Näitä kuvia ei otettu juhannuksena, vaan juhannusaaton aattona. Se selittää myös aurinkoisen ilman, josta saimme nauttia. Kuten yleensäkin, juhannus vietettiin ei-niin-kesäisessä säässä (lue: kaatosateessa), mutta Jimppa ei varmaan ollut siitä moksiskaan. Parempi vain, kun ötököitä on vähemmän!

Minun juhannukseni kului Lapissa asti, joten Jimppa sai ladata akkujaan laitumella nämä kolme päivää. Jussin jälkeen odottaa taas paluu arkeen, joten näillä kuvilla toivotan hyvää, joskin myöhäistä, juhannusta kaikille!

Kulinaristin makuhermot virkistyvät, kun välillä palaa kuivaheinän pariin

Tällä kertaa virkistävää vaihtelua sain minä eikä Jimppa, joka on pysytellyt rutiininomaisessa liikunnassaan ihan tyytyväisenä. Pääsimme äidinkin kanssa ensimmäistä kertaa ikinä yhdessä maastoon niin, että minä menin Jimpalla ja hän liikutettavana olleella islanninhevosella. Olimmehan me aiemmin käyneet vaelluksilla ja ratsastustunneilla yhdessä, mutta ihan kahdestaan emme olleet ikinä päässeet ratsastamaan. Nyt siihen tarjoutui mahdollisuus, kun saimme viikon verran liikuttaa samalla tallilla asustelevaa issikkaruunaa.

Minulle tilaisuus käsitellä enemmän jotain toista hevosta kuin Jimppaa oli kauan odotettu ja toivottu, joten olin innoissani päästessäni maastakäsittelemään uutta tuttavuutta. Ensimmäistä kertaa sitten Jimpan sain mennä maasta käsin itsekseni ilman ohjausta, mikä oli jännittävää. Oman oppimisen kannalta onkin mielestäni tärkeää, että opittuja taitoja pääsee käytännössä hyödyntämään muillakin hevosilla. Jimpan kanssa asiat sujuvat helposti omalla tyylillään, mutta samat jutut eivät välttämättä toimikaan jollain toisella. Niinpä oli hyvä, että tällainen tilaisuus tuli eteeni!

Maastakäsittelyn lisäksi pääsin pitkästä, pitkästä aikaa yksin maastoon muulla kuin Jimpalla. Viimeisin ei-Jimppa, jolla olen maastoillut, oli entinen hoitohevoseni, joka sekin oli islanninhevosruuna. Hevoshistoriassani issikoita onkin ollut useampi kappale, joten olo tämän ruunan selässä oli oikeastaan aika tuttu ja turvallinen. Maastoilu ei eronnut Jimpan kanssa maastoilusta muuta kuin vauhdissa, joka pienellä hevosella oli välillä tuskastuttavan hidas, kun on tottunut Jimpan matkaavoittaviin askeliin. Sen lisäksi lainaratsua eivät traktorit tai muut hetkauttaneet, kun taas Jimppaa sellaiset möröt jännittävät välillä kovastikin.

Pieni pätkä tölttiä maastossa
Käsittelin lainahevosta maasta kahdesti, ja molemmat kerrat menivät mielestäni hyvin. Ensimmäinen kerta sujui ehkä paremmin, kun kummallakaan ei ollut mitään tietoa siitä, mitä tulevalta odottaa. Ei toisellakaan kerralla ilmennyt suurempia vaikeuksia, mutta harjoituskerta venyi ehkä vähän liian pitkäksi, minkä takia hevosen mielenkiinto ehti loppua kohden lopahtaa. Pitäisikin muistaa pitää treenit riittävän lyhyinä!

Kuvakaappaus videolta

Kaikista hyödyllisintä oli harjoitella juoksuttamista vieraalla hevosella, koska juoksutus on itselleni niin hankalaa. Tällä hevosella sitä oli erityisen hyvä harjoitella, koska se oli niin herkkä liian kovalle paineelle sekä nollarajan ylitykselle. Alkuun jo pelkkä yksi ympyrä oli vaikeaa saada tehtyä ilman, että ruuna pysähtyi, kun astuin huomaamattani sen edelle.

