Tällä treenikerralla Jimppa oli ylivireä, minkä takia vaatimustason piti olla matalalla

Stressaako? Se ei välttämättä ole huono juttu.

Oletko koskaan ajatellut, että käytät maastossa/ajaessa/tehdessä sitä tai tätä hevosella kuolainta, koska se on sille tuttu ja toimiva vaihtoehto? Et varmastikaan ole ajatustesi kanssa yksin. Suurin osa hevosista opetetaan toimimaan kuolaimilla, kun niitä aletaan ratsuttamaan tai opettamaan ajolle. Ei siis ihme, että moni luottaa hevosen osaavan kääntyä ja pysähtyä paremmin kuolaimella hankalissakin tilanteissa ─ siihenhän se on tottunut!

Olen välillä törmännyt ehkä vähän kummalliseen ajatusketjuun sitä perustellessa, miksi joissain tilanteissa kuolain olisi jotenkin ylivoimaisesti kuolaimetonta turvallisempi vaihtoehto. Ihmiset näkevät kuolaimen turvallisempana siksi, että se on hevoselle tuttu ─ eli hevonen on opetettu reagoimaan kuolaimen paineelle halutulla tavalla. Tämän takia kuolaimeton ei puolestaan hätätilanteessa toimisi, koska hevonen on tottunut toimimaan kuolaimella.

Jo varsana ihan kaikki hevoset opetetaan reagoimaan pään alueelle tulevaan paineeseen, kun niille laitetaan riimu päähän. Jokaisen hevosen tulisi siis ymmärtää talutuskäytöksen perusteet ja tietää, että tietty paine riimusta tarkoittaa pysähtymistä ja toisenlainen paine taas kääntymistä ja niin edelleen. Vasta myöhemmällä iällä hevonen tutustuu kuolaimeen ja oppii, miten sen kanssa toimitaan ─ ja koko tämän ajan, päivittäin, sen kanssa työskennellään riimulla.

On toki eri asia ratsastaa tai ajaa kuolaimettomilla kuin taluttaa hevosta riimusta. Taluttaessa hevoselta harvemmin pyydetään asetusta tai taivutusta, eikä sen muutenkaan tarvitse vastata paineeseen kuin ratsastaessa. Sen takia hevosta, jolla on aina ratsastettu kuolaimella, ei voi noin vain vaihtaa kuolaimettomaksi, jos sille ei ensin opeta oikeaa tapaa reagoida paineeseen. Ihan samalla tavalla toimitaan myös silloin, kun hevonen opetetaan kuolaimelle; se metallipala suussa ei suinkaan ole siellä syntyjään, eivätkä hevoset tule maailmaan valmiiksi kuolaimelle opetettuina.

Tämän takia en ymmärräkään, millä tavalla kuolain voisi esimerkiksi maastossa olla turvallisempi kuin kuolaimeton, jos hevoselle on opetettu molemmat vaihtoehdot. Jos taas hevosta ei jaksa opettaa vastaamaan paineelle oikein, niin kyllä, silloin on turvallisempaa käyttää sitä suitsitusta, mille hevonen on jonkun toimesta opetettu ─ ei siksi, että kuolaimella olisi jotain erityislaatuisia ominaisuuksia, jonka avulla hevonen kuin hevonen on hallittavissa, vaan siksi, että hevonen ei tiedä, mitä esimerkiksi turvan päälle tuleva paine tai istunnan tiivistäminen tarkoittavat.

Loppujen lopuksi hevonen ja sen kanssa käytetyt välineet ovat vain yhtä toimivia kuin niiden käyttäjäkin. Miten luulisit, että aina kuolaimettomilla ratsastettu hevonen toimisi, jos sille vaihdettaisiin sen enempää valmistelematta kuolaimet suuhun?

Epäilyttävä kohde näkyvissä!

Törmäsin Facebookissa mielenkiintoiseen keskusteluun, jossa pohdittiin hevoselle pelottavien tilanteiden purkamista. Mielipiteitä ja näkökulmia oli monia, mutta suurin osa jakautui pääasiassa kahteen leiriin: "selästä ei saa tulla alas pelottavassa tilanteessa" ja "hevosta autetaan tilanteessa maasta käsin".

