Kykenisikö Jimppa jonain päivänä tähän? Viime vuoden Islannin hevosvaelluksella virtaavakaan vesi ei haitannut. Kuva: Lilian van den Bos

Vesi ei ole hevoselle helppo pinta, sillä sen syvyyttä on vaikea hahmottaa. Onkin ihan ymmärrettävää, etteivät veteen tottumattomat hevoset halua astua edes pieneen lammikkoon suin päin, vaan mieluummin kiertävät sen tai vähintäänkin pysähtyvät tarkastelemaan, onko veteen turvallista astua.

Jimppa kuuluu niihin hevosiin, jotka eivät astu lätäköihin vahingossakaan. Se on aina ollut tarkka jaloistaan, eikä mielellään astu pinnoille, jotka tuntuvat jalan alla omituisilta. Tämän takia sen kanssa onkin ollut tärkeää tehdä maasta käsin erilaisia tehtäviä, joissa se joutuu asettamaan jalkansa erilaisille pinnoille.

Yksi kesä useampi vuosi sitten saimme tallikaverin kanssa idean lähteä ulkopaikkakunnalle uittamaan hevosia. Jimpan kanssa pääsimme veden ääreen, mutta se ei suostunut edes kastamaan jalkaansa näkymättömiä alligaattoreita kuhisevaan veteen. Ei, vaikka kaveri meni edeltä ehjin nahoin! Loppujen lopuksi se uskalsi kävellä matalimmasta kohdasta yli, mutta sekin piti suorittaa mahdollisimman nopeasti.

Kyseessä olevalta uittoreissulta v. 2012

Meidän eteemme ei ole usein osunut vesiesteitä, joiden kanssa treenata veteen astumista. Joskus hyvin sateisina aikoina maastossa on ehkä jouduttu ylittämään isompia lammikoita, jolloin ne ylitetään hitaasti ja varovasti. Jos kentällä on paljon lammikoita, ne joskus ylitetään vain vähän hidastellen, mutta joskus taas jokaisen eteen täytyy hiljentää ja koettaa etsiä kuivimmat kohdat ylittää.

Niinpä sain idean alkaa rakentamaan Jimpan rohkeutta veden kanssa, askel askeleelta. Suuntasimme eräänä iltana etsimään sopivaa lammikkoa pientä treeniä varten, kun lumet olivat sulanneet ja jättäneet jälkeensä lätäköitä ympäriinsä. Harmikseni emme löytäneet kovin isoa lammikkoa, mutta päätin kuitenkin yrittää vähän pienemmällä vesilätäköllä.

Lähdin pyytämään Jimppaa koskemaan veteen jalallaan kuopaisemalla, minkä se osaa käskystä tehdä. Alkuun kavio ei osunut veteen ollenkaan, mutta parin kerran jälkeen Jimppa ymmärsi, että tässä oli ajatuksena koskea vettä eikä maata. Loppujen lopuksi se roiski vettä innoissaan ympäriinsä, mitä se ei ole muistaakseni tehnyt koskaan aikaisemmin!

Pari viikkoa treenin jälkeen kohtasimme kävelylenkillä lammikon, jota pyysin Jimppaa koskettamaan. Tarkoituksena oli vain astua sinne kerran ja jatkaa matkaa, mutta ruuna päättikin, että hän tyhjentää koko lammikon! Ei siinä voinut kuin nauraa, kun hevonen roiski koko kuopan tyhjäksi vedestä ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa.

Tästä on siis tarkoitus jatkaa myöhemmin, ja toivon mukaan joku päivä Jimppa uskaltautuisi jopa uittopuuhiin!

Sekä minä että Jimppa olemme nyt muutosten keskellä, kun molemmilla on ollut edessä muutto eri paikkoihin. On pitänyt kiirettä pakata ja siivota kahdessa paikassa, mutta nyt on muutot suoritettu onnistuneesti. Ensimmäisenä oli vuorossa Jimppa, joka muutti nyt valmentajalleni koulutukseen.

