Aivan uusi tie. Koskaan ikinä sitä nähnytkään. Mutta ei jännitä. Isoin silta, jonka olemme ylittäneet. Se pieni, jonka yli olemme menneet sata kertaa, on  p a l j o n  pelottavampi. Ja kotiin päin kilometrikaupalla reipasta laukkaa, ei yhtäkään sivuloikkaa, säpsähdystä, epäröivää askelta. "Prrr", ja hevonen siirtyy kiltisti ravin kautta käyntiin.

Enpä olisi alkuaikoina uskonut, että maastoilu voisi olla näin helppoa. Kun kotiin päin ei uskaltanut edes ravata paljoa, tai hevonen oli koko loppumatkan lentoon lähdössä, ei löysin ohjin hölkkäilystä voinut kuin haaveilla. Laukkaaminen oli aina riskialtista, koska Jimppa näki vihreitä miehiä joka puun ja kiven takana, ja jarrutusmatkat venyivät aina turhan pitkiksi. Puhumattakaan siitä laukan jälkeisestä peitsikipityksestä, kun Jimppa olisi halunnut jatkaa juoksemista.


Eilen pääsimme pitkästä aikaa vähän pitemmälle lenkille, ja suuntasimme tietenkin uusiin maisemiin. Jouluaattona vierailimme samalla suunnalla, mutta tällä kertaa käännyimmekin risteyksestä oikealle tietämättä kunnolla, minne se veisi. No, nyt tiedän!

Jimppa virkistyy uusilla reiteillä, oikein herää eloon tajutessaan, ettei ole ennen täällä päin käynyt, ja näin tapahtui tälläkin kertaa. Koko alkumatkan se ravasi vähän laiskanpuoleisesti innostuen kuitenkin laukkaamaan yhden ylämäen, kun oikein nätisti pyysin. Mutta kun pääsimme tutuksi käyneeltä reitiltä pois, tuli ruunan askeleeseen uutta intoa, ja vaikka sillä oli jo talviturkissaan vähän hiki, se olisi jatkanut niin mielellään uutta tietä pitkin vaikka maailman ääriin, jos olisin antanut.


Tie, jolle päädyimme, oli hieman isompi, ja lumipeitteen alla oli asvalttipäällyste (näin ainakin päättelin paluusuunnassa olevasta "päällyste päättyy" -merkistä :D), joten en uskaltanut jatkaa sitä pitkin kovin pitkästi. Myöhemmin huomasin, että tie olisi jatkunut Ouluntielle, jonka varrella olemme muutaman kerran katselleet Jimpan kanssa ohi kiitäviä autoja. Minusta alkaa tuntua siltä, että kaikki tiet eivät suinkaan vie Roomaan, vaan Ouluntielle! :D

Kuten alussa jo mainitsinkin, ylitimme tällä lenkillä myös isoimman sillan, jonka olemme tähän mennessä joutuneet ylittämään. Jimppa ei sanonut siitä yhtään mitään, hämmästeli vain hieman kavioista kuuluvaa kopinaa, vaikka se pikkusilta tutussa maastossa on vielä tänäkin päivänä enemmän tai vähemmän järkyttävä.

"Höh, en mä mitään siltoja pelkää!"

Kotimatkalla tuumasin, että voisimme ottaa pätkän laukkaa. Olihan se sujunut niin hienosti viime kerrallakin, kun kävimme silmukkalenkin ja otimme monta hyvää laukkapätkää takaisin päin. Niinpä pyysin Jimpan laukkaan ja ilokseni huomasin, ettei se laukannostossa näyttänyt edes nyrpeää naamaa! Jimppa otti sopivan reippaan vauhdin, jota sai säädeltyä helposti pelkällä äänellä, jos se meinasi kiihtyä liikaa. Muuten sainkin vain istua kyydissä ja nauttia matkasta, seurata selästä maata ponnekkaasti takovia jalkoja ja ihmetellä, miten kauan Jimppa jaksaisikaan laukata. Se pärski ja ravisteli päätään pari kertaa, minkä jälkeen yritti muina miehinä lisätä vauhtia. Eikä minua pelottanut kertaakaan. Kaikki oli hallinnassani; tiesin, että heti kun pyytäisin, Jimppa antaisi alas eikä yrittäisi lähteä viemään.

