Vielä ennen 2010-lukua oli yhä aika tavallista, että hevosen hampaat raspasi kengittäjä tai tallinomistaja. Tai ainakin minun hevospiireissäni se oli tavallista, eikä oikeista hammaslääkäreistä ollut tietoakaan. Nykyään puoskarityyliä ei kai enää tapaa juuri ollenkaan, tai ehkä olen vain omassa kuplassani näin kokenut. Toivon ainakin, että jokainen hevosenomistaja jo ymmärtää, ettei hampaita kannata sörkkiä ilman ammattitaitoa.

Jimpan vanhetessa hammastarkastukset ovat lisääntyneet. Ennen suuhun tsekattiin ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään, mutta nykyään vähintään kaksi kertaa vuodessa on ihan must. Lyhyessäkin ajassa suussa ehtii tapahtua vaikka mitä!

Eilen Jimpalla oli jo vuoden toinen hammastarkastus. Sitä ennen suuhun katsottiin rokotuksen yhteydessä tammikuussa. Olin huomannut sen välillä pudottelevan pureskeltua heinää suustaan, mikä on yksi selvä merkki hammasongelmista, ja ajattelin diasteemojen alkaneen vaivata. Jimpalla on siis kaksi diasteemaa, pienempi ja isompi, takana ylähampaissa. Viime tsekkauksessa sovittiin, että yritän pitää diasteemat puhtaina huuhtelemalla suuta säännöllisesti, mutta jos siitä ei olisi apua, pitäisi ainakin isompi paikata. Olin siis harmissani, että yrityksestäni huolimatta huuhtelu ei ollut tuottanut toivottua tulosta.

Yllätys olikin suuri, kun eläinlääkäri kehui diasteemojen näyttävän jo paremmilta. Rehua oli vielä jäänyt niihin jumiin, mutta molemmat olivat lähteneet paranemaan. Vaikutti siltä, että olimme kaikki asiasta aika yllättyneitä, positiivisesti tietenkin! Oli helpottavaa kuulla, että olin tehnyt jotain oikein. Samalla kuitenkin ihmetytti, miksi Jimpalla niin selkeästi oli näkynyt hammasongelman merkkejä, jos diasteemat eivät sitä niin vaivanneetkaan.

Tähän sain vastauksen, kun eläinlääkäri huomasi yhden etuhampaan ulkoreunan murtuneen. Itse huolestuin heti siitä, pitäisikö hammas poistaa, mutta eläinlääkäri ei nähnyt poistolle syytä, kun hammas oli muuten kunnossa. Hän irrotti parhaansa mukaan murtuneen osan jäänteet ja puhdisti kolon. Se oli todella kipeä, eikä paikallispuudutuskaan rauhoituksen lisäksi peittänyt kipua. Eläinlääkäri varoitti, että murtumakohta saattaa tulehtua, mutta hyvässä tapauksessa ei. Parhaimmassa tapauskessa se jopa sulkeutuisi itsestään, mutta se vaikutti jokseenkin epätodennäköiseltä.

Kuva v. 2020

Tunsin itseni tyhmäksi, kun en ollut huomannut murtumaa ollenkaan, vaikka säännöllisesti katsoin suuhun hampaita huuhdellessa. Toisaalta en ollut ennen nähnyt murtunutta hammasta, joten en ehkä olisi sitä osannut tunnistaakaan. Olin kuitenkin huomannut, että noin viikon verran Jimppa oli suhtautunut riimuun eri tavalla kuin normaalisti. Tavallisesti se työntää päänsä riimuun itse, mutta nyt se oli vaikuttanut välttelevän sitä, vaikka antoikin laittaa riimun päähän. Ajattelin, että joko diasteemat tuntuivat niin ikäviltä, tai sitten se oli saanut riimusta esimerkiksi sähköiskun jonain kertana ja oli siksi niin epäileväinen. Murtunut hammas selittää tämänkin, sillä varmasti on tuntunut ikävältä, kun riimu on osunut kipeään kohtaan sitä laitettaessa.

Sellaista tällä kertaa, sekä hyviä että huonoja uutisia. Vaikka huonot uutiset eivät onneksi olleet niin kamalan huonoja. Lisäongelmia tuottaa toki myös se, että ikääntyessään hevosen hampaat alkavat olemaan loppusuoralla, minkä takia niitä ei enää hirveästi voi raspata. Hevosten hampaat siis puhkeavat läpi elämän ja kuluvat syödessä, joten vanhoilla hevosilla hampaat voivat kulua loppuun. Sopiva ruokinta, säännölliset hammastarkastukset ja omatoiminen seuranta ovatkin tärkeitä asioita muistaa vanhenevien hevosten kanssa.