Jimpan kanssa ollaan edetty rauhallisesti. Ravia voi mennä jo lähes tavalliseen tapaan, eikä jalka ole siihen reagoinut. Lämpimät ilmat ja laitumella olo ovat kuitenkin turvottaneet kaikkia jalkoja, mutta nesteet ovat aina laskeneet kokonaan liikunnan ansiosta. Pojalla olisi hirmuinen halu laukata niin maastossa kuin sileälläkin, mutta ihan vielä ei sitä uskalla ottaa. Piakkoin, kuitenkin. :)

Äiti-tytär -maastosta selvitty!

Kuolaimilla huhtikuussa 2015 – Kuolaimettomilla huhtikuussa 2016

Ensiksi haluan mainita, etten ole täysin kummankaan vaihtoehdon puolella. Jimpalla käytetään sekä kuolaimia että kuolaimettomia, joskin ensimmäiset ovat jääneet nyt vähemmälle käytölle. Nämä mietteet eivät syntyneet kuolaimettomat vastaan kuolaimet -pohdiskelusta, vaan lähinnä viimeisimmässä Hippoksessa olleesta Kyra Kyrklundin "Kuolaimilla vai ilman" -kolumnista, josta löytyi toki hyviäkin pointteja, mutta myös pari pohdinnan aihetta antanutta kohtaa, joista halusin ilmaista oman mielipiteeni.

Mistä päästäänkin vastuuvapauslausekkeeseen: tämä teksti ja sen sisältämät ajatukset sekä mielipiteet ovat omiani (pois lukien viittaukset lähteisiin), eikä niitä tule pitää minkäänlaisina totuuksina.

Kuten monissa muissakaan asioissa, ei kuolainasiassa ole vain yhtä oikeaa vastausta. Kuolainten haitallisista vaikutuksista on puhuttu paljon, mutta kuten aiemmin kirjoitin turparemmeistä ja muista päähän tulevista hihnoista, voi kuolaimettomillakin saada aikaan epämukavuutta ja kipua hevoselle väärin käytettynä samalla tavalla kuin kuolaimillakin. Suun aukominen, tuntuman välttely ja muu "ongelmakäyttäytyminen" on seurasta jostain, usein kivusta tai epämukavuudesta, eikä näitä viestejä tule hiljentää kireällä turparemmillä tai vahvemmalla kuolaimella. Seurausten peittäminen ei poista itse syytä. Kuten Kyrakin kolumnissaan kirjoitti, sopivan kuolaimen löytämiseksi pitää nähdä vaivaa, eikä kokemuksesta ole ainakaan haittaa. Aina se tavallinen nivelkuolain ei ole hevosesta mukava, eikä pehmeäksi väitetyt kuolaimet välttämättä olekaan sen pehmeämpiä eri hevosilla. Paksu kuolain voi ensiajatukselta vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta kuin ohut, mutta matalaan suuhun paksu metalli ei mahdu ja on näin paljon epämukavampi kuin ohuempi. Toisaalta ohuempi kuolain on vaikutukseltaan paksua terävämpi, kun paine tulee kapeammalle alueelle.

Eniten ajatuksia kolumnissa herätti kuitenkin seuraava kappale: "Kuolaimettomilla suitsilla ratsastamisessa on riskinsä. -- Saatko varmasti oman hevosesi pysäytettyä niillä vaaratilanteessa?" Tämä kappale sai minut hieman ihmettelemään, sillä siitä saa sellaisen kuvan, että hevosta pystyy hallitsemaan ainoastaan laittamalla sille rautaa suuhun.