Moni on varmasti kuullut sanottavan, että hevonen oppii pelleilemään, jos jännitävissä tilanteissa sen selästä tullaan alas. Myös minua on ohjeistettu pysymään selässä ja käskemään hevosta eteenpäin, jos se jäätyy paikoilleen nähdessään jotain pelottavaa. Tätä on perusteltu juurikin sillä, että jos selästä tulee alas, hevonen oppii jännittymään ja pelkäämään kaikkea, koska se tietää, että silloin ratsastaja poistuu selästä.

Hevoset ovat älykkäitä eläimiä ja ne oppivat yhdistämään asioita toisiinsa. Pelkotilassa olevaa hevosta ei useinkaan kannata palkita esimerkiksi ruoalla, sillä tilanteessa piilee riski siitä, että hevonen yhdistää vääriä asioita toisiinsa ja oppii ongelmakäytökseen. On kuitenkin eri asia palkita hevosta tulemalla alas selästä ja lopettamalla treenit siihen, kuin tulla alas selästä ja auttaa hevosta pääsemään tilanteen yli.

Selässä jännittynyt ratsastaja harvoin opettaa hevosta olemaan pelkäämättä pelon aiheuttajaa. Tällaisissa tilanteissa parempi vaihtoehto on jalkautua, jos ihminen on itsevarmempi (ja rennompi) käsitellessään hevosta maasta. Sama toimii myös päinvastoin; jos ratsastaja on rauhallisempi satulassa, voi olla parempi pysyä selässä. Näissäkin tilanteissa täytyy kuitenkin huomioida hevosen yksilölliset tarpeet: jos hevonen luottaa enemmän maassa olevaan ihmiseen kuin selässä istuvaan ratsastajaan, on sen mielentilan ja kokemuksen kannalta parempi tulla alas satulasta. Hevosen pelkoa ei opeteta pois käskemällä ja vähättelemällä, tai kuvittelemalla, että hevonen oppii pelkäämään kaikkea, jos sille "antaa periksi".

Pitkän aikaa elin tämän harhaluulon kanssa, että hevosen jumittaessa maastossa se täytyy vaikka potkia liikkeelle, eikä missään nimessä saanut antaa periksi. Jimpan kanssa olen kuitenkin huomannut helpommaksi ja paremmaksi vaihtoehdoksi "luovuttaa" ja taluttaa se pelottavan kohdan ohi. Vaikka olen tehnyt näin ja vieläpä kehunut, kun mörkö on ohitettu rauhassa, ei Jimpasta ole tullut maasto-ongelmaista jumittajaa. Päinvastoin, siitä on tullut aikojen saatossa paljon rohkeampi maastoilija! Ja tämän lisäksi olemme välttyneet mahdollisilta vaaratilanteilta.

Hevosen oppimisen kannalta on tärkeintä, että se pysyy rentona. Jännittynyt ja pelkäävä hevonen ei opi, vaan voi pahimmassa tapauksessa yhdistää pelon ihmiseen tai tilanteeseen. Tämän takia ei myöskään ole yhtä oikeaa tapaa toimia pelottavissa tilanteissa, vaan toimintatapa riippuu hevosen aiemmista kokemuksista. Pakonomainen tarve "voittaa" hevosta vastaan sen jäädessä tuijottamaan pelottavaa kohdetta ei opeta hevosta pääsemään pelkonsa yli. Oppimiseen tarvitaan oikeanlainen mielentila, eikä hevosen pelon sietokynnystä pidä ylittää. Ennakointi on avainsana myös tässä tilanteessa, sillä liikaa pelkäävä hevonen voi olla hyvinkin arvaamaton ja hallitsemattomissa. Ihmisen pitääkin ymmärtää, milloin hevonen ei vielä pelkää liikaa, ja toimia silloin parhaaksi näkemällään tavalla - oli se sitten tilanteen kiertäminen kauempaa, ärsykkeen tutkiminen tai ohittaminen maasta käsin, tai hevosen rohkaiseminen liikkumaan eteenpäin.

