Moni on varmasti jo törmännyt Kati Tuomolan ravihevosten suututkimukseen, josta puhuttiin paljon viime vuoden puolella. Kuolaimista aiheutuneet vammat ovat nousseet taas otsikoihin Helsingin Sanomien julkaistessa aiheesta artikkelin. Jopa 84 prosentilla tutkituista ravihevosista oli jonkinlaisia kuolainten väärinkäytöstä aiheutuneita suuvammoja. Näistä 43 prosentilla suun alueen vammat olivat kohtalaisia ja 20 prosentilla vakavia.

Vaikka kaikkia kuolaimia kaikilla hevosilla ei voikaan tuomita, ja myös kuolaimettomissa on omat ongelmansa, olisi jokaisen hevosten kanssa toimivan hyvä miettiä, onko kuolaimen käyttö perusteltua. Uskon, että monissa tapauksissa kuolain on käytössä siksi, että sitä nyt vain on käytetty harrastuksen alusta alkaen. Sen lisäksi yhä monet kilpalajit pitävät kiinni kuolainpakosta, niin kummallista kuin se onkin. Siksi okin hyvä, että tästä asiasta puhutaan ja sitä tutkitaan. Ehkä jonain päivänä kuolainpakko kumotaan kaikkialla. Kehitystä tapahtuu, vaikka hevosmaailmassa se tuntuukin tapahtuvan hyvin hitaasti.

Tutkimuksen tulokset eivät yllättäneet, sillä minulla on itselläni yksi esimerkkitapaus. Viime kuussa Jimpan hampaat tarkistettiin hammashoitoihin erikoistuneen eläinlääkärin toimesta. Sen hampaat olivat ikään nähden hyvässä kunnossa, vaikka kiillepiikkejä ja hypoplasiaa löytyikin. Mielenkiintoista oli, että eläinlääkäri huomasi alaleukaluussa olevan vanhat kuolaimista tulleet painaumat. Oletettavasti nämä painaumat ovat tulleet raviajoilta, vaikka toki kuolaimia on Jimpalla käytetty myös minun omistuksessani. Tärkein havainto kuitenkin on, että painaumat ovat tulleet juurikin kuolaimista. Taustalla voi olla niin väärinkäyttöä ja väärin sovitettua kuolainta, mutta vamma on silti tullut kuolaimista. Kaikeksi onneksi painaumista ei ole Jimpalle enää haittaa, mutta voin kuvitella, että suu on ollut aikoinaan kipeä.

Säännöllinen hammashuolto hevosten hampaisiin erikoistuneen eläinlääkärin tekemänä on tärkeää, vaikkei kuolaimia käyttäisikään. Erityisen tärkeää se on mielestäni kuitenkin silloin, kun käytössä on kuolaimet. Jos kuolaimia haluaa käyttää, pitäisi jokaisen hevosihmisen sovittaa kuolain yhdessä ammattilaisen kanssa ja pitää huolta siitä, että hevosen suu tarkastetaan kunnolla säännöllisesti. Vain näin voi olla varma, etteivät kuolaimet aiheuta kipua. Lisäksi on suositeltavaa, että edes joskus hevosella pidettäisiin kuolaimettomia päiviä.

Olen kirjoittanut kuolaimista ja kuolaimettomista aiemminkin, mutta haluan silti muistuttaa: kuolaimet eivät ole hevoselle pakolliset. Niillä hevosta ei voi hallita sen enempää kuin ilmankaan. Hevonen tulee opettaa reagoimaan kuolaimiin oikein, kuten se tulee opettaa reagoimaan myös kuolaimettomiin. Kaikessa on lopulta kyse siitä, onko hevoselle osattu kouluttaa oikea tapa reagoida, liikkua ja ymmärtää, mitä ihminen siltä haluaa.

Niin ylpeä 💙

Vuosi on alkanut mukavissa merkeissä, kuten kuvista näkyy. Ensimmäistä kertaa ratsastin pellolla treenin alusta loppuun kaulanarulla, ja alkukankeuksien jälkeen Jimppa toimi super hyvin! Menimme tällä kertaa vain käyntiä ja ravia, koska olimme juuri saaneet enemmän lunta ja pakkasta, joten pohja oli tavallista raskaampi eikä Jimpalla ollut vielä tilsakumejakaan.

