, on ihmisellä peiliin katsomisen paikka - ratkaisu ongelmaan on vahvisteen oikeaoppinen käyttäminen.

Heportterissa nostettiin myös esille hyvä ja tärkeä huomio hevosten koulutuksessa, nimittäin tunnetilat. Jos miettii paineen poistolla palkitun hevosen ja sen lisäksi ruokapalkkiolla palkitun hevosen tunnetiloja, kummalle jää tehtävästä parempi mieli? Miten nämä tunnetilat vaikuttavat hevosen kokemukseen ihmisestä? Vaikka negatiivinen vahviste eli paineen myötäys toimiikin, on hyvä ottaa huomioon myös se kokemus, mikä hevoselle suorituksesta jää mieleen. Varmastikin jokainen meistä haluaa hevosen viihtyvän seurassamme ja myös työskentelevän mielellään kanssamme, joten treenissä koettujen tunnetilojen huomioiminen ei ole turhaa. Rento, tyytyväinen hevonen oppii pelokasta tai turhautunutta hevosta tehokkaammin. Jos tuplavahvistetta käyttämällä hevonen kokee myötäyksestä seuraavan helpotuksen tunteen lisäksi namista tai rapsutuksesta seuraavan hyvän olon tunteen, sille jää tehtävästä tuplasti parempi mieli, ja mukava olo yhdistyy huomaamatta myös senhetkiseen työskentelykaveriin eli sinuun, ihmiseen. Mielestäni kohtalaisen hyvä win-win-tilanne!

Jos siis positiivinen vahvistaminen vaikuttaa mielenkiintoiselta, kannattaa Heportterin toisen numeron jutut Viisaasti porkkanaa, hellästi painetta sekä Hyvä, paha herkku lukaista läpi! Näiden juttujen lisäksi kakkosnumero sisältää mm. tuhdin paketin hevosten lihavuudesta ja mielenkiintoisen artikkelin akateemisesta ratsastustaiteesta. Suosittelen tutustumaan tähän lehteen, jos et sitä ole vielä tehnyt!

P.S. Heportteri järjestää Facebook-sivuillaan erilaisia kilpailuja, joista lehden voi voittaa itselleen, joten kannattaa käydä kokeilemassa onneaan! Tai sitten lehden voi myös ostaa tai siihen tilata digilukuaikaa, jos ei kilpailuhenki kulje tai onnetar suosi.

Jimppa ei ole ikinä ollut hankala lastattava. Muistan vain pari kertaa, jolloin se ei ole mennyt ensimmäisellä yrittämällä suoraan koppiin, eli mikään ongelmalastattava se ei todellakaan ole. Siitäkin huolimatta, että ruuna seuraa nätisti koppiin eikä rynni sieltä ulos, minulla on jo pitkään ollut toiveissa treenata lastausta kaikessa rauhassa. Tähän ei vain ole koskaan ollut mahdollisuutta, sillä pitkään aikaan käytössämme ei ollut vetokoukullista autoa ja nyt kun sellainen on, ei mahdollisuutta trailerin lainaamiseen ole oikein ollut.

Vihdoin kaikki osui kohdalleen ja saimme pidettyä ensimmäisen lastaustreenimme! Odotukseni olivat korkealla, ehkä jopa turhankin korkealla. Välillä on vaikea muistaa, että yhden lyhyehkön treenikerran aikana harvemmin tapahtuu ihmeitä, ja pysyvään käytökseen tarvitaan enemmän toistoja. Tavallaan ymmärrettävää, että kun tilaisuudet ovat näin harvassa, sitä asettaa itselleen vähän vahingossakin korkeat tavoitteet.

Treenin vedin mututuntumalla, eli samalla kun harjoiteltiin, sovelsin toimintaani tilanteen mukaan. Vaikka toivelistallani on vielä opettaa Jimppa menemään lähettämällä koppiin, tällä kertaa halusin enemmänkin treenata ruunan tunnetilaa. Vaikka se onkin helppo lastattava ja kuljetettaessakin suhteellisen rauhallinen, se ei ole lastatessa ja trailerin läheisyydessä kovinkaan rento. Ehkäpä matkustaminen on tarkoittanut Jimpalle stressaavaa, jännittävää kilpasuoritusta raveissa, suuria muutoksia (tallinvaihdos) tai ehkä sille on jäänyt trailerista muuten huonoja kokemuksia mieleen - tai sitten se ei vain ole koskaan päässyt tutustumaan koppiin kaikessa rauhassa, eikä siis tiedä, että sen kanssa voi ottaa ihan rennosti. Oli syy mikä tahansa, toiveissani oli saada Jimppaa edes vähäsen rennommaksi trailerin kanssa.

Aloitin treenin ihan vain sillä, että Jimppa astuisi lastaussillalle. Halusin Jimpan nousevan sillalle omaa tahtiaan, joten en juurikaan pyytänyt sitä eteenpäin vaan lähinnä odottelin. Melko nopeasti Jimppa pääsi sillalle asti ja katselemaan koppiin, mutta sitten kehitys hidastui, ja Jimppa olisi mieluummin suunnannut välipalalle nurmikolle. Tällöin otin mukaan eteenpäin pyytävän paineen narun avulla ja myötäsin heti Jimpan liikahtaessa pyytämääni suuntaan. Ruuna hermostui melko nopeasti sillalla seistessään, joten palkkasin sitä usein ja peruututin sen heti pois, kun se oli rauhassa ja rennolla mielellä.