Sitoakseni tämän pohdinnan yhteen muistutan, että on eri asia laskeutua alas selästä auttamaan hevosta ja jatkaa sen jälkeen töitä, kuin tulla alas selästä ja lopettaa työt siihen. Jälkimmäinen vaihtoehto on hevoselle palkitsevaa, mutta tässäkään tapauksessa hevosen ei tulisi oppia pyrkimään ratsastajasta eroon keinolla millä hyvänsä, vaan suorittaa pyydetyt asiat palkintoa vastaan. Jos taas hevonen kokee ratsastajan hyvin epämukavaksi asiaksi (syynä voi olla epäsopivat varusteet, liian vahvat avut, surkea kehonhallinta, kipu tms.), on se puolestaan oma juttunsa.

Nyt haluaisinkin kuulla, miten te toimitte vastaavissa tilanteissa? Tuletteko mieluummin alas satulasta vai selviääkö tilanne paremmin selästä käsin?

Jimppa säikähtää, jarrutan kuolaimella, Jimppa pysähtyy päästyään riittävän etäisyyden päähän

Kuolaimet ja kuolaimettomuus ovat pysyneet esillä hevosmaailmassa jo pitkän aikaa. Vastakkainasettelu on luonut omat kannattajaryhmänsä, joiden mielestä oma tapa on se oikea. Välillä näkee sellaisia perusteluita omalle päätökselleen, että jää miettimään, kuinka paljon ihmiset hevosista tietävätkään. Tämänpäiväisessä Helsingin Sanomien artikkelissa tämä tuli taas todistettua. Uutisen voi lukea täältä.

Jutussa haastateltu kouluratsastaja Stella Hagelstam toteaa kuolainten käytön olevan välttämätöntä, koska “kyseessä on 500-kiloinen saaliseläin. Kun se säikähtää, mitkään namit tai naksuttelut eivät auta tarpeeksi nopeasti. Olisi valtava turvallisuusriski ottaa kuolaimet kokonaan pois”. Aikaisemmin nostin esille saman argumentin ongelman postauksessani Hevosta hallitaan kuolaimella?, kun Hippoksessa Kyra Kyrklund kirjoitti hevosihmisten suosikkiaiheesta oman näkökulmansa. Eniten tässä Hesarin lainauksessa huvitti ratsastajan tietous naksutinkoulutuksesta ja positiivisesta vahvistamisesta. Kukaan kyseisellä metodilla kouluttava tuskin palkitsee hevosta säikähtämisestä, eikä naksutinkoulutus myöskään poissulje kuolainten käyttöä.

Hagelstam on siinä oikeassa, että hevonen on suuri saaliseläin. Se on lisäksi pakoeläin, mikä tarkoittaa, että se valitsee mahdollisuuksien mukaan vaarallisissa tilanteissa aina paon. Taistele tai pakene -reaktio ja sen vaikutukset ovat varmasti monelle tuttuja - jotkut ovat myös kokeneet ne itse. Taistele tai pakene -reaktio lisää adrenaliinin eritystä siinä määrin, että esimerkiksi kivun tunne vähenee. Kun hevonen pakenee, sen elimistö erittää suuret määrät adrenaliinia, jotta se selviytyisi tilanteesta hengissä. Tässä vaiheessa se ei välttämättä tunne kipua lainkaan tai ainakin adrenaliini turruttaa kipua hieman.



Minusta onkin kummallista, että hevosen oletetaan paetessaan kuuntelevan sellaista apua, joka tällaisissa tilanteissa yleensä tuottaa kipua. Vaikka hevonen onkin viisas eläin, en usko sen ymmärtävän, että lisääntynyt kipu ja paine suussa tarkoittaa, ettei tarvitse paeta. Päinvastoin, oikeasti pakeneva hevonen saattaa saada siitä vain lisää bensaa liekkeihin. Kun mukaan otetaan adrenaliini, ei Hagelstamin väitteellä ole senkään vertaa pohjaa. Jos hevonen ei tunne kipua, se on luultavasti sulkenut myös muut "ylimääräiset" aistinsa selviytyäkseen, eikä sitä silloin pysty hallitsemaan kuolaimella tai ilman.