Linkki videoon

Aina ratsastus ei suju niin kivasti kuin haluaisi. Kaikkihan sen tietävät, ettei aina voi mennä loistavasti, mutta jotenkin se yksikin huono kerta turhauttaa niin paljon ja värjää hyvät päivät mustallaan. Vaikka koko viikko olisi mennyt mukavasti, se yksi huono ratsastus tai muu treeni jää aina päällimmäisenä mieleen ja syö motivaatiota. Varsinkin tällaisina aikoina, jolloin ajasta on puutetta eikä ratsastus ole heti ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä, pienikin kolaus motivaatioon tuntuu selkeästi.

Meillä ei siis mennyt arkiaamun sileän treeni kamalan hyvin. Siitä oli jo kauan aikaa, kun viimeksi jaksoimme raahautua kentälle, joten tietenkin odotukset olivat korkealla. Nyt nimittäin tehtäisiin oikeasti töitä ja samalla kokeiltaisiin itsetehtyä sidepull-viritelmää! Kentänkin pitäisi olla jo sula toista viikkoa kestäneen auringonpaisteen ansiosta. No, ei ollut. Olin nähtävästi liian aikaisin liikkeellä, koska kentän sulaneetkin kohdat olivat vielä yön jäljiltä jäässä. Pinta-alasta löytyi pienen ympyrän kokoinen läntti, jossa uskaltaisi ratsastaa ilman vaaraa jalkojen nyrjähtämisestä.

Sen lisäksi Jimpan takapää oli aivan jäykkä. Sen takajalat turvottelevat aamuisin muutenkin, ja sillä kestää nuorempiin ratsuihin verrattuna pitempään vertyä. Nyt se oli kuitenkin tavallistakin jäykempi, eikä puolijäässä oleva pohja auttanut asiaa. Ravia sai hakea pitkään, ja ratsastaja turhautui ihan liikaa, mutta loppujen lopuksi saimme ravattua ympyrällä molempiin suuntiin melkein sulassa sovussa. Jimppa oli erittäin tarkka pohjasta, ja veti stopin heti, jos vahingossa ajauduimme jäiselle pohjalle tai - auta armias - vesilammikkoon.

Otsikossa mainitsemaani hyvääkin toki löytyi. Sidepull-viritelmä (näkyy videon alussa) toimi ratsastaessa hyvin, ja uskon sen olevan center-hackamorea selkeämpi ohjasotteiltaan. Jimppa peruutti hyvin ja kuunteli väistöapujakin paremmin kuin ennen. Kaiken lisäksi se ei meno- ja paluumatkalla edes huomannut ohi ajavia rekkoja! Vuoden tai parin takainen Jimppa olisi kiihdytellyt vähän joka ilmansuuntaan, ja parin kuukaudenkin takainen Jimppa olisi vähintäänkin jännittynyt. Nyt sillä ei ollut jännittynyttä kohtaa missään, vaan enemmän sitä kiinnosti, jos nätisti päällä myötäämällä saisi namin.

Oikeastaan treenit menivätkin ihan hyvin, kun ottaa huomioon kaikki nämä pienetkin onnistumiset. Meille ratsastus (maastoilua lukuun ottamatta) ei ole koskaan ollut se pääasia, ja luulen, että meitä molempia ei voisi vähempää kiinnostaa hiki hatussa ja naama irveessä treenaaminen. Mahtavimmat hetket ovat niitä, jolloin oikeasti huomaa, miten paljon olemme yhdessä päässeet eteenpäin; ei välttämättä ratsastuksellisesti, vaan kaikilla niillä muilla osa-alueilla, joita yhteiseloomme liittyy.

Pieni muutos omaan ajattelutapaan ei olisi pahitteeksi: tästä lähtien yritän etsiä jokaisesta treenistä edes sen yhden onnistumisen. Koskaan ei mene niin huonosti, etteikö edes jostain voisi iloita.

Tavallista kuulumispostausta ei ole blogissa nähty vähään aikaan, joten eiköhän nyt ole sen aika. Kevät tekee tuloaan, mutta ennen mutakautta ehdimme vielä nauttia vähän aikaa hyvistä maastokeleistä! Siksipä olemmekin käyneet maastossa ahkerammin - kerrankin on sellaiset pohjat, että kelpaa mennä lujempaa! Jimppa on myös heittänyt talvitakit kaapin perälle ja ulkoillut ilman loimea joka päivä. Pikkupakkanenkaan ei haittaa, kun aurinko paistaa aamusta iltaan pilvettömältä taivaalta.

