Maastoaiheinen postaussarja palailee talviuniltaan toisen osansa voimin. Tällä kertaa käsitellään sitä, miten maastossa ratsastetaan.

Maastossa hevoset voivat käyttäytyä yllättävänkin erilaisesti kuin yleensä kentällä tai maneesissa ratsastaessa. Jollakin ero näkyy vain eteenpäinpyrkimyksessä, toisella taas voi ilmetä aivan uusia puolia eri ympäristöön astuessa. Niinpä ei voi, kuten yleensäkään, yksiselitteisesti sanoa, miten maastossa tulisi ratsastaa. Jokainen hevonen on yksilö, ja jokaista on ratsastettava sille sopivalla tavalla.

Sopiva varustus on tietenkin tärkeää muistaa, ja siitä tulee myöhemmin enemmän asiaa. Kuitenkin on hyvä tarkistaa, että hevosen varusteet ovat ehjät ja sille sopivat, ja että heijastimia on tarpeeksi niin, että ratsukko näkyy joka suunnasta. Tietenkin myös riittävät turvavarusteet ratsastajalla ovat välttämättömät, jotta maastoratsastus olisi turvallista.

Maastossa ratsastetaan siis liikennesääntöjen mukaan. Muut tielläliikkujat on otettava huomioon ja huolehdittava siitä, ettei aiheuta vaaratilanteita tai muuta haittaa liikenteessä. Kun autojen joukosta on päästy maastoon, voidaan miettiä, miten nyt tulisi ratsastaa. Tässä se muuttuukin monimutkaisemmaksi, sillä kuten aiemmin mainitsin, jokainen hevonen on oma yksilönsä.

Koska minulla on kokemusta lähinnä Jimpan kaltaisesta maastomoposta, keskitynkin antamaan neuvoja, miten senkaltaisten hevosten kanssa maastossa voisi ratsastaa. Jimppa ei alun perin ollut kaikista mukavin maastoratsu, sillä se oli aiemmin saanut juosta kotiin päin niin lujaa kuin halusi, mikä aiheutti alkuun vaikeuksia. Sillä oli myös tapana tehdä täyskäännöksiä, jos se näki jossain jotain pelottavaa, minkä takia kerran tipuin siltä yksin maastoillessani ja aloin jännittämään maastoilua. Kaiken lisäksi epäsopiva satula aiheutti pukittelua ja Jimpan entisen raviuran epämiellyttävät muistot saivat sen välillä aivan paniikin valtaan, mitä tapahtuu vielä nykyäänkin, jos Jimpalla on liikaa energiaa.

Nykyään Jimpan kanssa voi ratsastaa melko huoletta, eikä koko ajan tarvitse olla valmiustilassa, jos jotain yhtäkkiä tapahtuisikin. Maastossa voi kuitenkin tulla vastaan vaikka mitä ihmeellistä lenkkeilijöistä hirviin, joten ratsastajan on oltava koko ajan tietoinen ympäristöstään ja pidettävä ratsunsa hallinnassa. Tämä ei tarkoita sitä, että koko ajan pitäisi ratsastaa ohjat tuntumalla, vaan sitä, että ratsastajan on tarpeen vaatiessa pystyttävä hallitsemaan hevosensa, jos se säikähtää tai innostuu liikaa. Kaikille hevosille ei sovi maastoilu tuntumalla, hyvänä esimerkkinä Jimppa, joka hermostuu vain enemmän, jos otan ohjat kunnolla käteen. Sen takia ratsastan maastossa yleensä löysin ohjin, ja pelottavista tilanteista pyritään selviämään ilman, että ohjia tarvitsisi ottaa paljoa tiukemmalle, koska tiedän, että se hermostuttaa Jimppaa entisestään. Joillekin tuntuma taas sopii, jolloin niin kannattaa myös ratsastaa.

Maastolla on monen mielissä sellainen kuva, että sinne mennään päästelemään höyryjä. Jos hevonen kuumuu maastoilusta helposti tai ei muuten ole välttämättä koko ajan hallittavissa, maastoilu kannattaa pitää rauhallisena, rentona lenkkeilynä. Mikään pakko maastossa ei ole mennä lujaa, jos vähänkään tuntuu siltä, että jokin voisi mennä pieleen! Turvallisuus on kaikista tärkeintä, joten maastossa ratsastaessa ei ikinä kannata tehdä mitään, minkä lopputuloksesta ei voi olla suhteellisen varma.

Turvallisuus pätee myös pohjiin, joilla ratsastetaan. Maneesin ja kentän pohja on yleensä melko ideaali ratsastusta ajatellen, mutta maastossa pohjat vaihtelevat yllättävänkin paljon. On hiekka- ja sorateitä, metsäpolkuja, kivikkoa ja lähes koskematonta ryteikköä. Maastossa hevosen tasapaino ja koordinaatiokyky paranevat, ja erilaiset pohjat voimistavat myös esimerkiksi takaosaa. Vaikeustasoa kannattaa nostaa vähitellen, eli jos hevonen on lähes koko elämänsä kulkenut tasaisilla alustoilla, ei sitä kannata suoriltaan viedä kaikista juurikkoisimmille ja kivikkoisimmille poluille kompuroimaan.