Suunnitelmieni pätkä laukkaa venyi lopulta kahdeksi kilometriksi, ja Jimppa oli jopa vähän hengästynyt sen jälkeen. Kaksi kilometriä ei ehkä tunnu pitkältä, mutta minulle, joka ei ole uskaltanut maastossa laukata kuin maksimissaan parin sadan metrin pituisia pätkiä, se oli ihan uusi kokemus. Otimme loppumatkan kevyemmin ravaten rauhallista vauhtia ja kävellen välikäyntejä. Jimppa palautui melko nopeaa laukkaurakasta, ja aluksi sain vähän pidätellä sitä ravissa, kunnes se ymmärsi mennä ilman kiirettä.


Tallilla Jimppa sai käydä ihan ensiksi kentällä piehtaroimassa, sillä hikitreenin jälkeen se käy mielellään pyörimässä maassa. Poni-raukka oli niin väsyneen näköinen tullessaan luokseni piehtaroinnin jälkeen, että ei ikinä! Se joi tarjoamani lämpimän melassiveden ja yritti syödä vielä ämpärinkin, ja väsymyksestä huolimatta (tai siitä johtuen) Jimppa jaksoi seistä rauhassa kylmäysletkuissa. Kylmäyksen jälkeen venyttelin vielä jalat ja laitoin niihin arnikaa, ja sitten reipas lenkkeilijä pääsi karsinaan tutkimaan ruokakaukaloaan, jonne oli ilmestynyt jostain leipää ja sokeria! :O

Hikinen rakennekuva ratsastuksen jälkeen 21.2.

Löysin varastosta kaikkien tallinvaihdon muuttokuormasta ylimääräiseksi jääneiden tavaroiden joukosta miltei täyden purkin Magnebalans -magnesiumraetta, joka on lojunut pitkän aikaa syöttämättömänä. Ajattelin, että rankemman liikutuksen jälkeen mittalusikallinen tai kaksi iltaruoan sekaan voisi auttaa lihaksia palautumaan rasituksesta. Onko kellään kokemuksia magnesiumlisän syöttämisestä?

Hyvää ystävänpäivää!

Tänään pakattiin autoon kamera ja koira, kun suuntasimme tallille vähän aamukymmenen jälkeen. Sää oli mitä mukavin, pakkasta maksimissaan yhden asteen verran, eikä taivaalta satanut mitään. Jimppa tuli tarhasta tyytyväisenä, vaikka rutiinista poiketen lähdimmekin ratsastamaan paljon aikaisemmin.

Maneesiin päästyämme Jimppa sai hetken hengähtää, kun annoimme Nitan spurttailla enimpiä energioitaan pois. Se viiletti miniformulana ympäri maneesia ja pujahti välillä Jimpan takajalkojen takaa vähän turhan läheltä... Jimppa ei kuitenkaan välittänyt pikkukoirasta mitään, vaan seisoa nökötti hievahtamatta paikoillaan koko sen ajan, kun Nita sai rallittaa.



Sitten oli vuoroni nousta hevosen selkään, ja äiti touhusi alkuverkan ajan koiran kanssa "katsomon" puolella. Toivoin parasta ja pelkäsin pahinta, kun lähdin taivuttelemaan Jimppaa pienillä ympyröillä. Mutta mitä vielä! Vaikka ruuna liikkui yhtä reippaasti kuin täi tervassa, se taipui ja myötäsi niskastaan heti alusta alkaen, eikä vängännyt ihan koko aikaa vastaan. Välillä se protestoi nostamalla päätään ja puski milloin ulos, milloin sisään ympyrältä, mutta tällä kertaa olimme tässä asiassa enemmän voiton puolella!