Kävimme eräs päivä maastossa niin, että poikaystävänikin päätti lähteä mukaan kameran kanssa. Suuntasimme metsäreitille, jolta löytyy täydellinen ylämäki mäkitreenille: ei liian jyrkkä, mutta silti riittävästi haastetta. Ja kivaa oli! Ensimmäisellä kerralla Jimpalla loppui puhti kesken, mutta sen jälkeen se otti oikein varman päälle ja pinkoi ylämäen niin lujaa, kuin pääsi. Parasta mäkilaukkailussa on kuitenkin se, että Jimppa ottaa aina oma-aloitteisesti käyntiin mäen huipulla, eikä minun tarvitse huolehtia jarrutusmatkoista.

Todistusaineistoa kertyi pikku videoksi asti:

Linkki videoon
Kesäkuukausille Jimpalla onkin jo suunnitelmat valmiina, sillä toukokuussa se lähtee koko kuukaudeksi valmentajallemme koulutukseen ja sen jälkeen se pääsee koko kesäksi laitumelle lomailemaan! Sitä ennen vietämme vielä nämä pari viikkoa keväästä nauttien ja yhdessä puuhaten, kuten ennenkin. Meillä menee siis hyvin, vaikken blogin puolelle ole tullut julkaissuksi kuulumisia vähään aikaan. Jos kuulumiset kiinnostavat, niin julkaisen arkisempaa materiaalia Facebook-sivuillamme useammin. :)

Epäilyttävä kohde näkyvissä!

Törmäsin Facebookissa mielenkiintoiseen keskusteluun, jossa pohdittiin hevoselle pelottavien tilanteiden purkamista. Mielipiteitä ja näkökulmia oli monia, mutta suurin osa jakautui pääasiassa kahteen leiriin: "selästä ei saa tulla alas pelottavassa tilanteessa" ja "hevosta autetaan tilanteessa maasta käsin".

Moni on varmasti kuullut sanottavan, että hevonen oppii pelleilemään, jos jännitävissä tilanteissa sen selästä tullaan alas. Myös minua on ohjeistettu pysymään selässä ja käskemään hevosta eteenpäin, jos se jäätyy paikoilleen nähdessään jotain pelottavaa. Tätä on perusteltu juurikin sillä, että jos selästä tulee alas, hevonen oppii jännittymään ja pelkäämään kaikkea, koska se tietää, että silloin ratsastaja poistuu selästä.

Hevoset ovat älykkäitä eläimiä ja ne oppivat yhdistämään asioita toisiinsa. Pelkotilassa olevaa hevosta ei useinkaan kannata palkita esimerkiksi ruoalla, sillä tilanteessa piilee riski siitä, että hevonen yhdistää vääriä asioita toisiinsa ja oppii ongelmakäytökseen. On kuitenkin eri asia palkita hevosta tulemalla alas selästä ja lopettamalla treenit siihen, kuin tulla alas selästä ja auttaa hevosta pääsemään tilanteen yli.

Selässä jännittynyt ratsastaja harvoin opettaa hevosta olemaan pelkäämättä pelon aiheuttajaa. Tällaisissa tilanteissa parempi vaihtoehto on jalkautua, jos ihminen on itsevarmempi (ja rennompi) käsitellessään hevosta maasta. Sama toimii myös päinvastoin; jos ratsastaja on rauhallisempi satulassa, voi olla parempi pysyä selässä. Näissäkin tilanteissa täytyy kuitenkin huomioida hevosen yksilölliset tarpeet: jos hevonen luottaa enemmän maassa olevaan ihmiseen kuin selässä istuvaan ratsastajaan, on sen mielentilan ja kokemuksen kannalta parempi tulla alas satulasta. Hevosen pelkoa ei opeteta pois käskemällä ja vähättelemällä, tai kuvittelemalla, että hevonen oppii pelkäämään kaikkea, jos sille "antaa periksi".