Tällaisissa tilanteissa ei ole väliä, onko hevosen suussa mitään vai ei. Pakeneva pakoeläin, varsinkin tässä kokoluokassa, ei ole ihmisen hallittavissa. Siksi varusteita tärkeämpää onkin hevosen oikeanlainen koulutus ja totuttaminen erilaisiin tilanteisiin, jotta vaaratilanteilta voisi välttyä. Tietenkään hevosta ei kukaan pysty totuttamaan aivan kaikkeen, mutta jos sille on opetettu oikeanlainen tapa reagoida pelottaviin asioihin, se on silloin hallittavissa kuolaimettomilla, kuolaimilla tai vaikka kaulanarulla. Aina on kuitenkin muistettava, että kyseessä on saaliseläin, eikä sen selviytymisvaistoja voi vain laittaa pois päältä. Hevosta ei kuitenkaan tulisi viedä paikkoihin tai tilanteisiin, joista se ei uskoisi selviytyvänsä. Niinpä kuolainten sijaan valtava turvallisuusriski olisikin, jos koulutus ja ennakointi jätettäisiin kokonaan pois.

Jotain hyvääkin artikkelissa ja Hagelstamin haastattelussa oli. Hagelstam olisi valmis jättämään hyvästit kankisuitsitukselle, joka vaikuttaa olevan vain vanhentunut jäänne jostain kouluratsastuksen alkuajoilta. Ihmettelenkin, miksei asiaan ole tullut jo muutosta, vaikka kuolaimen vaikutuksista ollaan tietoisia. On hienoa, että asia otetaan puheeksi myös hevosmaailman ulkopuolella. Ehkä lisääntynyt tietoisuus antaisi joskus hevoselle mahdollisuuden valita edes sen, suorittaako se kuolaimilla vai ilman.

Hevonen.

Talousmielessä vastaus on lyhyt ja ytimekäs: ei. Mutta entä jos sitä ei oteta huomioon? Oma hevonen on monen hevosihmisen unelma, mutta onko se sittenkään sen arvoista? Listasin hevosen omistamisen hyvät ja huonot puolet, joten pian selviää oma näkökulmani tähän kaksipiippuiseen juttuun!








1. Aina mahdollisuus oppia uutta.
  → Aika harvassa ratsastuskoulussa oppilas pääsee käytännössä pitämään huolta hevosesta. Se suurin osuus kun tapahtuu ratsastustunnin ulkopuolella, eikä esimerkiksi ähkyn tai muun vakavan tilanteen sattuessa ole aikaa ohjeistaa kädestä pitäen oppilaita toimimaan. Sen lisäksi on aika harvassa sellaisia ratsastuskouluja, joissa oppilas pääsisi vaikuttamaan tuntien sisältöön esimerkiksi hevosen käsittelyyn tai koulutukseen liittyvien metodejen muodossa. Oman hevosen kanssa voi omia hevosmiestaitojaan kasvattaa ja vaihtaa suuntauksesta toiseen, mikä itselleen tuntuu parhaimmalta ja toivimimmalta.

2. Hevosen tunteminen yksilönä.
  → Jos joku ei vielä tiennyt, hevoset ovat yksilöitä. Kun tarpeeksi paljon viettää aikaa tietyn hevosen kanssa, sen uniikit piirteet oppii tuntemaan, minkä lisäksi sen käsittelystä tulee turvallisempaa, kun tietää, miten se reagoi mihinkin.

3. Oikeus kouluttaa.
  → Joskus on tullut vastaan hetkiä, jolloin vieras hevonen on käyttäytynyt sellaisella tavalla, mistä olisi voinut lähteä rakentamaan temppua, jos hevonen olisi ollut oma. Toisten omistamille hevosille ei pidä kouluttaa mitään ilman lupaa (varsinkaan temppuja), mikä on ainakin omasta näkökulmastani suuri miinus.