Hevonen, jolle ei ole opetettu, miten paineeseen tulisi reagoida, ei todennäköisesti pysähdy tai käänny, oli sillä käytössä sitten kuolaimet tai kuolaimettomat. Kuolaimettomia vastaan kontrollin puutteella argumentointi on yhtä tyhjän kanssa, sillä mikään hevonen ei ole hallinnassa millään varusteella, jos sille ei ole opetettu, mitä sen pitää milloinkin tehdä. Paniikkitilassa hevosta ei pysty hallitsemaan sen paremmin kuolaimilla kuin kuolaimettomillakaan, vaikka metallikappale suussa aiheuttaakin kovalla paineella kipua ja epämukavuutta. Pakoeläimenä hevonen pystyy sulkemaan kivun mielestään paetessaan. Kuolaimen vaikutusta ei myöskään ole mahdoton vältellä, vaikka ratsastaja olisikin pyrkinyt tällaiset mahdollisuudet poistamaan turpahihnalla ja muilla apuvälineillä. Sen sijaan varsat ja nuoret hevoset opetetaan ensimmäisenä reagoimaan turvalle ja niskaan tulevaan paineeseen, kun niille laitetaan riimu päähän. Monet nuoret opetetaan ratsuiksikin alkuun ilman kuolaimia, ja sitten vasta siirrytään kuolainten pariin. Kolumnin kysymys voisikin mielestäni kuulua, että ratsastamisessa yleensäkin on riskinsä, ja voi olla, että oma hevonen toimii valitsemallasi varustuksella hyvin, mutta entä kun paikalla on muita ratsastajia ja hevosia, jotka voivat tehdä hyvinkin yllättäviä asioita - saatko varmasti oman hevosesi pysäytettyä vaaratilanteessa?

Perinteet istuvat ratsastuksessa lujassa, mikä on varmaan suurin syy sille, että kouluratsastuksessa kuolaimet ovat kilpailuissa pakolliset. Mielestäni ei kuitenkaan ole oikein laittaa perinteitä ja ulkonäöllisiä syitä hevosen etujen edelle. Kenenkään ei ole pakko kilpailla tietyssä lajissa tai ollenkaan, mutta koska kilpailutoiminta on suuressa osassa monen ratsastajan harrastusta, tulisi siinä ottaa hevonen huomioon ensisijaisesti eläimenä eikä kilpailijana tai – pahimmassa tapauksessa – kilpailuvälineenä. Hevonen ei voi valita, haluaako se kilpailla vai ei, joten sille pitää antaa mahdollisuus vähintäänkin suorittaa osansa mahdollisimman mukavasti.

Jos kuolaimettomista ei ole kokemusta, tai kokemukset rajoittuvat yksittäisiin kokeiluihin hevosella, jota ei ole kuolaimettomiin opetettu, voi kuolaimeton vaihtoehto tuntua turvattomalta. Olisikin tärkeää huomioida, ettei hevoselta voi pyytää mitään sellaista, mitä sille ei ole koskaan opetettu. Niin kuolainten kuin kuolaimettomienkin käyttö vaatii sen, että hevonen opetetaan reagoimaan niihin oikein. Muutoin vaaratilanteissa voi mennä sormi suuhun.

Hyvää syntymäpäivää virkeälle vauhtivaarille! Taas on yksi vuosi kertynyt lisää, ja toivottavasti niitä on jäljellä vielä useita. 17-vuotias ikinuori vietti syntymäpäiväänsä myrskysäässä, joten ruuna joutui sai viettää myös vapaapäivää töistä. Lahjat olivat tällä kertaa kuivanlaiset, sillä kakun sijasta Jimppa sai nauttia kuivatusta leivästä eikä lahjakaan ollut mikään upouusi hankinta: koristelin vanhan kärpäshupun herran mielialaan sopivaksi, jotta kesäpäivät laitumella sujuisivat mukavasti.

Onnea isolle pojalle!

