Viimeinen viikkoni Tanskassa on alkanut. Tämä tarkoittaa sitä, että ei ole enää lainkaan kauaa siihen, että minun ja Jimpan elämä palaa ennalleen! Puoli vuotta on mennyt aivan järjettömän nopeasti. Kaikeksi onneksi Jimppaa ei eromme ole haitannut ollenkaan, vaan se on päässyt liikkumaan säännöllisesti vuokraajan ja äitini avustuksella.
Joulukuussa kävin lyhyellä visiitillä Suomessa ja pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan. Ensimmäisenä päivänä halusin kuitenkin mennä maastakäsin, koska halusin varmistaa, että suhteeni Jimppaan on säilynyt entisellään. Ruuna oli todella vastaanottavaisella ja kuuliaisella tuulella, eikä mikään tuntunut muuttuneen.
Paloin tietenkin halusta päästä maastoilemaan, mutta kelit eivät olleet meidän puolellamme. Pitkän aikaa oli niin järkyttävät tilsakelit, ettei pihasta päässyt poistumaan metriäkään. Jimpalla kun ei ollut tilsakumeja alla, se keräsi valtavat paakut heti ensimmäisistä askelista lähtien. Erehdyin käymään maastossa, kun uskoin tilsojen pysyvän poissa ravatessa. Lopputuloksena oli se, että kävelin ponin vierellä suurimman osan matkasta kaviokoukku valmiina. Jimpankin kärsivällisyyttä koeteltiin, kun kotiin päin kävellessä piti vähän väliä seistä paikallaan ja nostella jalkoja putsattaviksi, mutta hienosti ruuna malttoi seistä irti minun kumarrellessa kaviolta toiselle.
Pääsimme onneksi kerran käymään oikeasti maastossa, kun nollakelien tilalle saapui pikkupakkaset. Jimppa oli aivan intopiukeana, sillä se ei ollut myöskään päässyt vähään aikaan maastoon, ja kaiken kukkuraksi nyt ulkona oli pakkasta! Kävimme Kekatiellä noin 11-12 km lenkin ja ruunalla oli niin kivaa. Se sai laukata ylämäet reipasta vauhtia ja menomatkallakin se innostui laukkaamaan pitkän pätkän reippaasti. Yleensä ruuna ei viitsi laukata menosuuntaan, vaan kovimmat vauhdit jätetään sitten paluumatkalle. Tälläkin kertaa se yritti kovasti, josko saisi kotiin päinkin mennä lujaa, mutta koin paremmaksi pitää sen lähes koko matkan käynnissä, kun ruuna meinasi alkaa kuumua vähän liikaa. Turkki ja harja huurteisena palasimme tallille, ja molemmat olivat oikein tyytyväisiä yhteiseen lenkkiin!
Hyvät kelit eivät kuitenkaan jatkuneet kauaa, ja nyt pitkän jäisen ja kivikovan jakson jäljiltä Jimppa alkoi arkomaan vasenta takajalkaansa niin, ettei laskenut painoa kokonaan jalalle ja lepuutti sitä paikoillaan seistessään. Ongelmasta kuullessani ehdin jo tuumata, että eipä pitkälle päästy ennen seuraavan jalan vuoroa... Niinpä ohjeistin äitiäni aloittamaan taas päivittäisen kylmäyksen varmuuden vuoksi ja seuraamaan tilannetta. Hän kertoi jalan tuntuvan normaalilta, mutta reiden olevan lämpimämpi, ja epäili venähdystä. Olosuhteet huomioon ottaen se voisikin olla todennäköinen syy, jos Jimppa on liukastunut riehuessaan tuulisen sään kimmottamana tarhassa. Jimpalla on toki hokit alla, mutta eivätpä nekään paljoa auta, jos pohja on kivikova. Toivon mukaan tilanne selviäisi kotihoidolla ja kyseessä olisi vain pieni venähdys, eikä mitään sen pahempaa!
