Ajo oli Jimpalle tässä tilanteessa paras liikunnan muoto. Jo valjastaessa ponin vatsa alkoi toimimaan, ja kuten yleensäkin, se jätti jälkeensä höyryävän lantakasan, kun kärryt oli nostettu perään. Harvemmin kukaan on yhtä onnellinen nähdessään hevosenpaskaa, mutta kyllä oli helpottunut ja iloinen olo lantakasaa kantaessani lantalaan! :D

Kävimme 11 kilometrin lenkin, jossa vierähti reilu tunti. Koska Jimppa tarjosi vähän väliä ravia tai väintäänkin pikakävelyä, sain herkistettyä sitä pidätteelle. Joskus ajaessa tuntuu, että ohjaksista saa ottaa aika voimakkaastikin kiinni ennen kuin ruuna reagoi. Nyt sen sai rauhoittumaan takaisin käyntiin vain lisäämällä sormen parin verran painoa ohjaksiin. Herkistäminen vaati kärsivällisyyttä, sillä kotiin päin ruuna oli koko ajan juoksemassa, eikä se alkuun välittänyt kevyistä pidätteistä ollenkaan.

Vaikken ravi-ihmisiä olekaan, niin kyllä tällainen sunnuntaiajelu on vain niin rentouttavaa. Jimppa tietää, mitä kärryjen edessä kuuluu tehdä, joten minä voin vain istuskella ja nauttia kyydistä. Ruuna on myös paljon rohkeampi ajettessa, eikä läheskään kaikki jännittävät asiat ole niin kamalia kärryiltä kuin ratsain. Etenkin ravihevosten kohtaaminen on ajaessa helpompaa, eikä poni käy juuri lainkaan kierroksilla - tai ehkä se vain tuntuu siltä, kun ei itse istu selässä.

Jimpastakin ajaminen on erittäin mukavaa, ja tälläkin kertaa se näytti hyvin tyytyväiseltä elämäänsä päästyämme takaisin kotiin. On se niin ihana ja reipas kaveri, vaikka välillä tuleekin mutkia matkaan!