Vaikea uskoa, että emme ole lähes kolmeen kuukauteen päässeet oikeasti maastoon! Ensiksi tuli maastotaukoa surkeiden kelien ja jäisten pohjien takia, sitten satulattomuus lykkäsi maastoilua entisestään ja pohjien paranemistakin sai odotella uuden vuoden puolelle. Pisimmät lenkit ovat olleet reilun kahdeksan kilometrin mittaisia, eli melko lailla aktiivisemman treenikautemme kevyiden päivien lenkkien pituisia.

Tänään sattuivat planeetat sun muut olemaan kohdallaan, ja pääsimme valoisaan aikaan maastoon hyvässä säässä. Ei tuullut, pakkasta oli juuri sopivasti ja pohjat olivat lähestulkoon täydelliset - mitä muuta voisikaan toivoa? Lisäksi Jimppa oli edelleen yhtenä kappaleena ja terveenä, vaikkakin selkä oli aivan juntturassa keskiviikkoisen ajon jäljiltä. Ruuna on päässyt muutaman kerran tallinomistajan ohjastuksessa muistelemaan menneitä raviaikoja ja näyttämään suomipojalle mallia, miten siellä radalla oikein juostaan. Vaari ei vaan aina muista olevansa jo raviaikansa elänyt, ja vetää niin lujaa kuin vain pystyy.

Mutta takaisin itse asiaan. Kun kaikki maastoilun jumalat pitkästä aikaa suosivat meitä ja satulakin oli väliaikaratkaisun ansiosta käytössä, lähdimme pitkästä aikaa oikeasti maastoon! Jimppa oli aluksi aika tahmea, luuli varmaan, että taas käydään vain tylsä pikkukierros tilsoja keräämässä. Mutta kun pääsimme vähän pitemmälle, alkoi ruunaltakin löytyä energiaa!

Laukkasimme kaikki mäet ja vähän enemmänkin, Jimppa olisi voinut mielellään laukata vaikka koko matkan ja vieläpä lujaa, jos vain olisin antanut. Laukat jäivät kuitenkin melko lyhyisiin pätkiin, sillä pitkä maastoilutauko oli syönyt suuren osan rohkeudestani antaa mennä ja luottaa, että kaikki on siitä huolimatta hallinnassa. Vähän harmittaa, että taas joutuu karaisemaan itseään, kun vastikään pääsin viimein irti lopuistakin maastoilukammoni rippeistä.

Jimpalle nousi jopa hiki pintaan, vaikka matkaa kertyikin vain 11 kilometrin verran. Se sai kuitenkin pitkästä aikaa laukata, ja mäet ottivat myös varmasti kunnon päälle, kun niitäkään ei olla päästy hyödyntämään kuin viimeksi viime talvena. Varsinkin viimeisen mäen kohdalla poni sai päästellä niin lujaa kuin jaloistaan pääsi, ja senhän se todellakin teki!

Nyt sormet ja varpaat ristiin, että nämä maastoilupohjat pysyisivät edes parin viikon ajan, jottei tämä jäisi talven ainoaksi kunnolliseksi maastolenkiksi!

Jimppa ainakin toivoo, että pääsisi toistekin laukkaamaan!