Vaikka Jimpalla onkin nyt uusi, sopiva satula, aina silloin tällöin tekee mieli vaihtaa lännensatula selkään sileällekin. Maastossahan se on omiaan pitkilläkin matkoilla, mutta sileälläkin se on toiminut mukavasti varsinkin laukan treenauksessa - nupin ansiosta siinä on vakaa "kauhukahva" minunlaiselleni, jolle jo pelkkä laukan mainitseminen aiheuttaa jännitystä.

Suuntasimme seuran kentälle, jolle oli rakennettu esterata seuraavan päivän harjoituksia varten valmiiksi. Menimme Jimpan kanssa maasta käsin puomeja käynnissä ja ravissa ennen ratsastusta, ja ruuna oli jo siinä vaiheessa niistä kovin innoissaan. Aiemmin puomit ovat olleet sille turhia kompastuskiviä, eikä se ole koskaan välittänyt hyppäämisestä. Nyt se on kuitenkin alkanut lämpenemään puomeille niin juoksuttaessa kuin näemmä myös ratsastaessa, eikä jokaisen puutikun eteen tarvitse enää pysähtyä ihmettelmään maailman menoa.

Pohkeenväistön harjoittelua

Keskittyneenä maapuomille

Mitään tarkkaa suunnitelmaa en ollut tehnyt tälle ratsastuskerralle, joten aika meni lähinnä pyöriessä ympäri kenttää ja ylittäessä silloin tällöin puomin tai kaksi. Suurin osa ratsastuksesta kului ravatessa, sillä käynnissä kaikki lähistön paarmat olivat heti kimpussamme. Jimpalta irtosi ihan kivaa ravia ja reippauttakin löytyi puomien ansiosta tavallista enemmän. Sillä on nyt ollut aivan erilainen motivaatio työskennellä sileälläkin saikkuilun jälkeen, ja varsinkin laukka on sille enemmänkin herkkua kuin pakkopullaa. Laukannostoissa se vetää yhä korvat ikävästi luimuun, mutta itse laukkaaminen on sen mielestä tosi kivaa ja sitä voisi tehdä koko ajan, vaikkei saisi. Vanha kipu on vielä vahvasti muistissa, mutta ehkä jonain päivänä nostot onnistuvat ilman, että korvat kääntyvät niskaan.


Laukassa pyrin saamaan sen vain rentoutumaan edestä edes hetkeksi. Myös nostoissa pyrin täsmällisyyteen, mikä ei ollut tällä kertaa ongelma, koska Jimppa odotti jatkuvasti pienintäkään vinkkiä siitä, että saisi nostaa laukan. Oikean kierroksen laukka on Jimpalla laadukkaampi, mutta siinä se lähtee herkästi kaatumaan sisälle. Vasempi jää herkästi nelitahtiseksi, jos siihen ei saa vauhtia, mutta siinä pystyy kuitenkin tekemään vähän enemmän kuin oikeassa. Vasempaan olemme toki laukanneetkin enemmän jo alusta asti, kun oikea laukka oli Jimpalle mahdottomuus.

Jee! Kivaa!

Oli huvittavaa ratsastaa hevosella, joka jopa imi maapuomeille ja oli aina menossa korvat tötteröllä niitä kohti! Jimppa lisäsi vauhtia heti, kun huomasi, että olimme menossa puomille, ja hypähteli välillä kömpelösti niiden yli. Ihanaa huomata, että papalla riittää niin paljon yritystä ja intoa! Se on kyllä yksi yritteliäimmistä hevosista, joihin olen törmännyt. Jimpasta voi valehtelematta sanoa, että se yrittää aina parhaansa, jopa silloin, kun se ei ihan osaa tai ymmärrä. :)

Ratsastaja nauttii menosta autuaasti silmät kiinni

"Kaikki mun pitääkin kestää..."

Linkki videoon

Lauantaina järjestettiin Nivalassa Teksaskopinat, koko perheelle suunnattu lännentapahtuma, jonka tarkoituksena oli esitellä lännenratsastusta. Mukana ohjelmassa oli myös harjoituslännenratsastuskisat, luokkina trail ja western horsemanship. Olin paikalla katsomassa ja kuvaamassa, mutta rajallisen ajan vuoksi ehdin kuvata vain trail-luokan sekä Mervin pitämän maastakäsittelyn esittelyn.

Sää ei ollut paras mahdollinen kuvaamista ajatellen, sillä suurimman osan ajasta tihkutti vettä ja aurinko pilkahteli harmaan pilvimassan takaa aina sadasosasekunnin verran.

Sanoiko joku ravuri?

Kävimme Jimpan kanssa lauantaisessa Keskisen ravinuorten järjestämässä match showssa. Ne järjestettiin raviradan varikkoalueella, mistä aiheutuikin meille hieman ongelmia sitten kehässä.

Jimppa oli puunattu päästä häntään: vuohiskarvat, korvakarvat sun muut siistitty, kaviot öljytty, harja letitetty ja turpa pyyhitty vauvaöljyllä. Suitsetkin oli kuolaimia myöten puhdistettu oikein kunnolla. Ainoa miinus oli oikeasta takajalasta klinikalla ajeltu kohta, mutta se ei meitä haitannut. Valkoiset kisahousutkin pääsivät pitkästä aikaa käyttöön kun minäkin laittauduin vähän siistimmän näköiseksi.