Linkki videoon

Yhdellä kerralla Jimppa otti ja asteli koppiin, vaikka olisin ollut tyytyväinen yhteenkin askeleeseen! Kopissa se oli vähän jännittynyt, mutta jaksoi odottaa hyvin, että pyysin sitä peruuttamaan ulos. Otimme vielä pari onnistunutta käyntiä kopissa ennen kuin päätin, että tämä riitti tältä erää. Peruutukset onnistuivat mielestäni tosi hyvin! Joskus niissä on ollut mukana vähän liikaa vauhtia, vaikkei Jimppa rynnimällä ulos tulekaan. Nyt se peruutti rauhallisesti ja minua kuunnellen.

Lastaustreeni kesti noin parikymmentä minuuttia ja siihen kuului useita pikkutaukoja. Itse en ollut täysin tyytyväinen treeniin, mutta kuvaajana ollut äitini totesi, että se meni paljon paremmin kuin hän oli odottanut. Tässä sen näkee, miten paljon enemmän vaadin ja odotin itseltäni, enkä huomannut, että edistystä on silti tapahtunut!

Toivottavasti tämä ei jäänyt ainutkertaiseksi lastaustreeniksi, sillä vielä olisi paljon harjoiteltavaa! Oletteko te treenanneet lastausta tai opettaneet hevosen menemään lähettämällä koppiin? 😊

Tämän postauksen aiheena on - kuten otsikosta voi päätellä - maastakäsittely! Pitkästä aikaa pääsimme työskentelemään maasta käsin Jimpan kanssa, ja voi että, kuinka mukavaa se olikaan! Jimppa oli motivoitunut yrittämään ja häiriötekijöistä huolimatta se keskittyi yllättävän hyvin minuun ja itse tehtäviin.

Tällä työskentelykerralla aloitimme erilaisen kohteen kanssa. Kohdetyöskentely eli target training on varmasti usealle jo tuttu käsite, ja Jimpankin kanssa olemme treenanneet kohdekepin koskettamista ja seuraamista. Lueskelin kohdetyöskentelystä kuitenkin vähän lisää ja tuumasin, että tällainen maakohde voisi olla kätevä taito opettaa kepin lisäksi. Sitä voi hyödyntää esimerkiksi paikallaan pysymisessä, eri alustoille nousussa ja uusiin asioihin totuttamisessa - melkoisen yleishyödyllinen taito siis!

Ideana oli siis saada Jimppa tajuamaan, että sen kuului laittaa etujalkansa kohteen sisälle. Paremman kohteen puutteessa käytin Jimpalle hulavannetta, joka toki on kokonsa puolesta ihan hyvä tähän tarkoitukseen. Esimerkiksi pieni matto tai pyyhe voisi olla vielä kätevämpi, kun sen saisi helpommin pidettyä eri alustoilla. Aluksi merkitsin hulavanteen kohteeksi, jolloin riitti, että Jimppa käy katsomassa sitä tai koskemassa siihen turvallaan. Otimme muutaman seuraustehtävän, ja Jimppa ymmärsi aika nopeasti, että hulavanteen luokse kannatti mennä.

Niin komea pappa!

Jalan asettaminen vanteen sisälle oli aluksi vähän häsläämistä, kun Jimppa luuli, että sen piti kuopia kohdetta. Ei kuitenkaan tarvittu kuin pari palkkausta siitä, kun jalka jäi maahan vanteen sisäpuolelle, kun Jimppa alkoi jo ymmärtämään homman jujun! Saimme yhden tai kaksikin oikein onnistunutta toistoa, jolloin Jimppa osasi laskea molemmat etujalkansa kohteen sisälle ilman ylimääräistä kuopimista. Siihen oli hyvä lopettaa uuden asian kanssa!

Lopuksi treenasimme espanjalaista käyntiä pitkästä aikaa, ja Jimppa tuntui oppineen tauon aikana ihan uskomattoman paljon! Saimme tehtyä jopa useamman askeleen toistoja, vaikkakin ensimmäisten askeleiden jälkeen jalka ei noussutkaan enää yhtä paljon. Yritys oli kuitenkin kova ja Jimppa selkeästi tiesi, että seuraavienkin askeleiden tuli olla temppuaskelia.

Missä muruseni on?

Pari kertaa Jimpalle tuli hätä, kun se kuuli kaverinsa hirnuvan tallista ruunan perään, ja se lähti luotani kentän portille tuijottelemaan kaukaisuuteen. Se tunne oli mahtava, kun hetken tuijoteltuaan Jimppa lopulta valitsi tulla takaisin luokseni ja jatkoi tehtävän suorittamista niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan! On aina ihana huomata, että hevosestakin on mukavaa puuhailla ihmisen kanssa. 💛

Linkki videoon

ME MUUALLA

LUKIJAT

ARKISTO

SUOSITUIMMAT POSTAUKSET

AIHEET