Kuukauden käyntikuuri on vihdoin lusittu! Jimppa tyytyi osaansa hyvin, eikä loppuaikoina ollut enää niin energinen kuin sairasloman alussa. Erilaiset aktiviteetit pelastivat meidät molemmat tylsyydeltä, vaikkei pelkkä taluttelukaan missään vaiheessa maistunut puulta. Päinvastoin, taluttelulenkit maistuivat ihanan vihreältä ruoholta, ainakin Jimpasta!

Tänään me sitten korkkasimme toisen askellajin käynnin rinnalle. Hoito-ohjeena oli, että käyntijakson jälkeen voimme aloittaa minuutin-parin hölkällä ja jatkaa siitä kohti normaalia liikuntaa, jos jalka ei siihen reagoi. Parilla aiemmalla käyntilenkillä olen ottanut muutaman metrin ravipätkiä, eikä jalka ole menoon sanonut mitään. Toki Jimpan takaosa on nyt hieman jumissa, mutta ravi on ollut silti puhdasta ja noussut suhteellisen hyvin.

Menimme maneesiin, ja pujoteltuamme ensiksi käynnissä kartioita pyysin Jimppaa ravaamaan. Eihän se sitä heti suostunut nostamaan, vaikka maastossa mitään ongelmaa ei ollut ollut. Jimpan piti kokeilla kaikkea peitsistä laukkaan, mutta lopulta räpellys vaihtui raviksi. Äiti oli mukana seuraamassa ja tarkkailemassa takajalkaa, mutta mitään huomautettavaa ei ollut.

Jimppa laahasi jalkojaan tavalliseen tapaansa eikä vauhti päätä huimannut. Sain siitä irti vähän energisempääkin liikettä, vaikkei Jimppa olisi viitsinyt kaahailla. On se kumma, kun saisi vihdoin mennä lujempaa, niin ei kelpaa! Takajalatkin alkoivat pysymään mukana, kun liikkeeseen sai vähän lisää aktiivisuutta. Ravia otimme puolisen minuuttia suuntaansa, ja Jimppa oli jo siitä vähän hengästynyt. Tosin siihen vaikutti varmasti myös kauheasti pölyävä maneesin pohja, jonka takia ponin piti aluksi aivastella. Mitäpä olisi kesä ilman pölyäviä kenttiä?

Pätkä ravista. Mentiin löysin ohjin ympäri maneesia, aluksi suositeltiin vain suoralla uralla ratsastamista.
Meillä on siis vihdoin ja viimein uusi satula, joka ainakin vielä on ollut Jimpalle sopiva! Vaihdoimme entisen Morris & Nolanimme Kiefferin Lech Profiin. Tässä on tosi isot polvituet M&N:n olemattomiin tukiin verrattuna ja siinä missä etukaari on matalampi, takakaari on hieman korkeampi. En aluksi ollut kauhean innoissani Kiefferin penkistä, sillä oma kokemukseni on, että niissä on todella kova istua ja yksi kokeilemani Lech Profi tuntui lähinnä heittoistuimelta. Tämä ei kuitenkaan ole yhtään niin kova, vaan oikeastaan aika miellyttävä istua! Vie varmasti aikansa tottua uuteen satulaan, mutta kyllä se tästä lähtee sujumaan. Uudelle satulalle täytyi tietenkin hankkia uusi satulahuopa, joten sain vihdoin ostaa tuollaisen mintunvihreän ihanuuden. Ainoa miinuspuoli huovassa on se, että se on sisäpuolelta valkoinen... mikä ihmeen järki siinäkin on!?

Huomaa sävy sävyyn olevat sukat, housut ja huopa!

Tästä alkaa Jimpan kuntoutus takaisin normaaliin liikutukseen. Jalkaa kylmätään jokaisen liikutuksen jälkeen ja laukka on jäähyllä vielä jonkin aikaa. Viime laukkatauon jälkeen sen laatu oli parantunut, joten ehkä meillä on taas myöhemmin entistä parempi askellaji työstettävänä. Kunhan takanen (tai mikään muukaan jalka) ei ala mennä huonommaksi, Jimppa on pian taas valmiina kehittymään. :)