Aamulla laittelin vielä Jimpan letit kuntoon, vaikka ne aukesivatkin jo matkalla ja toisen kerran juuri ennen kehään menoa. Jimppaa ei puunaus kiinnostanut ollenkaan, vaan se hamusi takkiani ja heilutteli päätään, kun yritin saada sen otsatukan sykerölle.

Nenän niisto vielä ennen kehään menoa

Paikan päällä Jimppa oli ihan rauhallinen, sitä ei haitannut kehän koristeet tai taustamusiikki. Mutta sitten radalle saapuivat ravurit, ja alamäki alkoi.

Jimppa hermostuu ravureista melkoisesti, ja nyt lähiaikoina liikutuksen ollessa kevyempää se on jännittänyt niitä entistä enemmän. Kun oli meidän vuoromme mennä kehään, se kävi jo sellaisilla kierroksilla, että tiesin, ettei se suostuisi kävelemään saatika ravaamaan rauhassa. Aluksi se kävelikin ihan hyvin, vaikkakin jännittyneesti, mutta yhden ravurin poistuttua radalta ja seuraavien luokkien osallistujien ravatessa sivummalla Jimpalla keitti hieman yli.

Joitakin nämä söpöt kukkakoristeet pelottivat, mutta Jimpalla oli muuta ajateltavaa!

Ruuna oli aivan kauhuissaan, ja säikkyi ihan kaikkea liioitellun paljon. Joku ystävällinen sielu yleisöstä taisi huutaa sitä hulluksi, kun se pyöri ja pomppi peloissaan. Sain sen kuitenkin rauhoittumaan sen verran, että tuomari saattoi arvostella sen. Yllätyksekseni saimme punaisen ruusukkeen ja jäimme odottelemaan luokkavoittajan valintaa.

Viime mätsäreissä saimme sinisen ruusukkeen, eikä arvostelussa ollut kauheasti kehumista, joten olin oikeasti yllättynyt. Viimeksi Jimppa kuitenkin käyttäytyi edes jotenkuten, kun nyt se oli aivan paniikissa. Onneksemme sitä ei valittu luokkavoittajaksi, sillä ruunaparka tuskin olisi rauhoittunut enää kisapaikalla. Nuoruusvuosien raju treenaus ja kilpailutus on jättänyt jälkensä, ja vaikka jokin aika sitten Jimppa oli edistynyt ravurien kohtaamisen kanssa hienosti, sen jännittyminen on viime vuoden aikana taas palannut jostain syystä.



Kotimatkalle lähdimme aika vauhdikkaasti, mutta heti, kun kisapaikka oli jäänyt nurkan taakse, Jimppa alkoi rauhoittumaan. Loppumatkan se käveli rennosti täysin löysällä narulla, pärskähteli pari kertaa ja oli taas normaali itsensä. Se pääsi laitumelle nauttimaan permanenttiharjansa kera harmaasta kesäsäästä. Illalla se oli jo ehtinyt saada itselleen kaulaansa leuan lähelle verisen reiän, eikä harjakaan ollut enää siisti tai takuton...

Arvostelu oli mielestäni hyvä, varsinkin kun otetaan huomioon, miten Jimppa kehässä käyttäytyi. Tuomari arvosteli ruunan näin: "Sopusuhtainen runko, ryhdikäs, hieman alakaulainen, voimakas säkä. Melko hyväasentoiset jalat. Tänään hieman jännittynyt. Rytmikäs, melko matkaavoittava käynti, takaa epävakaa kinner. Kevyet, väljät raviliikkeet. Hyväkuntoinen veteraani."


P.S. Oli aikamoinen järkytys ilmoittaa Jimppa veteraaniluokkaan! Tuntuu, että se vuosi vuodelta vain nuorenee ja silmät tuikkivat vain entistä enemmän. Pakko kai se on hyväksyä, että ikinuori vauhtivaari on jo seniori-ikäinen, kun sillä on poskessakin jo ainakin viisi valkoista karvaa!

Viikko alkoi Jimpalla vähän uudenlaisissa merkeissä, kun ilmoitin sen Mari-Tiina Jääskeläisen ohjasajettavaksi naapuritallille. Pitkästä aikaa Jimpalla oli kuolaimetkin käytössä. Olihan siitä jo vierähtänyt tovi, kun niitä viimeksi oli käytetty.

Periaatteessa paikka oli tuttu, sillä ihan ensimmäisinä vuosina kävimme kyseisellä maneesilla ratsastamassa, mutta Jimppa oli silti vähän hämillään. Se käyttäytyi kuitenkin mallikkaasti, vaikkakin kerran seinän takana pärskähtänyt hevonen säikäytti sen niin, että ruunan piti vetää puoli ympyrää hätälaukkaa. Muuten se toimi Marulla näppärästi ja ennen kaikkea aktiivisesti! Meillä juoksutus ja ohjasajo on alun alkaen tähdännyt siihen, että Jimppa olisi rauhallinen ja rento, sillä aluksi se juoksi kuten useimmat ravurit liinassa - pää taivaassa, sisälle kaatuen ja täysiä. Nykyään sillä on pää maassa ja vauhtia sen verran, että etanakin ehtii edelle, ja siinä ollaan pysytty turhankin pitkään.