4. Harrastusvaihtoehdot lisääntyvät.
  → Jos ratsastaa tavallisessa ratsastuskoulussa, on todennäköistä, että siellä pääsee kokeilemaan koulua, esteitä ja ehkä myös maastoilua, jos sellaiseen on mahdollisuus. Tai jos vuokraa hevosta, luultavasti sen kanssa harrastetaan sitä lajia, mitä sen omistaja haluaa sillä harrastettavan. Omalla hevosella voi puolestaan tehdä oikeastaan mitä haluaa, oli se sitten kouluratsastusta, lännenratsastusta, matkaratsastusta, vikellystä tai ratsastusjousiammuntaa - vain taivas (ja hevosen sekä omistajan rajoitukset) on rajana!

Tässä harrastetaan kaksin käsin!

Kaikkea se oma hevonen joutuukin kestämään

5. Vastuullisuus.
  → Hevosen omistaminen opettaa vastuuta. Laskut tulee maksettua ajoissa, omat osuudet ryhmätöistä tehtyä, asunto pidettyä suurinpiirtein siistinä ja itsensäkin hengissä.

6. Ahkeruus.
  → Hevosen omistaminen tekee ahkeraksi. Karsinan siivous, varusteiden puhdistus, laitumen rakennus, tarhan korjaus, tee-se-itse -yritykset, paikasta toiseen kulkeminen ja muunlainen omaehtoinen reippaus saattaa hyvällä tuurilla siirtyä tallilta myös koulu- tai työelämään. Pakkohan jonkun on hommat hoitaa!

7. Kärsivällisyys.
  → Hevosen omistaminen kasvattaa kärsivällisyyttä. Kaikki ei aina onnistu heti ensiyrittämällä, mutta hevosenomistajaa se ei haittaa - lopussa kiitos seisoo, tai niin hän ainakin toivoo.

8. Määrätietoisuus ja johdonmukaisuus.
  → Varsinkin hevosen kouluttaminen vaatii omistajalta näitä taitoja, tietoa siitä, mihin halutaan päätyä ja miten sinne päästään. Sen lisäksi fiksu omistaja tietää, ettei kannata yrittää saavuttaa liikaa kerralla, vaan matka päämäärään on hyvä pilkkoa pienemmiksi askeliksi.

9. Oppii paljon itsestään.
  → Hevosenomistaja oppii tuntemaan hevosen lisäksi myös itsensä paremmin. Hän tietää, miten missäkin tilanteessa käyttäytyy, kuinka vinossa sitä onkaan, kuinka monta vesiämpäriä/rehusäkkiä/pienpaalia jaksaa kerralla kantaa ja varsinkin sen, kuinka luova hän itseasiassa onkin, kun pitäisi keksiä ratkaisu erinäisiin ongelmiin.

10. Raha-asioista huolehtiminen.
  → Vaikka satulahuopia ei koskaan voi olla liikaa, hevosenomistaja (toivottavasti) ymmärtää, että sekä hevoselle että itselle kannattaisi olla säästössä riittävä summa pahan päivän varalle. Päivän sana on priorisointi, ja siihenhän hevosenomistaja kykenee lähestulkoon täydellisesti (hevonen ensin).







1. Kahlittu hevoseen.
  → Kuumottaisko lähteä ex tempore-reissulle ihan spontaanisti lähitienoiden ulkopuolelle? Ei onnistu, jos hevoselle ei löydy lapsenvahtia. Ja kuka tahansa ei siihen hommaan sovellu, jos omistajalta kysytään.

Viikonkin reissu aiheutti päänvaivaa, mutta onneksi äiti pelasti!

2. Vastuussa elävästä olennosta.
  → Hevonen on elossa 24/7, ja omistajan tehtävä on pitää huoli, että vähintäänkin 24 tuntia vuorokaudesta hevonen voisi hyvin. Kun siihen ei itsekään aina pysty, omistaja elää ainaisessa huolessa hevosensa hyvinvoinnin puolesta.

3. Oppii käsittelemään yksilöä.
  → Kun vuosia omalla hevosella ratsastamisen jälkeen nousee vieraan hevosen selkään, hevosenomistajasta tulee yhtäkkiä ratsastustaidoton. Oma hevonen oppii ymmärtämään, mitä ratsastaja tietyillä avuillaan tarkoittaa, mutta tästä salakielestä ei muilla hevosilla ole hajuakaan. Ja vaikka sitä omaa hevosta voisikin taluttaa paikasta toiseen päällään seisten, joku toinen hevonen ei välttämättä toimikaan siinä tilanteessa samalla tavalla.

