Vähän aikaa sitten pohdiskelimme ystävieni kanssa eläintenpidon eettisyyttä erityisesti hevosharrastuksen näkökulmasta. Keskustelusta innostuneena halusin jakaa sen herättämiä ajatuksiani myös täällä blogin puolella.
Hevosmaailmassa näkee paljon erilaisia tapoja pitää ja käsitellä hevosia, eikä kukaan oikeastaan voi sanoa vain yhtä ja oikeaa tapaa. On kuitenkin surullinen tosiasia, että useimmissa tapauksissa hevosten elinolot eivät ole niiden hyvinvoinnin kannalta edes tyydyttävät. Hevosia pidetään yhä pitkiä aikoja pienissä tiloissa eristyksissä tovereistaan, eivätkä ne pääse toteuttamaan lajityypillisiä käyttäytymistarpeitaan, mistä usein seuraa stereotyyppistä käytöstä ja stressiä. Tämän lisäksi monet hevoset joutuvat sietämään pakottamista, pelottelua ja jopa väkivaltaa, kun niitä käsitellään, ratsastetaan tai ajetaan.
En usko, että yllä oleva kuulostaa kenenkään korviin hyvältä tai eettiseltä, mutta totuus on se, että perinteet ja tottumukset ovat tiukassa. Se, että "aina ennenkin on näin tehty ja hevoset ovat yhä hengissä" ei ole todiste siitä, että kyseinen toimintatapa olisi hyvä hevosen hyvinvoinnin kannalta. Hevonen pysyy kyllä hengissä, vaikka se eläisi yksin eikä koskaan pääsisi ulos tallista kuin ratsastettavaksi, mutta millaista sellainen elämä on? Ei ainakaan hyvää.
Jokainen hevosihminen tietänee, että hevonen on laiduntava laumaeläin, mutta siitä huolimatta ihmisten kesyttämiltä hevosilta saatetaan ottaa pois molemmat niitä määrittelevät tekijät. Esimerkiksi monia kilpahevosia tarhataan (jos edes tarhataan) yksin, jottei niille pääse sattumaan mitään. Niiden ravinto koostuu suurelta osin väkirehuista, ja karkearehun pureskelu saattaa jäädä toissijaiseksi. Tähän kun lisätään matkustamisen sekä kilpailupaikkojen uutuuden ja hälinän aiheuttama stressi, ei ole ihmekään, että jopa 90 prosentilla kilpahevosista on todettu vatsahaava.
Miksei tieteellisesti todistettu tieto riitä muuttamaan hevosmaailmaa? Monelle on kova paikka myöntää, että oma tapa pitää hevosia ei olekaan niiden tarpeiden mukainen. Tieto tunnetusti lisää tuskaa, ja siksi joidenkin on helpompi sulkea silmät uudelta tiedolta kuin hyväksyä se, että on omalla toiminnallaan tehnyt hallaa hevosen hyvinvoinnille.
Ei ole realistista odottaa, että kaikki maailman hevosihmiset muuttaisivat toimintatapojaan niin, että hevoset voisivat elää täydellistä, lajityypillistä elämää. Minäkään en ole vailla vikoja ja virheitä; ratsastanhan Jimpalla säännöllisesti, ja tällä hetkellä se asuu karsinatallissa. Yritän kuitenkin parhaani sillä tiedolla ja niillä resursseilla, jotka minulla tällä hetkellä on käytettävissä. Ja tässä tullaankin siihen, minkä haluaisin ihmisten ymmärtävän: asioita ei tarvitse tehdä täydellisesti. En edes usko, että on olemassa yksiselitteistä, yleistettävissä olevaa täydellisyyttä, varsinkaan hevosten omistamisessa. Jo yksilöiden väliset erot tekevät siitä mahdotonta.
Täydellisyyden tavoittelua tärkeämpää onkin, että jokainen hyväksyisi tieteellisesti todistetut tosiasiat ja pyrkisi edistämään hevosen hyvinvointia senhetkisen tiedon ja omien resurssien puitteissa. On parempi yrittää tehdä edes jotain kuin olla tekemättä mitään! Pienikin muutos on askel oikeaan suuntaan, ja kun mukana on tarpeeksi suuri joukko ihmisiä, antaa se voimaa suuremmallekin muutokselle.