Ohjasajossa päästiin siihen kultaiselle keskitielle. Jimppa oli alkuun vähän jännittynyt, kun ei tiennyt, mitä sen kuului tehdä. Saatuaan ideasta kiinni se innostui hommasta ja esitteli sellaista takaosasta aktiivista ravia, ettei ole varmaan koskaan nähty. Olin kertonut Marulle Jimpan jalkavaivoista, ja hän piti tärkeänä sitä, että takaosa on hyvin mukana liikkeissä, ettei hankoside saa ylimääräistä rasitusta.

Linkki videoon
Hankositeestä puheen ollen, kävimme juuri klinikalla kontrollitarkastuksessa. Alun perinhän kontrolli ei ollut välttämätön, jos mitään ongelmia ei jalan kanssa ilmene. Halusin kuitenkin oman mielenrauhani takia käyttää Jimppaa vielä ultrattavana. Jalassa oli paksumpi kohta, joten oli hyvä varmistaa, ettei se olisi mitään vakavampaa. Eläinlääkäri totesi jalan olevan kunnossa ja kestävän normaalia käyttöä, kunhan se kylmätään aina liikutuksen jälkeen. Jalan turvotuksen syyksi selvisi jänteiden välissä oleva neste, edes arpikudosta ei ollut muodostunut niin paljoa kuin tällaiselta vanhalta entiseltä ravurilta voisi olettaa.

Jalan pitäisi siis olla nyt taas kunnossa, joten pääsemme piakkoin laukkaamaankin! Jimpan on tehnyt mieli laukata jo pidemmän aikaa, ja viimeksi maneesissa se odotti niin innokkaasti laukka-apuja, ettei meinannut pysyä nahoissaan. Sille tekee varmasti hyvää harjoitella laukkaa myös ohjasajossa, kun ratsastaja ei ole häiritsemässä.

Maru harjoitteli Jimpan kanssa myös pohkeenväistöä, jota ruuna ei heti tajunnut. Se osaa maasta käsin väistää hyvin, mutta kun ihminen ohjastaakin kauempana, se ei ymmärtänytkään asiaa. Jimppa sai paljon kehuja tasapainoisesta ravistaan ja toteamuksen siitä, että jollen olisi kertonut ruunan olevan entinen ravuri, ei sitä olisi sellaiseksi uskonut. Jotain kehitystä on siis tapahtunut vuosien varrella! Ensi viikolla koetamme päästä taas mukaan ohjasajoon. Toivottavasti tämä liikutusmuoto jäisi kalenteriimme pysyvästi, ja minäkin oppisin ohjasajamaan Jimppaa paremmin.

Eilinen lyhyt maastolenkki käytiin lännensatulalla. Käyntipainotteiseen maastoiluun länkkäpenkki on oikea unelma, niin mukava siinä on vain istuskella ja nauttia matkasta. Ravi onkin toinen juttu, sillä lännensatulassa keventäminen ei ole yhtä mukavaa kuin koulusatulallamme. Sekin on kuitenkin helpottunut huomattavasti, kun ymmärsin pidentää jalustimia!

Yksi merkityksetön mutta ihana piirre lännensatulassa on myös se, että se narisee. Siitä on nopeasti tullut rentouttavaa taustamusiikkia, jota ilman on välillä liiankin hiljaista. Satulan narina tekee tunnelmasta vielä himpun verran paremman, se tuo mieleen vanhat, kultaiset ajat ja sen tahdissa hevosen selässä matkustaminen saa mielen kohenemaan - kaiken tämän lisäksi narina ilmoittaa lähialueen pedoille ja möröille, että me ollaan tulossa. Jotkut möröistä ei kuitenkaan ymmärrä poistua paikalta, mutta onneksi satulassa on sekä nuppi että tukeva istuin.

Tämä video on kuvattu siis eilen, kun kävimme Jimpan kanssa ihan vain pienen kierroksen maastossa narisemassa. Matkaa kertyi varmaan nelisen kilometriä, joten en oikeastaan tiedä, voiko tätä edes sanoa maastolenkiksi. Pistäydyimme kuitenkin maaston puolella, ja kuvasin siitä videon!


Olen nyt tarkkaillut Jimpan takajalkaa taas tarkemmin, sillä minusta siinä tuntuu se sama paksumpi kohta kuin aiemmin, vaikka jokin aika sitten se oli sulanut pois. En kuitenkaan enää luota täysin omiin tuntemuksiini, sillä jos luottaisin, löytyisi kohta joka jalasta kummallisia patteja ja nestekertymiä, joita ei viimeksi ollut ja joita kukaan muu ei löydä... Siitä huolimatta päätin vähentää ravia hetkeksi ja palata käynti+kylmäys -strategiaan, ihan vain varmuuden vuoksi.