4. Loputon muistilista.
  → Kengitykset, rokotukset, madotukset, raspaukset, satulan toppaus, rehuvaraston täyttö, kehonhuolto, valmennukset... Ja jos hevosella sattuu olemaan jokin tiettyä hoitoa vaativa ominaisuus, lisää listaan lääkkeet, vitamiinit, yrtit, jauheet, öljyt, rouheet, nesteet, myslit, mössöt ynnä muut sisäisesti, ulkoisesti ja henkisesti annettavat ratkaisut.

5. Päätökset on tehtävä itse.
  → Oli kyseessä sitten hevosen ruokinnan muutokset tai viimeisen matkan lähtötapa, omistaja on loppuviimein se henkilö, jonka sanalla on väliä. Neuvoja voi kysyä tai saada kysymättäkin, mutta se on omistajasta kiinni, toteuttaako tämä yhtäkään niistä.

6. Virheet pitää korjata itse.
  → Kun sitten tekee jonkinmoisen päätöksen, seurauksista on maksettava. Usein vieläpä kirjaimellisesti.

Tämän listan mukaan määrällisesti katsottuna hevosen omistaminen olisi kannattavaa. Laadullisesti katsottuna hevosen omistamisen kannattavuus tasapainottelisi ehkäpä juuri siinä rajalla, jolloin vain hevosenomistajuudesta haaveilevan (hevos)hulluus saisi sen sysättyä plussan puolelle... Oli miten oli, rahallisesti tässä hommassa jää aina miinuksen puolelle, mutta itse en omaa hevosta vaihtaisi mihinkään!

Hevonen on iso osa hevosenomistajan elämää. Yhteiselo hevosenomistajan kanssa johtaa lähes auttamatta siihen, että ihan kuin vahingossa hevosesta tulee aika iso osa elämää myös toiselle. Siihen hajuunkin tottuu, usko pois.

Onko muilla samanlainen näkemys näistä hyvistä ja huonoista puolista, vai nouseeko esille jotain muita asioita, joita listalla ei mainittu?

Kuolaimilla huhtikuussa 2015 – Kuolaimettomilla huhtikuussa 2016

Ensiksi haluan mainita, etten ole täysin kummankaan vaihtoehdon puolella. Jimpalla käytetään sekä kuolaimia että kuolaimettomia, joskin ensimmäiset ovat jääneet nyt vähemmälle käytölle. Nämä mietteet eivät syntyneet kuolaimettomat vastaan kuolaimet -pohdiskelusta, vaan lähinnä viimeisimmässä Hippoksessa olleesta Kyra Kyrklundin "Kuolaimilla vai ilman" -kolumnista, josta löytyi toki hyviäkin pointteja, mutta myös pari pohdinnan aihetta antanutta kohtaa, joista halusin ilmaista oman mielipiteeni.

Mistä päästäänkin vastuuvapauslausekkeeseen: tämä teksti ja sen sisältämät ajatukset sekä mielipiteet ovat omiani (pois lukien viittaukset lähteisiin), eikä niitä tule pitää minkäänlaisina totuuksina.

Kuten monissa muissakaan asioissa, ei kuolainasiassa ole vain yhtä oikeaa vastausta. Kuolainten haitallisista vaikutuksista on puhuttu paljon, mutta kuten aiemmin kirjoitin turparemmeistä ja muista päähän tulevista hihnoista, voi kuolaimettomillakin saada aikaan epämukavuutta ja kipua hevoselle väärin käytettynä samalla tavalla kuin kuolaimillakin. Suun aukominen, tuntuman välttely ja muu "ongelmakäyttäytyminen" on seurasta jostain, usein kivusta tai epämukavuudesta, eikä näitä viestejä tule hiljentää kireällä turparemmillä tai vahvemmalla kuolaimella. Seurausten peittäminen ei poista itse syytä. Kuten Kyrakin kolumnissaan kirjoitti, sopivan kuolaimen löytämiseksi pitää nähdä vaivaa, eikä kokemuksesta ole ainakaan haittaa. Aina se tavallinen nivelkuolain ei ole hevosesta mukava, eikä pehmeäksi väitetyt kuolaimet välttämättä olekaan sen pehmeämpiä eri hevosilla. Paksu kuolain voi ensiajatukselta vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta kuin ohut, mutta matalaan suuhun paksu metalli ei mahdu ja on näin paljon epämukavampi kuin ohuempi. Toisaalta ohuempi kuolain on vaikutukseltaan paksua terävämpi, kun paine tulee kapeammalle alueelle.