Pitkän aikaa elin tämän harhaluulon kanssa, että hevosen jumittaessa maastossa se täytyy vaikka potkia liikkeelle, eikä missään nimessä saanut antaa periksi. Jimpan kanssa olen kuitenkin huomannut helpommaksi ja paremmaksi vaihtoehdoksi "luovuttaa" ja taluttaa se pelottavan kohdan ohi. Vaikka olen tehnyt näin ja vieläpä kehunut, kun mörkö on ohitettu rauhassa, ei Jimpasta ole tullut maasto-ongelmaista jumittajaa. Päinvastoin, siitä on tullut aikojen saatossa paljon rohkeampi maastoilija! Ja tämän lisäksi olemme välttyneet mahdollisilta vaaratilanteilta.

Hevosen oppimisen kannalta on tärkeintä, että se pysyy rentona. Jännittynyt ja pelkäävä hevonen ei opi, vaan voi pahimmassa tapauksessa yhdistää pelon ihmiseen tai tilanteeseen. Tämän takia ei myöskään ole yhtä oikeaa tapaa toimia pelottavissa tilanteissa, vaan toimintatapa riippuu hevosen aiemmista kokemuksista. Pakonomainen tarve "voittaa" hevosta vastaan sen jäädessä tuijottamaan pelottavaa kohdetta ei opeta hevosta pääsemään pelkonsa yli. Oppimiseen tarvitaan oikeanlainen mielentila, eikä hevosen pelon sietokynnystä pidä ylittää. Ennakointi on avainsana myös tässä tilanteessa, sillä liikaa pelkäävä hevonen voi olla hyvinkin arvaamaton ja hallitsemattomissa. Ihmisen pitääkin ymmärtää, milloin hevonen ei vielä pelkää liikaa, ja toimia silloin parhaaksi näkemällään tavalla - oli se sitten tilanteen kiertäminen kauempaa, ärsykkeen tutkiminen tai ohittaminen maasta käsin, tai hevosen rohkaiseminen liikkumaan eteenpäin.

Sitoakseni tämän pohdinnan yhteen muistutan, että on eri asia laskeutua alas selästä auttamaan hevosta ja jatkaa sen jälkeen töitä, kuin tulla alas selästä ja lopettaa työt siihen. Jälkimmäinen vaihtoehto on hevoselle palkitsevaa, mutta tässäkään tapauksessa hevosen ei tulisi oppia pyrkimään ratsastajasta eroon keinolla millä hyvänsä, vaan suorittaa pyydetyt asiat palkintoa vastaan. Jos taas hevonen kokee ratsastajan hyvin epämukavaksi asiaksi (syynä voi olla epäsopivat varusteet, liian vahvat avut, surkea kehonhallinta, kipu tms.), on se puolestaan oma juttunsa.

Nyt haluaisinkin kuulla, miten te toimitte vastaavissa tilanteissa? Tuletteko mieluummin alas satulasta vai selviääkö tilanne paremmin selästä käsin?

Aurinko häikäisi niin, että puolessa kuvista Jimppa oli silmät kiinni!

Pidemmän aikaa meitä seuranneet tietävätkin, että jätin aikoinaan Jimpalta turpahihnan pois suitsista kokonaan. Useamman vuoden se makasi varustelaatikon pohjalla käyttämättömänä, mutta vihdoin keksin sille uuden tarkoituksen!

Olin jo jonkin aikaa pohtinut, olisiko Jimpalle parempi vaihtoehto jokin sidepull-tyyppinen kuolaimeton sen hackamorejen tilalle. Nyt sillä on ollut käytössä sileällä center-hackamoret, jotka toimivat kukkahackamoren tavalla, mutta mielestäni ne ovat turhan suuret ja välillä tuntuu, että avut eivät ole tarpeeksi selkeät.

Koska Jimpalla on varusteita enemmän kuin yhdellä hevosella sietäisi olla, en halunnut ostaa uusia kuolaimettomia. Muistelin jonkun kehitelleen kuolaimettomat riimun renkaista, joten ensiksi mieleeni tuli kokeilla samaa - mutta  sitten varustelaatikkoa kaivellessani silmiini osuikin tämä unohtunut turparemmi!



