Hyvää ystävänpäivää!

Tänään pakattiin autoon kamera ja koira, kun suuntasimme tallille vähän aamukymmenen jälkeen. Sää oli mitä mukavin, pakkasta maksimissaan yhden asteen verran, eikä taivaalta satanut mitään. Jimppa tuli tarhasta tyytyväisenä, vaikka rutiinista poiketen lähdimmekin ratsastamaan paljon aikaisemmin.

Maneesiin päästyämme Jimppa sai hetken hengähtää, kun annoimme Nitan spurttailla enimpiä energioitaan pois. Se viiletti miniformulana ympäri maneesia ja pujahti välillä Jimpan takajalkojen takaa vähän turhan läheltä... Jimppa ei kuitenkaan välittänyt pikkukoirasta mitään, vaan seisoa nökötti hievahtamatta paikoillaan koko sen ajan, kun Nita sai rallittaa.



Sitten oli vuoroni nousta hevosen selkään, ja äiti touhusi alkuverkan ajan koiran kanssa "katsomon" puolella. Toivoin parasta ja pelkäsin pahinta, kun lähdin taivuttelemaan Jimppaa pienillä ympyröillä. Mutta mitä vielä! Vaikka ruuna liikkui yhtä reippaasti kuin täi tervassa, se taipui ja myötäsi niskastaan heti alusta alkaen, eikä vängännyt ihan koko aikaa vastaan. Välillä se protestoi nostamalla päätään ja puski milloin ulos, milloin sisään ympyrältä, mutta tällä kertaa olimme tässä asiassa enemmän voiton puolella!




Oikeaan kierrokseen ravikin tuntui ihan hyvältä ja rennolta, mutta vasen ei mennytkään enää niin hyvin. Jimppa vastasi pohkeisiin jo nopeammin kuin aiemmin, mutta peitsiongelma on ja pysyy. En tiedä, kuvittelenko vain, vai ilmestyikö peitsiongelma heti sen jälkeen, kun tallin kengittäjä vaihtui? Tämä nykyinen kyllä jätti kaviot pitemmäksi kuin edellinen, mutta muuta eroa en juurikaan näe - tosin hankalahan se on tottumattoman silmillä sellaisia etsiäkään.

Maneesireissun pääaiheena oli harjoitella laukkaamista, ja olin psyykannut itseni mahdollisimman rennoksi (ja melkein lötköksi) ennen laukkaosuutta. Taisin kuitenkin jostain kohtaa jännittyä, sillä Jimppa tiesi heti, että nyt on laukan vuoro, eikä ravista tullut enää mitään. Aina pyytäessäni ravia se nosti esiksi peitsin ja vaihtoi sitten salakavalasti laukkaan, jos yritin pyytää sitä lisää eteenpäin. Terävät käännöksetkään eivät auttaneet, vaan se oli joko peitsi tai laukka, muita askellajeja siinä välissä ei tunnettu. No, lopulta se ravikin löytyi sieltä pitkän pohdiskelun jälkeen, ja pääsin nostamaan laukan. Otin muutamat nostot vasempaan ja laukkasin ympyrällä sen aikaa, että laukka tuntui rullaavan ilman ainaista pyytämistä. Pidin jalat niin rentoina kuin vain sain, ja vältin polvilla tai reisillä puristamista. Jotain ainakin tein erilailla, koska nyt Jimpan laukkaa ei tarvinnut itse pitää yllä, vaan saatoin vain istua satulassa ja antaa ponin itse huolehtia liikkumisestaan. :)


Oikea laukka oli vähän haasteellisempi, vaikka sekin nousi paremmin kuin viime kerralla. Alkuun se ei meinannut pysyä yllä kuin yhden ympyrän verran, ja sitten takajalat tippuivat kyydistä ja jatkoivat ravilla. Seuraavalla kerralla huomautin nopeasti raipalla, kun laukka alkoi hajoamaan, eikä sen jälkeen tarvinnut olla koko aikaa naputtelemassa tahtia. Positiivista oli, että Jimppa ei kertaakaan edes ajatellut pukittamista, vaikka sen ilme laukannostoissa näyttääkin aina yhtä äkäiseltä!


Jimpalle (ja minulle) tuli jopa hiki, vaikka olimme työskennelleet totisemmin vain puolisen tuntia. Virtaa ruunalla olisi vielä riittänyt, sillä kun ratsastin ulos maneesista ja otin kotimatkalla lyhyen ravipätkän, Jimppa oli heti valmis menemään täysiä. :D

Linkki videoon

Kyllä valoisallakin voi harrastaa hämäräkuvausta!

Toivottavasti kehittymisemme ratsukkona jatkuu samanlaisena kuin se on nyt koko alkuvuoden jatkunut. Jossain vaiheessa täytyy tulla se paikallaan junnaamisen jakso, mutta se tulkoon sitten, kun sen aika on! :) Nyt haluan vain nauttia näistä uusista oivalluksista ja onnistumisen hetkistä, kun vihdoin olemme alkaneet löytämään sen yhteisen sävelen!

Ystävän pehmeä turpa ♥