Eniten ajatuksia kolumnissa herätti kuitenkin seuraava kappale: "Kuolaimettomilla suitsilla ratsastamisessa on riskinsä. -- Saatko varmasti oman hevosesi pysäytettyä niillä vaaratilanteessa?" Tämä kappale sai minut hieman ihmettelemään, sillä siitä saa sellaisen kuvan, että hevosta pystyy hallitsemaan ainoastaan laittamalla sille rautaa suuhun.

Hevonen, jolle ei ole opetettu, miten paineeseen tulisi reagoida, ei todennäköisesti pysähdy tai käänny, oli sillä käytössä sitten kuolaimet tai kuolaimettomat. Kuolaimettomia vastaan kontrollin puutteella argumentointi on yhtä tyhjän kanssa, sillä mikään hevonen ei ole hallinnassa millään varusteella, jos sille ei ole opetettu, mitä sen pitää milloinkin tehdä. Paniikkitilassa hevosta ei pysty hallitsemaan sen paremmin kuolaimilla kuin kuolaimettomillakaan, vaikka metallikappale suussa aiheuttaakin kovalla paineella kipua ja epämukavuutta. Pakoeläimenä hevonen pystyy sulkemaan kivun mielestään paetessaan. Kuolaimen vaikutusta ei myöskään ole mahdoton vältellä, vaikka ratsastaja olisikin pyrkinyt tällaiset mahdollisuudet poistamaan turpahihnalla ja muilla apuvälineillä. Sen sijaan varsat ja nuoret hevoset opetetaan ensimmäisenä reagoimaan turvalle ja niskaan tulevaan paineeseen, kun niille laitetaan riimu päähän. Monet nuoret opetetaan ratsuiksikin alkuun ilman kuolaimia, ja sitten vasta siirrytään kuolainten pariin. Kolumnin kysymys voisikin mielestäni kuulua, että ratsastamisessa yleensäkin on riskinsä, ja voi olla, että oma hevonen toimii valitsemallasi varustuksella hyvin, mutta entä kun paikalla on muita ratsastajia ja hevosia, jotka voivat tehdä hyvinkin yllättäviä asioita - saatko varmasti oman hevosesi pysäytettyä vaaratilanteessa?

Perinteet istuvat ratsastuksessa lujassa, mikä on varmaan suurin syy sille, että kouluratsastuksessa kuolaimet ovat kilpailuissa pakolliset. Mielestäni ei kuitenkaan ole oikein laittaa perinteitä ja ulkonäöllisiä syitä hevosen etujen edelle. Kenenkään ei ole pakko kilpailla tietyssä lajissa tai ollenkaan, mutta koska kilpailutoiminta on suuressa osassa monen ratsastajan harrastusta, tulisi siinä ottaa hevonen huomioon ensisijaisesti eläimenä eikä kilpailijana tai – pahimmassa tapauksessa – kilpailuvälineenä. Hevonen ei voi valita, haluaako se kilpailla vai ei, joten sille pitää antaa mahdollisuus vähintäänkin suorittaa osansa mahdollisimman mukavasti.

Jos kuolaimettomista ei ole kokemusta, tai kokemukset rajoittuvat yksittäisiin kokeiluihin hevosella, jota ei ole kuolaimettomiin opetettu, voi kuolaimeton vaihtoehto tuntua turvattomalta. Olisikin tärkeää huomioida, ettei hevoselta voi pyytää mitään sellaista, mitä sille ei ole koskaan opetettu. Niin kuolainten kuin kuolaimettomienkin käyttö vaatii sen, että hevonen opetetaan reagoimaan niihin oikein. Muutoin vaaratilanteissa voi mennä sormi suuhun.