Linkki videoon

Aina ratsastus ei suju niin kivasti kuin haluaisi. Kaikkihan sen tietävät, ettei aina voi mennä loistavasti, mutta jotenkin se yksikin huono kerta turhauttaa niin paljon ja värjää hyvät päivät mustallaan. Vaikka koko viikko olisi mennyt mukavasti, se yksi huono ratsastus tai muu treeni jää aina päällimmäisenä mieleen ja syö motivaatiota. Varsinkin tällaisina aikoina, jolloin ajasta on puutetta eikä ratsastus ole heti ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä, pienikin kolaus motivaatioon tuntuu selkeästi.

Meillä ei siis mennyt arkiaamun sileän treeni kamalan hyvin. Siitä oli jo kauan aikaa, kun viimeksi jaksoimme raahautua kentälle, joten tietenkin odotukset olivat korkealla. Nyt nimittäin tehtäisiin oikeasti töitä ja samalla kokeiltaisiin itsetehtyä sidepull-viritelmää! Kentänkin pitäisi olla jo sula toista viikkoa kestäneen auringonpaisteen ansiosta. No, ei ollut. Olin nähtävästi liian aikaisin liikkeellä, koska kentän sulaneetkin kohdat olivat vielä yön jäljiltä jäässä. Pinta-alasta löytyi pienen ympyrän kokoinen läntti, jossa uskaltaisi ratsastaa ilman vaaraa jalkojen nyrjähtämisestä.

Sen lisäksi Jimpan takapää oli aivan jäykkä. