Epätietoisuus on kamala tunne, joka varjostaa jokaista päivää. Hevosten kivusta on puhuttu viime aikoina niin paljon, että olen itsekin ollut hyvin herkillä analysoimassa kaikkea. Näyttikö se ontuvan? Pakotinko sen liikkumaan? Onko se kipeä? Vihdoin päätin, että jo riittää tämä ahdistava epätietoisuus, ja varasin Jimpalle klinikka-ajan. Koko reissun järjestely oli jo yhdenlainen suoritus, kun piti saada kaikkien asianomaisten aikataulut pelaamaan yhteen, mutta me onnistuimme siinä!

Jimppa käyttäytyi klinikalla tuttuun tapaansa täyden kympin käytöksellä. Totta kai sitä hermostutti saapua tuntemattomaan paikkaan, varsinkin kun emme juuri koskaan liiku autolla minnekään. Menimme suoraan kentälle, missä juoksutin Jimppaa ja sille tehtiin taivutuskokeella ontumatutkimus. Vasen etunen ja oikea takanen reagoivat taivutuksessa selvästi (3/5), vasen takanen ja oikea etunen puolestaan eivät. Eläinlääkäri veikkasi vian löytyvän oikeasta takasesta joko kintereestä tai polvesta, joten siirryimme sisätiloihin kuvaamaan jalat.

Kaikkien (myös eläinlääkärin) yllätykseksi tämän seniorin takapolvet ja kintereet olivat niin puhtaat, että niiden puolesta se menisi heittämällä ostotarkastuksesta läpi! Eläinlääkärin mukaan harvalla nuorellakaan on jalat niin hyvässä kunnossa. Voitte kuvitella, etten ollut alkuun uskoa kuulemaani ollenkaan - olin odottanut takajalkojen olevan lohduttoman huonossa kunnossa nivelrikon takia. Vasemmasta etujalasta löytyi uudisluumuodostumaa, joka on luultavasti seurausta kaatumisesta tai muusta vastaavasta. Lievää nivelrikkoakin toki etujaloista löytyi, mutta ei todellakaan niin mainittavaa, kuin olin pelännyt.

Kun kerran olimme paikalle raahautuneet, otatimme Jimpasta samalla kertaa myös verikokeet. Niissäkään ei ollut mitään epänormaalia. Edes oireilevat diasteemat eivät olleet nostattaneet tulehdusta (Jimpalla oli jo varattuna hammaslääkäriaika, joten ei tehty diasteemoille mitään tällä reissulla). Proteiini oli alhainen, ja eläinlääkäri suositteli lisäämään valkuaisen määrää ruokinnassa. Sitä täytyy siis syöttää vieläkin enemmän kuin olin laskenut aiemmin.

Klinikalla saimme vastauksia, mutta ihan täydellistä selvyyttä emme. Jimpan oireina oli ajoittainen haluttomuus ravata ja laukata, varsinkin liikutuksen alussa raville hypähtäminen, satunnainen kompurointi sekä liikkuminen etupainoisesti. Välillä Jimppa liikkui mielestäni paremmin ja halusi ravata ja laukata omasta aloitteestaan, eli liikkuminen ei ollut aina epämääräistä tai pakkopullaa. Eläinlääkärin mukaan homma vaikutti kuitenkin sen verran selvältä, ettei lisätutkimuksille ollut tarvetta, vaikka jalkojen kuvantaminen ei tuottanutkaan selvää vastausta oireisiin. Eläinläkärin mukaan iän tuomaa ja osittain neurologista vikaa löytyy jostain ylempää, lantion tai kaularangan alueelta, mikä selittää takaosan voimattomuuden ja kompuroinnin.

Eläinlääkäri ei nähnyt mitään estettä sille, etteikö Jimppa voisi elää tällaista eläkeläisen elämää vielä pitkäänkin, jos vain hampaat eivät tuota ongelmia. Tärkeintä on pitää Jimpan lihavuuskunto hyvänä (ei saa laihtua enempää) ja jos tulee huonompia kausia, niin tällöin ell ohjeisti antamaan kipulääkettä. Lisäksi sille tekee hyvää iso tarha, jossa pääsee liikkumaan sitä vauhtia mitä milloinkin haluaa, ja mahdollisimman paljon ulkoiluaikaa (eli onneksi on pihatto!). Jonkinlaista nivelravinnetta, jossa on MSM:ää ja glykosamiinia, eläinlääkäri suositteli myös annettavan, vaikka ei niillä mitään paranneta tai uudisteta.⁣ Niistä voi silti olla jotain hyötyä nivelten tukemisessa.

Tästä eteenpäin Jimppa on siis täyseläkkeellä. Se saa nauttia lähinnä pihattoelämästä ja käydä rauhallisilla lenkeillä, tehdä mukavia maastakäsittelyjuttuja ja liikkua oman halun mukaan. Vauhtimaastot ja minkäänlainen totinen treenaus saa nyt jäädä lopullisesti. Ja se on just hyvä näin.⁣

Onhan tässä itselle silti sulateltavaa. Tuntuu haikealta luopua joistain asioista, jotka ovat olleet osa tätä harrastusta niin pitkään, vaikka en vuosiin ole oikeasti mitään treenannutkaan. Silti, juuri Jimpan kanssa halusin viilettää laukkaa pitkin metsäteitä, ravata kärryiltä niin että muta roiskui ja pikkukivet lentelivät, ratsastaa pelkällä kaulanarulla avoimella pellolla... En oikeastaan koe mitään halua tehdä noita asioita jonkun muun hevosen kanssa. Sitä tunnesidettä ei voi noin vain siirtää jonkun toisen hevoseen, ja sellaisen rakentaminen vaatii aikaa vuosia. Haikeudesta huolimatta se tärkein kuitenkin pysyy - saan yhä pitää rakkaan ystäväni ja puuhailla sen kanssa vaikka ja mitä, vain pienin rajoituksin.