Issikoille sopii possujuna!

Maastoilla voi yksin tai yhdessä kaverin kanssa. Yksin maastoillessa hevonen voi olla rauhallisempi, mutta yksinäisyys voi myös olla sen mielestä epämiellyttävää. Olen kuullut hevosista, jotka eivät lähde tallipihasta ilman kaveria tai alkavat pysähtelemään tai muuten protestoimaan kesken maaston. Maastokaveriksi kannattaa ottaa vain ratsukoita, jotka osaavat käyttäytyä maastossa, jos omassa ratsastuksessa tai ratsun käytöksessä on puutteita. En todellakaan suosittele lähtemään maastoon, jos kumpikaan ratsuista ei ole siellä hallittavissa!

Kaverin kanssa ratsastaessa tärkeää on muistaa turvavälit. Joillekin hevosille on ihan okei, että takana tuleva kulkee turpa kiinni hännässä, mutta kaikille tämä ei käy. Monen hevosen kanssa on myös tärkeää muistaa, ettei edellä menevää ohiteta. Jimppa vetää yleensä herneen nenään, jos joku tulee maastossa sen vierelle tai ohittaa sen ravissa tai laukassa, ja pahimmassa tapauksessa se saattaa pukittaa tai muuten uhitella. Edellä menevän ratsukon ohittaminen varsinkaan kovassa vauhdissa ei ole viisasta siksikään, että joillakin hevosilla on kova kilpailuvietti, ja ne saattavat innostua entistä enemmän, jos joku menee niiden ohi.

Yllättävissä tilanteissa on hyvä, jos hevosen saa jollain tapaa pidettyä hallinnassa. Esimerkiksi yhden ohjan pysäytys on kätevä apukeino, jos hevonen pakenee tai muuten lähtee käsistä. Yhden ohjan pysäytys on opetettava hevoselle ennen sen käyttämistä, sillä hevonen voi menettää tasapainonsa ja kaatua, jos pysäytystä ei ole aiemmin harjoiteltu. Tilanteissa, joissa hevonen ei ole hallinnassa tai muut ratsukot voivat olla vaarassa, voi joskus kovemmat keinot olla välttämättömiä. Niin kutsuttu norsujarru on erittäin vahva ohjasote, jota ei tule käyttää kuin pakkotilanteissa. Olen itse kuullut kaksi versiota norsujarrusta, kumpaakaan en ole vielä joutunut ikinä kokeilemaan oikeasti. Itselleni opetetussa norsujarrussa ohjat otetaan tiukalle ristikkäisiin käsiin, jolloin ohjasote on voimakkaampi, mutta toisella tavalla se tehdään niin, että ulkokäsi tuetaan kaulaa vasten ja sisäohja vedetään ristiin kaulan yli. Myös "seinään", eli ojaan, metsään tai muuhun sellaiseen, pysäyttäminen voi olla hyvä vaihtoehto etenkin silloin, jos hevonen uhkaa ryöstää ja lähteä muiden ohi. Hankalissa tilanteissa muille ratsastajille tulee ilmoittaa, että hevosen kanssa on ongelmia, jotta he osaavat varautua!



Maastoon voi mennä milloin tahansa, kun siltä tuntuu. Huomioon kannattaa ottaa kuitenkin mahdolliset ruuhka-ajat, maastossa tai sen lähellä olevat tapahtumat ja hevosen aikaisempi liikunta. Monen vapaapäivän jälkeen ei välttämättä kannata suunnata ensimmäiseksi maastoon, jos hevonen on siellä yleensäkin innokas menijä, toisille maasto vapaiden jälkeen taas on ainoa sopiva vaihtoehto. Linnustus- ja hirvestyskausilla kannattaa vältellä niitä aikoja, jolloin metsästäjiä on liikkeellä (yleensä iltaisin) varsinkin, jos hevonen pelkää laukauksia, mutta myös metsästettävät eläimet saattavat yllättää kesken maaston. Joitakin hevosia esimerkiksi sateinen tai tuulinen ilma voi hermostuttaa, ja hirvikärpästen aikaan maastoillessa saattaa löytyä entistä enemmän vauhtia. Etenkin talvisin kannattaa ottaa huomioon, että pohjat voivat joskus olla niin huonossa kunnossa, ettei maastoilu ole turvallista. Peilijäällä ei edes hokkikengässä pysy välttämättä pystyssä, ja keväällä routakuoppiin voi pahimmassa tapauksessa loukata jalkansa pahastikin.

Lyhyesti sanottuna maastossa ratsastaessa turvallisuus on tärkeintä, ja siihen vaikuttavat monet tekijät. Hevosen ja ratsastajan taidot ja varusteet, muut tielläliikkujat, maastojen pohjat ja joskus myös planeettojen asennot vaikuttavat siihen, miten maastossa ratsastetaan. Maastossa ratsastaessa voi tapahtua kaikenlaista odottamatonta, joten ratsastajan pitää olla koko ajan ajantasalla. Mutta samalla pitäisi tietysti rentoutua, sillä maastoiluhan on parhaimmillaan rentouttava virkistysretki niin hevoselle kuin ratsastajallekin! :)


Postaussarjan aiemmin julkaistut osat:

Miksi maastoon?