Aloitin tekemällä (tai yrittämällä) väistöjä käynnissä, jotka sujuivat kohtalaisesti. Jimppa lähti ennemminkin tekemään jotakin takaosakäännöksen tapaista, mutta sain sieltä pari väistöaskeltakin irti. Ravissa vaihtelimme suuntaa ympyröillä, välillä Jimpankin johdolla. Ruuna yritti taas niin kovasti olla hieno, etten vieläkään ole lakannut hymyilemästä! Positiivinen vahvistaminen erityisesti ruokapalkalla on nostanut sen motivaatiota huimasti ratsastuspuuhissa. Se on alkanut myös ymmärtämään "jatkamispyyntöäni", eli kun toistan innokkaasti "hyvä, hyvä!", Jimppa pyrkii jatkamaan kyseistä toimintoa (esimerkiksi asetusta sisälle).




Nyt lunta on tullut vieläkin enemmän, joten pääsemme treenaamaan kunnon hangessa! Aion kuitenkin aloittaa seuraavat treenit ensiksi suitsilla ja siirtyä verryttelyn jälkeen kaulanaruun, jotta me molemmat lämpenisimme ratsastukselle ja kaulanarulle paremmin. Vaikka tämä treenikerta menikin hyvin suoraan kaulanarulla, alku oli vähän kankea. Uskon, että kunhan saan lisää tuntumaa kaulanaruiluun, ei alkuverryttelyjä suitsillakaan enää tarvita.

Olen innoissani näistä kehitysaskelista! Vielä vuosi sitten en olisi uskaltanut kuvitellakaan, että jonain päivänä voisin ratsastaa Jimpalla ilman suitsia avoimella pellolla. On se vain niin huippu pieni hevonen! 💙


Muistutan vielä blogin Instagramissa olevasta arvonnasta, vielä on hyvin aikaa osallistua! Arvontapalkintona on kaulanaru - mikäs muukaan!

Oletko koskaan ajatellut, että käytät maastossa/ajaessa/tehdessä sitä tai tätä hevosella kuolainta, koska se on sille tuttu ja toimiva vaihtoehto? Et varmastikaan ole ajatustesi kanssa yksin. Suurin osa hevosista opetetaan toimimaan kuolaimilla, kun niitä aletaan ratsuttamaan tai opettamaan ajolle. Ei siis ihme, että moni luottaa hevosen osaavan kääntyä ja pysähtyä paremmin kuolaimella hankalissakin tilanteissa ─ siihenhän se on tottunut!

Olen välillä törmännyt ehkä vähän kummalliseen ajatusketjuun sitä perustellessa, miksi joissain tilanteissa kuolain olisi jotenkin ylivoimaisesti kuolaimetonta turvallisempi vaihtoehto. Ihmiset näkevät kuolaimen turvallisempana siksi, että se on hevoselle tuttu ─ eli hevonen on opetettu reagoimaan kuolaimen paineelle halutulla tavalla. Tämän takia kuolaimeton ei puolestaan hätätilanteessa toimisi, koska hevonen on tottunut toimimaan kuolaimella.

Jo varsana ihan kaikki hevoset opetetaan reagoimaan pään alueelle tulevaan paineeseen, kun niille laitetaan riimu päähän. Jokaisen hevosen tulisi siis ymmärtää talutuskäytöksen perusteet ja tietää, että tietty paine riimusta tarkoittaa pysähtymistä ja toisenlainen paine taas kääntymistä ja niin edelleen. Vasta myöhemmällä iällä hevonen tutustuu kuolaimeen ja oppii, miten sen kanssa toimitaan ─ ja koko tämän ajan, päivittäin, sen kanssa työskennellään riimulla.

On toki eri asia ratsastaa tai ajaa kuolaimettomilla kuin taluttaa hevosta riimusta. Taluttaessa hevoselta harvemmin pyydetään asetusta tai taivutusta, eikä sen muutenkaan tarvitse vastata paineeseen kuin ratsastaessa. Sen takia hevosta, jolla on aina ratsastettu kuolaimella, ei voi noin vain vaihtaa kuolaimettomaksi, jos sille ei ensin opeta oikeaa tapaa reagoida paineeseen. Ihan samalla tavalla toimitaan myös silloin, kun hevonen opetetaan kuolaimelle; se metallipala suussa ei suinkaan ole siellä syntyjään, eivätkä hevoset tule maailmaan valmiiksi kuolaimelle opetettuina.