Oikeaan kierrokseen ravikin tuntui ihan hyvältä ja rennolta, mutta vasen ei mennytkään enää niin hyvin. Jimppa vastasi pohkeisiin jo nopeammin kuin aiemmin, mutta peitsiongelma on ja pysyy. En tiedä, kuvittelenko vain, vai ilmestyikö peitsiongelma heti sen jälkeen, kun tallin kengittäjä vaihtui? Tämä nykyinen kyllä jätti kaviot pitemmäksi kuin edellinen, mutta muuta eroa en juurikaan näe - tosin hankalahan se on tottumattoman silmillä sellaisia etsiäkään.

Maneesireissun pääaiheena oli harjoitella laukkaamista, ja olin psyykannut itseni mahdollisimman rennoksi (ja melkein lötköksi) ennen laukkaosuutta. Taisin kuitenkin jostain kohtaa jännittyä, sillä Jimppa tiesi heti, että nyt on laukan vuoro, eikä ravista tullut enää mitään. Aina pyytäessäni ravia se nosti esiksi peitsin ja vaihtoi sitten salakavalasti laukkaan, jos yritin pyytää sitä lisää eteenpäin. Terävät käännöksetkään eivät auttaneet, vaan se oli joko peitsi tai laukka, muita askellajeja siinä välissä ei tunnettu. No, lopulta se ravikin löytyi sieltä pitkän pohdiskelun jälkeen, ja pääsin nostamaan laukan. Otin muutamat nostot vasempaan ja laukkasin ympyrällä sen aikaa, että laukka tuntui rullaavan ilman ainaista pyytämistä. Pidin jalat niin rentoina kuin vain sain, ja vältin polvilla tai reisillä puristamista. Jotain ainakin tein erilailla, koska nyt Jimpan laukkaa ei tarvinnut itse pitää yllä, vaan saatoin vain istua satulassa ja antaa ponin itse huolehtia liikkumisestaan. :)


Oikea laukka oli vähän haasteellisempi, vaikka sekin nousi paremmin kuin viime kerralla. Alkuun se ei meinannut pysyä yllä kuin yhden ympyrän verran, ja sitten takajalat tippuivat kyydistä ja jatkoivat ravilla. Seuraavalla kerralla huomautin nopeasti raipalla, kun laukka alkoi hajoamaan, eikä sen jälkeen tarvinnut olla koko aikaa naputtelemassa tahtia. Positiivista oli, että Jimppa ei kertaakaan edes ajatellut pukittamista, vaikka sen ilme laukannostoissa näyttääkin aina yhtä äkäiseltä!


Jimpalle (ja minulle) tuli jopa hiki, vaikka olimme työskennelleet totisemmin vain puolisen tuntia. Virtaa ruunalla olisi vielä riittänyt, sillä kun ratsastin ulos maneesista ja otin kotimatkalla lyhyen ravipätkän, Jimppa oli heti valmis menemään täysiä. :D

Linkki videoon

Kyllä valoisallakin voi harrastaa hämäräkuvausta!

Toivottavasti kehittymisemme ratsukkona jatkuu samanlaisena kuin se on nyt koko alkuvuoden jatkunut. Jossain vaiheessa täytyy tulla se paikallaan junnaamisen jakso, mutta se tulkoon sitten, kun sen aika on! :) Nyt haluan vain nauttia näistä uusista oivalluksista ja onnistumisen hetkistä, kun vihdoin olemme alkaneet löytämään sen yhteisen sävelen!

Ystävän pehmeä turpa ♥

Eilen Jimppa pääsi hemmoteltavaksi, kun Kirsi Holmström tuli hieromaan ruunan. Vaikka tulin tallille epänormaalin aikaisin, Jimppa tuli heti portille vastaan katsomaan, mitä me nyt tehtäisiin. Tallissa se tajusi nopeasti, mikä oli homman nimi, ja alkoi nautiskellen nuokkumaan keskellä käytävää.