Kiinnitin vain ohjat turparemmiin ja kaivoin samaan suitsipakettiin kuuluneen timanttiotsapannan laatikosta mukaan - ja kuolaimettomat olivat valmiit! Koeratsastin keksintöni seuraavana päivänä, ja ne pysyivät hyvin päässä ja Jimppa toimi niillä kivasti. Emme tosin päässeet kokeilemaan suitsia vielä kunnon sileäntreenissä, sillä ratsastin Jimpan vain pellolla syvässä hangessa, mutta ainakin hevonen kääntyi ja pysähtyi pyydettäessä. :D

Turparemmin niskahihna on todella ohut, joten siihen pitää kyllä laittaa jokin pehmuste. Ohjat olivat vähän tönköt, mikä johtunee ehkä vain siitä, että otin ne juuri ensimmäistä kertaa käyttöön. Kuitenkin mietin, että jokin toisenlainen kiinnitys ohjille olisi parempi. Näissä suitsissa ei myöskään ole leukahihnaa, minkä takia liian kova veto toisesta ohjasta nostaa poskihihnan melkein silmiin asti. Tämä tapahtui kuitenkin vain silloin, kun talutin Jimppaa maasta ja se järkyttyi autokuskille juttelevasta ihmisestä niin, että minun piti pidättää sitä toiselta puolelta vahvemmin. Tavallisesti ratsastaessa näin ei siis pitäisi käydä, mutta ehkä eri säädöillä sekin ongelma katoaisi.

Nämä päässä syöminenkin onnistuu!

Turpahihnan hyvä puoli esimerkiksi riimulla ratsastamiseen verrattuna on, että se ei (ainakaan meillä) lähde pyörimään pään ympäri samalla tavalla kuin riimu. Jos kiinnostusta kuolaimettomiin on, mutta sellaisia ei viitsi vain kokeiluksi hankkia, tämä on helppo vaihtoehto muuttaa tavan suitset kuolaimettomaksi versioksi! Ensimmäistä kertaa kuolaimettomilla ratsastavien tulee tietenkin muistaa kouluttaa hevonen vastaamaan paineeseen halutulla tavalla, jos sitä ei sille ole ennestään opetettu.

Käykäähän myös tykkäämässä meidän uusista Facebook-sivuistamme! Julkaisen siellä niin blogipostauksia, arjen palasia kuin muutakin materiaalia, jota ei blogin muilla kanavilla näy. :)

Saanen esitellä blogin historian ensimmäisen my day -videon! Silloin tällöin blogissakin on saattanut vilahdella palasia tallin ulkopuolisesta elämästä, mutta pääasiassa olen keskittynyt "itse asiaan", eli hevosiin - ja vielä tarkemmin Jimppaan. Kuitenkin, blogin kirjoittajana ja Jimpan elämään isolta osalta kuuluvana henkilönä ajattelin, että olisi lukijoillekin mukavaa nähdä elämää myös tallin ulkopuolella.

Tämän viikon tiistai oli suhteellisen tavallinen arkipäivä. Kokoaikaisena opiskelijana päivä koostuu opiskelusta tai vähintäänkin sen ajattelusta, ja nyt kun ei tarvinnut mennä edes luennolle, tuli päivä vietettyä kotona. Onneksi välillä pääsee tallille tuulettamaan aivoja! Siksi siellä varmaan meneekin aina useampi tunti, vaikka mitään ei edes tekisi... Illalla olikin sitten luvassa normaalista poikkeavaa aktiviteettia lyhytelokuvamaratonin muodossa.

Haluaisin kuulla mielipiteitä tästä videosta, oliko sitä kiva katsoa vai mitä voisi vastaisuudessa tehdä toisin? :)


Linkki videoon

Maasto menee hyvin aina siihen asti, kun on aika kääntyä takaisin kotiin. Hevonen ei malta kävellä rauhassa tai lainkaan, vaan painaa ohjalle, kiirehtii ja hermostuu entisestään. Onko tuttu tilanne?