Tämän takia en ymmärräkään, millä tavalla kuolain voisi esimerkiksi maastossa olla turvallisempi kuin kuolaimeton, jos hevoselle on opetettu molemmat vaihtoehdot. Jos taas hevosta ei jaksa opettaa vastaamaan paineelle oikein, niin kyllä, silloin on turvallisempaa käyttää sitä suitsitusta, mille hevonen on jonkun toimesta opetettu ─ ei siksi, että kuolaimella olisi jotain erityislaatuisia ominaisuuksia, jonka avulla hevonen kuin hevonen on hallittavissa, vaan siksi, että hevonen ei tiedä, mitä esimerkiksi turvan päälle tuleva paine tai istunnan tiivistäminen tarkoittavat.

Loppujen lopuksi hevonen ja sen kanssa käytetyt välineet ovat vain yhtä toimivia kuin niiden käyttäjäkin. Miten luulisit, että aina kuolaimettomilla ratsastettu hevonen toimisi, jos sille vaihdettaisiin sen enempää valmistelematta kuolaimet suuhun?

Linkki videoon

Aina ratsastus ei suju niin kivasti kuin haluaisi. Kaikkihan sen tietävät, ettei aina voi mennä loistavasti, mutta jotenkin se yksikin huono kerta turhauttaa niin paljon ja värjää hyvät päivät mustallaan. Vaikka koko viikko olisi mennyt mukavasti, se yksi huono ratsastus tai muu treeni jää aina päällimmäisenä mieleen ja syö motivaatiota. Varsinkin tällaisina aikoina, jolloin ajasta on puutetta eikä ratsastus ole heti ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä, pienikin kolaus motivaatioon tuntuu selkeästi.

Meillä ei siis mennyt arkiaamun sileän treeni kamalan hyvin. Siitä oli jo kauan aikaa, kun viimeksi jaksoimme raahautua kentälle, joten tietenkin odotukset olivat korkealla. Nyt nimittäin tehtäisiin oikeasti töitä ja samalla kokeiltaisiin itsetehtyä sidepull-viritelmää! Kentänkin pitäisi olla jo sula toista viikkoa kestäneen auringonpaisteen ansiosta. No, ei ollut. Olin nähtävästi liian aikaisin liikkeellä, koska kentän sulaneetkin kohdat olivat vielä yön jäljiltä jäässä. Pinta-alasta löytyi pienen ympyrän kokoinen läntti, jossa uskaltaisi ratsastaa ilman vaaraa jalkojen nyrjähtämisestä.

Sen lisäksi Jimpan takapää oli aivan jäykkä. Sen takajalat turvottelevat aamuisin muutenkin, ja sillä kestää nuorempiin ratsuihin verrattuna pitempään vertyä. Nyt se oli kuitenkin tavallistakin jäykempi, eikä puolijäässä oleva pohja auttanut asiaa. Ravia sai hakea pitkään, ja ratsastaja turhautui ihan liikaa, mutta loppujen lopuksi saimme ravattua ympyrällä molempiin suuntiin melkein sulassa sovussa. Jimppa oli erittäin tarkka pohjasta, ja veti stopin heti, jos vahingossa ajauduimme jäiselle pohjalle tai - auta armias - vesilammikkoon.

Otsikossa mainitsemaani hyvääkin toki löytyi. Sidepull-viritelmä (näkyy videon alussa) toimi ratsastaessa hyvin, ja uskon sen olevan center-hackamorea selkeämpi ohjasotteiltaan. Jimppa peruutti hyvin ja kuunteli väistöapujakin paremmin kuin ennen. Kaiken lisäksi se ei meno- ja paluumatkalla edes huomannut ohi ajavia rekkoja! Vuoden tai parin takainen Jimppa olisi kiihdytellyt vähän joka ilmansuuntaan, ja parin kuukaudenkin takainen Jimppa olisi vähintäänkin jännittynyt. Nyt sillä ei ollut jännittynyttä kohtaa missään, vaan enemmän sitä kiinnosti, jos nätisti päällä myötäämällä saisi namin.