Jimppa ei ollut kauhean jumissa, mutta etenkin takaosasta löytyi kyllä kipeitäkin kohtia. Pitkä selkälihas oli aika kireä, ja oikea lapa oli myös vähän jumissa. Kipeimmät kohdat löytyivät takareidestä, joka oli polvenkin kohdalta kireänä. Olin kertonut hierojalle kipeän oloisista polvista, ja hän etsi mahdollista vikaa venyttämällä takapolvia. Jimppa ei reagoinut venytykseen mitenkään, ja hieroja sanoikin, että jos polvissa olisi jotain vikaa, ruuna olisi jo lähtenyt lentoon. Tietenkin niissä voi vielä olla jotain vikaa jossain syvemmällä, mitä hieroja ei pysty tarkistamaan, ja hän ehdottikin, että voisin kokeilla pliistrata polvet jollain laimealla pliisterillä. Jos polviin ilmestyisi rupea, sieltä löytyy jotain vikaa.

Suurimmat jumit

Poni tykkäsi hieronnasta ja rentoutui yllättävän nopeasti, vaikka aiemmin sillä on mennyt hetki päästä oikeaan mielentilaan. Se antoi todella hyvin venytellä jalat, ja kun hieronta oli ohi, se nojasi päätään ketjujen varaan silmät puoliummessa. :D Takaosan jumit johtuivat hierojan mukaan siitä, että Jimppa on alkanut käyttämään selän ja takapään lihaksia. Ihan niin kuin itsellekin tulee lihakset kipeiksi, jos aloittaa niitä yhtäkkiä treenaamaan. :)

Kirsi neuvoi muutama eri tavan hieroa ja venytellä itse Jimppaa ja sanoi, että takaosaan olisi hyvä saada lisää lihaksia, koska Jimpan takajalat ovat vähän heikot. Hän antoi ohjeeksi tehdä parinkymmenen askeleen reippaita peruutuksia vaikka vain maastakäsin, jotta Jimppa saisi takaosan paremmin alleen, sekä puomitehtäviä maastakäsin niin, että puomien välejä lyhennetään aina vähän kerrallaan, jotta hevonen joutuu miettimään, minne jalkansa laittaa, sekä nostamaan jalkojaan korkeammalle. Lopuksi puomeja voi nostaa joka toisesta päästä ylös, niin hevonen joutuu nostamaan jalkoja yhä korkeammalle. Kirsi ohjeisti myös ratsastaessa notkistamaan Jimppaa pienillä ympyröillä ja taivutteluilla sekä tekemällä pohkeenväistöjä hangessa, koska silloin ruunan täytyy vähän nostellakin niitä jalkojaan, eikä vain laahata mukana. :D

Hieronnasta jäi kaikille hyvä mieli, ja Jimppa oli oikein tyytyväisen näköinen! Se joi vettä oma-aloitteisesti automaatista, mutta annoin sille kuitenkin lämmintä vettä ämpäristäkin. Poni pääsi takaisin pihalle tarhaamaan fleecen ja ulkoloimen kanssa, ja se meni heti ensimmäiseksi piehtaroimaan. Ruunalla oli varmaan hyvin vetreä olo, sillä noustessaan takaisin ylös se veti hauskan kierrepotkun ja ravaili sekä laukkaili ympäriinsä! En malta odottaa, että pääsen kokeilemaan, kuinka vetreältä se selkään tuntuu :)

Maastakäsin lenkillä 29.1.

Tänään oli Mervi Pakolan valmennus, jonne menin vähän ristiriitaisin ajatuksin. Eilen Jimppa toimi maastossa moitteettomasti, ravasi reippaasti ja nosti laukan heti eikä kohta, mutta maneesissa se on aina paljon rauhallisempi - ja tällä hetkellä myös tahmeampi.