Meille oli aikanaan. Edellinen omistaja oli maininnut Jimpan vuokraajien yleensä antaneen sen mennä vauhdilla kotiin, minkä seurauksena sillä alkoi vauhti kasvaa heti pään käännyttyä paluusuuntaan. Käynti muistutti enemmänkin pikakävelyä eikä kotiin päin uskaltanut edes ravata, ettei hevonen lähde käsistä.

Kun myöhemmin parin putoamisen ja käsistä lähtemisen jälkeen kehitin itselleni maastokammon, oli pakko saada jotain järkeä maastoiluun. Meni pitkän aikaa, etten uskaltanut lähteä maastoon yksin, ja meni pitkän aikaa, että uskalsin ravata tai laukata siellä. Maastokammon selättämisestä teen vielä erillisen postauksen. Tässä maastoilusarjan neljännessä osassa keskitymme siihen, miten kotiin päin kuumuvaa hevosta kannattaisi ratsastaa maastossa. Näiden viiden vinkin avulla voit ehkäistä turhaa kuumumista ja opettaa hevoselle, ettei kotiin ole mikään kiire.


1. Kävele

Jos hevonen kuumuu maastossa ravatessa ja laukatessa, voi tilannetta rauhoittaa ihan vain se, ettei mene käyntiä lujempaa. Turhan usein maastoilua pidetään pään nollauksena ja höyryjen päästelynä, jolloin hevosen täytyy antaa mennä niin lujaa kuin se jaloistaan pääsee. Hevoselle riittää vallan mainiosti jo sekin, että se pääsee pois kentän aitojen tai maneesin seinien sisältä. Uudet maisemat ja ärsykkeet toimivat yhä lailla käynnissä kuin kiitolaukassa.

Jos maastoilulla halutaan avata jumeja, kohottaa kuntoa tai kasvattaa lihaksia, voi pelkkä käynti tuntua toimimattomalta. Käynnissä edellä mainitut onnistuvat kuitenkin ihan yhtä hyvin: jumit aukeavat kunnon metsäsamoilulla, kunto kohoaa pitkillä kävelylenkeilläkin ja mäkitreenit tehoavat peppulihaksiin myös käynnissä. Kaiken lisäksi hevonen ei pääse käymään kierroksilla, ja maastoilusta voi jopa nauttia!

Jimppa aran maastoratsun vetohevosena v. 2013

2. Kaverista turvaa (tai sitten ei)

Rauhallinen kaveri tuo turvaa ja rauhoittaa kuumuvaa hevosta. Jos edessä kulkevan kaverin takapuoleen saa huoletta pysäyttää tarvittaessa, se on aina parempi!

Kaikkien kohdalla rauhallinenkaan kaveri ei kuitenkaan auta, ja esimerkiksi Jimppa kuumui entisestään, jos joutui ravaamaan jonkun perässä. Tällöin voi olla hyvä jättää muut askellajit menomatkalle ja pyhittää kotimatka käynnille, ettei kuumuva kaveri pääse hermostumaan.


3. Lisää töitä

Kävelemisen lisäksi meillä kuumumiseen auttoi se, että vauhdin kasvaessa käännyttiin takaisin menosuuntaan. Jos kerran vauhtia riittää, niin lähdetään uudelleen lenkille! Jimppa on pohjimmiltaan laiska, joten se mieluusti välttelee ylitöitä, eikä useinkaan jaksanut säntäillä kahteen suuntaan koko kotimatkaa. Tähän kun lisäsi sen, ettemme alkuun ravanneet tai laukanneet ollenkaan kotimatkalla, ei Jimppa tuntenut enää tarvetta kiirehtiä. Toki vauhti oli reippaampi kuin menosuuntaan, se nyt on ihan ymmärrettävää, mutta mitään tahtojen taistelua askellajista ei tarvinnut enää käydä.

Vaihtoehtoja suunnan vaihtamisellekin on. Joillekin voi toimia pienellä voltilla pyöriminen tai pysähtyminen aina, kun askel reipastuu liikaa. Jimppaa nämä tavat hermostuttivat vaan lisää, ja etenkin ylimääräinen pysähtely pisti sen käymään kierroksilla. Rauhoittumisesta palkitseminen esimerkiksi herkulla voi myös tehostaa hevosen oppimista, jos se vain malttaa vastaanottaa palkintonsa!


