Aivan uusi tie. Koskaan ikinä sitä nähnytkään. Mutta ei jännitä. Isoin silta, jonka olemme ylittäneet. Se pieni, jonka yli olemme menneet sata kertaa, on  p a l j o n  pelottavampi. Ja kotiin päin kilometrikaupalla reipasta laukkaa, ei yhtäkään sivuloikkaa, säpsähdystä, epäröivää askelta. "Prrr", ja hevonen siirtyy kiltisti ravin kautta käyntiin.

Enpä olisi alkuaikoina uskonut, että maastoilu voisi olla näin helppoa. Kun kotiin päin ei uskaltanut edes ravata paljoa, tai hevonen oli koko loppumatkan lentoon lähdössä, ei löysin ohjin hölkkäilystä voinut kuin haaveilla. Laukkaaminen oli aina riskialtista, koska Jimppa näki vihreitä miehiä joka puun ja kiven takana, ja jarrutusmatkat venyivät aina turhan pitkiksi. Puhumattakaan siitä laukan jälkeisestä peitsikipityksestä, kun Jimppa olisi halunnut jatkaa juoksemista.


Eilen pääsimme pitkästä aikaa vähän pitemmälle lenkille, ja suuntasimme tietenkin uusiin maisemiin. Jouluaattona vierailimme samalla suunnalla, mutta tällä kertaa käännyimmekin risteyksestä oikealle tietämättä kunnolla, minne se veisi. No, nyt tiedän!

Jimppa virkistyy uusilla reiteillä, oikein herää eloon tajutessaan, ettei ole ennen täällä päin käynyt, ja näin tapahtui tälläkin kertaa. Koko alkumatkan se ravasi vähän laiskanpuoleisesti innostuen kuitenkin laukkaamaan yhden ylämäen, kun oikein nätisti pyysin. Mutta kun pääsimme tutuksi käyneeltä reitiltä pois, tuli ruunan askeleeseen uutta intoa, ja vaikka sillä oli jo talviturkissaan vähän hiki, se olisi jatkanut niin mielellään uutta tietä pitkin vaikka maailman ääriin, jos olisin antanut.


Tie, jolle päädyimme, oli hieman isompi, ja lumipeitteen alla oli asvalttipäällyste (näin ainakin päättelin paluusuunnassa olevasta "päällyste päättyy" -merkistä :D), joten en uskaltanut jatkaa sitä pitkin kovin pitkästi. Myöhemmin huomasin, että tie olisi jatkunut Ouluntielle, jonka varrella olemme muutaman kerran katselleet Jimpan kanssa ohi kiitäviä autoja. Minusta alkaa tuntua siltä, että kaikki tiet eivät suinkaan vie Roomaan, vaan Ouluntielle! :D

Kuten alussa jo mainitsinkin, ylitimme tällä lenkillä myös isoimman sillan, jonka olemme tähän mennessä joutuneet ylittämään. Jimppa ei sanonut siitä yhtään mitään, hämmästeli vain hieman kavioista kuuluvaa kopinaa, vaikka se pikkusilta tutussa maastossa on vielä tänäkin päivänä enemmän tai vähemmän järkyttävä.

"Höh, en mä mitään siltoja pelkää!"

Kotimatkalla tuumasin, että voisimme ottaa pätkän laukkaa. Olihan se sujunut niin hienosti viime kerrallakin, kun kävimme silmukkalenkin ja otimme monta hyvää laukkapätkää takaisin päin. Niinpä pyysin Jimpan laukkaan ja ilokseni huomasin, ettei se laukannostossa näyttänyt edes nyrpeää naamaa! Jimppa otti sopivan reippaan vauhdin, jota sai säädeltyä helposti pelkällä äänellä, jos se meinasi kiihtyä liikaa. Muuten sainkin vain istua kyydissä ja nauttia matkasta, seurata selästä maata ponnekkaasti takovia jalkoja ja ihmetellä, miten kauan Jimppa jaksaisikaan laukata. Se pärski ja ravisteli päätään pari kertaa, minkä jälkeen yritti muina miehinä lisätä vauhtia. Eikä minua pelottanut kertaakaan. Kaikki oli hallinnassani; tiesin, että heti kun pyytäisin, Jimppa antaisi alas eikä yrittäisi lähteä viemään.

Suunnitelmieni pätkä laukkaa venyi lopulta kahdeksi kilometriksi, ja Jimppa oli jopa vähän hengästynyt sen jälkeen. Kaksi kilometriä ei ehkä tunnu pitkältä, mutta minulle, joka ei ole uskaltanut maastossa laukata kuin maksimissaan parin sadan metrin pituisia pätkiä, se oli ihan uusi kokemus. Otimme loppumatkan kevyemmin ravaten rauhallista vauhtia ja kävellen välikäyntejä. Jimppa palautui melko nopeaa laukkaurakasta, ja aluksi sain vähän pidätellä sitä ravissa, kunnes se ymmärsi mennä ilman kiirettä.


Tallilla Jimppa sai käydä ihan ensiksi kentällä piehtaroimassa, sillä hikitreenin jälkeen se käy mielellään pyörimässä maassa. Poni-raukka oli niin väsyneen näköinen tullessaan luokseni piehtaroinnin jälkeen, että ei ikinä! Se joi tarjoamani lämpimän melassiveden ja yritti syödä vielä ämpärinkin, ja väsymyksestä huolimatta (tai siitä johtuen) Jimppa jaksoi seistä rauhassa kylmäysletkuissa. Kylmäyksen jälkeen venyttelin vielä jalat ja laitoin niihin arnikaa, ja sitten reipas lenkkeilijä pääsi karsinaan tutkimaan ruokakaukaloaan, jonne oli ilmestynyt jostain leipää ja sokeria! :O

Hikinen rakennekuva ratsastuksen jälkeen 21.2.

Löysin varastosta kaikkien tallinvaihdon muuttokuormasta ylimääräiseksi jääneiden tavaroiden joukosta miltei täyden purkin Magnebalans -magnesiumraetta, joka on lojunut pitkän aikaa syöttämättömänä. Ajattelin, että rankemman liikutuksen jälkeen mittalusikallinen tai kaksi iltaruoan sekaan voisi auttaa lihaksia palautumaan rasituksesta. Onko kellään kokemuksia magnesiumlisän syöttämisestä?