Eilinen lyhyt maastolenkki käytiin lännensatulalla. Käyntipainotteiseen maastoiluun länkkäpenkki on oikea unelma, niin mukava siinä on vain istuskella ja nauttia matkasta. Ravi onkin toinen juttu, sillä lännensatulassa keventäminen ei ole yhtä mukavaa kuin koulusatulallamme. Sekin on kuitenkin helpottunut huomattavasti, kun ymmärsin pidentää jalustimia!

Yksi merkityksetön mutta ihana piirre lännensatulassa on myös se, että se narisee. Siitä on nopeasti tullut rentouttavaa taustamusiikkia, jota ilman on välillä liiankin hiljaista. Satulan narina tekee tunnelmasta vielä himpun verran paremman, se tuo mieleen vanhat, kultaiset ajat ja sen tahdissa hevosen selässä matkustaminen saa mielen kohenemaan - kaiken tämän lisäksi narina ilmoittaa lähialueen pedoille ja möröille, että me ollaan tulossa. Jotkut möröistä ei kuitenkaan ymmärrä poistua paikalta, mutta onneksi satulassa on sekä nuppi että tukeva istuin.

Tämä video on kuvattu siis eilen, kun kävimme Jimpan kanssa ihan vain pienen kierroksen maastossa narisemassa. Matkaa kertyi varmaan nelisen kilometriä, joten en oikeastaan tiedä, voiko tätä edes sanoa maastolenkiksi. Pistäydyimme kuitenkin maaston puolella, ja kuvasin siitä videon!

Olen nyt tarkkaillut Jimpan takajalkaa taas tarkemmin, sillä minusta siinä tuntuu se sama paksumpi kohta kuin aiemmin, vaikka jokin aika sitten se oli sulanut pois. En kuitenkaan enää luota täysin omiin tuntemuksiini, sillä jos luottaisin, löytyisi kohta joka jalasta kummallisia patteja ja nestekertymiä, joita ei viimeksi ollut ja joita kukaan muu ei löydä... Siitä huolimatta päätin vähentää ravia hetkeksi ja palata käynti+kylmäys -strategiaan, ihan vain varmuuden vuoksi.