Alkuun laitettiin ratsastaja töihin, kun Mervi käski nousta kevyeen istuntaan, jotta saisin painoni jakautumaan päkiöille ja jalat oikeille paikoilleen. Ensimmäinen siirtyminen raviin oli aivan hirveän tahmea, ja kevyt istunta ravissa oli aivan hirveän hankalaa! Varsinkin, kun Jimppa yritti aina tilaisuuden tullen siirtyä käyntiin tai lähteä haahuilemaan minne sattuu. Ainoa hyvä puoli oli, että Jimppa meni alusta asti rennosti pää alhaalla ja taipuikin jo vähän paremmin jopa ravissa.

Seuraavan tehtävän tarkoitus oli saada takajalkoja paremmin alle ja parantaa laukannostoja. Ensiksi aloittelimme harjoitusta käynnissä pienellä ympyrällä. Tehtävänä oli väistättää Jimppaa pari askelta ympyrällä, ja palkkioksi päästää se sitten pois paineen alta isommalle ympyrälle. Käynnissä tämä sujuikin kohtalaisen hyvin, mutta kun oli ravin vuoro, sain aikaiseksi vain pari tyydyttävän hyvää väistöaskelta.

Tehtävää muutettiin sen verran, että siirryin isolta ympyrältä ulos pienemmälle voltille väistättämään Jimppaa, jonka jälkeen nostin laukan isolle ympyrälle. Tai siis olisin nostanut, jos se olisi onnistunut. Ensiksi Jimppa ei edes tajunnut koko laukkapohkeita, kun siirryin väistötehtävästä laukannostoon, minkä takia nosto venyi vielä vähän pitemmäksi. Seuraavalla kerralla se ei enää osannut keskittyä pohkeenväistöön, vaan ajatukset olivat siirtyneet laukkaan, enkä saanut sitten enää väistätettyä ponia.

Tässä välissä Mervi nousi vuorostaan selkään ottamaan muutaman noston ja taivuttelemaan Jimppaa pehmeämmäksi. Jimppa muuttuu aluksi uusilla ratsastajilla tuntumaa vältteleväksi kirahvilaamaksi, joka ei osaa nostaa ravia tai laskea päätään alas taivaasta. Ensimmäisellä nostolla Jimppa protestoi pukittamalla, mutta sen jälkeen laukka nousi nopeasti ja täsmällisesti! Mervi taivutteli ponia laukannostojen jälkeen ravissa sekä käynissä, ja pikkuhiljaa se pehmeni suustaan ja alkoi myötäämään käynnissä. Ensimmäistä kertaa se näytti ihan oikealta hevoselta käynnissä, eikä siltä tahmealta kamelilta, jolla yleensä ratsastan :D

Linkki videoon
Kun oli minun vuoroni ottaa laukkaa, nostot venyivät taas. Mervi sanoi, että Jimppa ei halua laukata, koska jännitän satulassa. Minun pitäisi istua täysin rentona puristamatta hevosta millään ruumiinosalla, ja pohkeiden tulisi naputtaa hevosta niin kuin tuuli liikuttaisi niitä. Niinpä minä yritin rentouttaa itseni ja vain antaa Jimpan laukata, mutta alitajunta muistutti koko ajan olemaan tarkkana pukin varalta. Enkä saanut itseäni rentoutumaan kunnolla.


Vaikka Jimppa ei pukittanut laukassa enää kertaakaan, en saanut vakuutettua itseäni siitä, että voisin huoletta laukkailla ja vain nauttia kyydistä. Joka nostossa olin valmis ottamaan tukea satulan etukaaresta, jos Jimppa vaikka tällä kertaa saisikin hommasta tarpeekseen, ja samalla koko kroppa jännittyi. Tosiasiahan on, ettei Jimppa välttämättä pukittaisi, jos olisin selässä rento ja johdonmukainen. Nyt yritän nostaa laukkaa vähän puolihuolimattomasti, "jos se ei vaikka huomaisi ja vahingossa nostaisi sen", ja samalla jossain pääkoppani perukoilla jännitän mahdollista pukkia. Uusi tavoitteeni onkin opetella rentoutumaan etenkin laukannostoissa, koska muuten jumitamme tässä samassa kohtaa koko loppuelämän. :D En ole edes tippunut pitkiin aikoihin Jimpan pukittaessa, ja silti laukannostot jännittävät! Mutta nyt se turhanpäiväinen jännittäminen saa loppua, sillä mitä rennompi minä olen, sitä paremmin Jimppa toimii.