Oikeastaan treenit menivätkin ihan hyvin, kun ottaa huomioon kaikki nämä pienetkin onnistumiset. Meille ratsastus (maastoilua lukuun ottamatta) ei ole koskaan ollut se pääasia, ja luulen, että meitä molempia ei voisi vähempää kiinnostaa hiki hatussa ja naama irveessä treenaaminen. Mahtavimmat hetket ovat niitä, jolloin oikeasti huomaa, miten paljon olemme yhdessä päässeet eteenpäin; ei välttämättä ratsastuksellisesti, vaan kaikilla niillä muilla osa-alueilla, joita yhteiseloomme liittyy.

Pieni muutos omaan ajattelutapaan ei olisi pahitteeksi: tästä lähtien yritän etsiä jokaisesta treenistä edes sen yhden onnistumisen. Koskaan ei mene niin huonosti, etteikö edes jostain voisi iloita.

Aurinko häikäisi niin, että puolessa kuvista Jimppa oli silmät kiinni!

Pidemmän aikaa meitä seuranneet tietävätkin, että jätin aikoinaan Jimpalta turpahihnan pois suitsista kokonaan. Useamman vuoden se makasi varustelaatikon pohjalla käyttämättömänä, mutta vihdoin keksin sille uuden tarkoituksen!

Olin jo jonkin aikaa pohtinut, olisiko Jimpalle parempi vaihtoehto jokin sidepull-tyyppinen kuolaimeton sen hackamorejen tilalle. Nyt sillä on ollut käytössä sileällä center-hackamoret, jotka toimivat kukkahackamoren tavalla, mutta mielestäni ne ovat turhan suuret ja välillä tuntuu, että avut eivät ole tarpeeksi selkeät.

Koska Jimpalla on varusteita enemmän kuin yhdellä hevosella sietäisi olla, en halunnut ostaa uusia kuolaimettomia. Muistelin jonkun kehitelleen kuolaimettomat riimun renkaista, joten ensiksi mieleeni tuli kokeilla samaa - mutta  sitten varustelaatikkoa kaivellessani silmiini osuikin tämä unohtunut turparemmi!



Kiinnitin vain ohjat turparemmiin ja kaivoin samaan suitsipakettiin kuuluneen timanttiotsapannan laatikosta mukaan - ja kuolaimettomat olivat valmiit! Koeratsastin keksintöni seuraavana päivänä, ja ne pysyivät hyvin päässä ja Jimppa toimi niillä kivasti. Emme tosin päässeet kokeilemaan suitsia vielä kunnon sileäntreenissä, sillä ratsastin Jimpan vain pellolla syvässä hangessa, mutta ainakin hevonen kääntyi ja pysähtyi pyydettäessä. :D

Turparemmin niskahihna on todella ohut, joten siihen pitää kyllä laittaa jokin pehmuste. Ohjat olivat vähän tönköt, mikä johtunee ehkä vain siitä, että otin ne juuri ensimmäistä kertaa käyttöön. Kuitenkin mietin, että jokin toisenlainen kiinnitys ohjille olisi parempi. Näissä suitsissa ei myöskään ole leukahihnaa, minkä takia liian kova veto toisesta ohjasta nostaa poskihihnan melkein silmiin asti. Tämä tapahtui kuitenkin vain silloin, kun talutin Jimppaa maasta ja se järkyttyi autokuskille juttelevasta ihmisestä niin, että minun piti pidättää sitä toiselta puolelta vahvemmin. Tavallisesti ratsastaessa näin ei siis pitäisi käydä, mutta ehkä eri säädöillä sekin ongelma katoaisi.

Nämä päässä syöminenkin onnistuu!

Turpahihnan hyvä puoli esimerkiksi riimulla ratsastamiseen verrattuna on, että se ei (ainakaan meillä) lähde pyörimään pään ympäri samalla tavalla kuin riimu. Jos kiinnostusta kuolaimettomiin on, mutta sellaisia ei viitsi vain kokeiluksi hankkia, tämä on helppo vaihtoehto muuttaa tavan suitset kuolaimettomaksi versioksi! Ensimmäistä kertaa kuolaimettomilla ratsastavien tulee tietenkin muistaa kouluttaa hevonen vastaamaan paineeseen halutulla tavalla, jos sitä ei sille ole ennestään opetettu.

Käykäähän myös tykkäämässä meidän uusista Facebook-sivuistamme! Julkaisen siellä niin blogipostauksia, arjen palasia kuin muutakin materiaalia, jota ei blogin muilla kanavilla näy. :)