4. Jalkaudu

Jos hevosen kierrokset alkavat nousta uhkaavasti, voi turvallisinta olla jalkautua. Kotimatka taluttaen voi tuntua uuvuttavalta varsinkin, jos matkaa on kertynyt useampia kilometrejä, mutta maassa oleva ihminen voi rauhoittaa hevosta enemmän kuin selässä istuva ratsastaja. Tätä taktiikkaa hyödynnän Jimpan kanssa yhä, jos satumme sellaiseen tilanteeseen, jossa se yleensä hermostuu valtavasti (esimerkiksi traktorin tai rekan kohtaaminen kapealla tiellä).

Joskus talutus on hyvä idea jo senkin takia, ettei ratsastaja jäädy kauttaaltaan

5. Tee ympyrälenkkejä

Jos olet sellaisessa onnellisessa asemassa, että maastoreittisi kiertävät lenkin eikä missään kohdin tarvitse fyysisesti kääntyä kotimatkalle, käytä niitä hyväksesi! Toisilla tämä voi toimia loputtomiin ja liian fiksuillakin ainakin sen pari ensimmäistä kertaa, ennen kuin ne tunnistavat, milloin suuntana on koti. Jos siis hevonen alkaa kuumumaan heti, kun sen turvan kääntää paluusuuntaan, voi ympyrälenkit olla yksi ratkaisu ongelmaan.

Toisaalta, ympyrälenkeissä on se huono puoli, ettei niiden avulla opeteta hevosta rauhoittumaan, vaan pikemminkin vain huijataan luulemaan, ettei käännöstä kotiin päin ikinä tule. Siitä huolimatta tämä keino voi toimia pitämään hevosen kierrokset matalalla ja tehdä näin maastoilusta astetta mukavampaa.

Tässä esimerkki ympyrälenkistä meidän maastoistamme

Meille parhaiten toimivat vinkit ovat olleet numerot 1 ja 3. Edelleenkin pyrin välttämään hirveää tykitystä kotimatkalla, eli viimeiset kilometrit yleensä vain kävellään. Jimppa on oppinut, ettei kotiin tarvitse pikakävellä, vaan sille voi käynnissä antaa täysin pitkät ohjat, eikä se yritäkään kiirehtiä. Maastoilu on paljon mukavampaa, kun toinen ei jatkuvasti yritä salakavalasti lisätä vauhtia!

Alla on video helmikuun maastosta, josta huomaa, että vaikka vauhtia löytyy ja välillä tekisi kovasti mieli mennä lujempaa, Jimppaa ei enää tarvitse jatkuvasti pidätellä. Se on kehittänyt mielihalun laukata kaikki eteen tulevat mäet, oli kyseessä kuinka loiva nyppylä tahansa, mutta siitä huolimatta se ei niitä laukkaa, jos minä en niin halua. Vielä hauskemmaksi tämän mielihalun tekee se, että Jimppa ottaa mäen päällä heti oma-aloitteisesti käynnin tai jopa pysähtyy! Välillä se laukkaa sellaista vauhtia, että jarrutusmatkan voisi kuvitella aika pitkäksi, mutta niin vain se pysähtyy joka kerta käskemättä. Kaipa se laiskuus vie kuitenkin voiton. :D


Linkki videoon(Muutama lukija oli katsonut, että videolla ratsastetaan hiihtoladulla - kaikki videolla olevat tiet ovat kuitenkin autoteitä, eivät latuja! :)

Toivottavasti tästä postauksesta on apua jollekin, joka tuskailee saman ongelman kanssa kuin minä aikaisemmin. Kuulisin mielelläni, mitä muita vinkkejä ja ratkaisuja olette käyttäneet tai kuulleet käytettävän kotiin päin kuumuvan hevosen kanssa!


Postaussarjan aiemmin julkaistut osat:

Miksi maastoon?
Miten maastossa ratsastetaan?
Mitä varusteita maastoillessa tarvitaan?