Linkki videoon

Nyt on pitkän aikaa ollut liikutusrintamalla niin rauhallista, että sain päähäni idean aloittaa temppukoulutussarjan. Koska maastakäsittely on ollut lähiaikoina lempipuuhaani maastojen ollessa kivikovia ja pakkasten paukkuessa kahdekympin tietämillä, ei ratsastuskerroista ole ollut oikein mitään kerrottavaa - ainakaan kuvamateriaalina.


Sen verran voin kertoa, että kerran valjastin Jimpan kärryjen eteen ja kävimme pyörähtämässä raviradalla, ja ponilta löytyi tasan kaksi vaihdetta: melkein-peitsi-kipityskäynti tai täysiä. Kävimme myöhemmin tällä viikolla ratsain radalla, jolloin vauhti pysyi paljon paremmin hanskassa. Jimppa sai kuitenkin ravata reippammin, jos se vähän auttaisi lavan jumeihin. Toissapäivänä lähdimme pitkästä aikaa oikeasti maastoon ja kiersimme 8,6 km silmukkalenkin. Jimppa oli yllättävän reippaalla tuulella, ja oli tällä kertaa niin ravivarma, ettei ikinä! Yleensä se yrittää tarjota itse laukkaa joka välissä, mutta nyt se ei ottanut kuuleviin korviinsakaan laukka-apuja. Tai sitten se ei edes tuntenut niitä, koska olin pukeutunut sen verran tiiviiksi pakkaukseksi, että jo jalan nostaminen jalustimeen tuotti hankaluuksia. :D


Mutta takaisin tähän temppukouluun. En tiedä, montako osaa tämä tulee sisältämään, mutta ainakin kolme muuta temppua on jo suunnitteilla. Ehkä osat lisääntyvät samaan tahtiin temppujen lukumäärän kanssa. :D

Ensimmäisessä osassa näytän, miten opetin Jimpalle pusutempun. Muistutan vielä, että tämä on minun sovellukseni tempun opettamisesta, eikä se välttämättä toimi kaikilla yhtä hyvin. Jokainen voi itse soveltaa itselleen ja hevoselleen sopivimman opetustavan, sillä hevoset ovat yksilöitä, ja toisille toimii eri tavat paremmin. Muistakaa myös kysyä lupa hevosen omistajalta tempun opettamiseen, jos ette itse omista hevosta, jolle tempun haluatte opettaa!


Linkki videoon
Valitsimme kuvauspäiväksi juuri sen päivän, jolloin meille satoi senttikaupalla lunta. Onneksi ei ollut kylmä! Jimppa oli myös vähän levoton, eikä se olisi jaksanut keskittyä paikallaan seisomiseen. Sen takia se tarjoaa läpi videon pusuja tai kuopimisia silloinkin, kun niitä ei siltä pyydetty :D Pitäähän ponin kokeilla, millä tavalla saa herkun!

Sain otettua vuoden ensimmäiset rakennekuvatkin tällä reissulla. Tavoitteenani olisi ottaa yksi rakennekuva kuukaudessa, mutta tammikuu tippui kyydistä heti aluksi... No, ei Jimppa ole siitä muuttunut miksikään. :)

1.2.

1.2.

Ja vielä vertailun vuoksi viime vuoden helmikuussa otettu rakennekuva:

25.2.2013

Tuolloin Jimpan lihotuskuuri oli vielä melko alussa, ja sen huomaa. Nyt ruuna on paljon pyöreämmässä kunnossa ja etenkin selkälihaksia on tullut lisää. Muutosta on siis huomattavissa!

Olisi mukava kuulla mielipiteitä tästä temppuvideosta, oliko siitä mitään hyötyä tai edes vähän iloa? Haluaisin myöskin kuulla, jos olette opettaneet pusun jollain muulla tavalla!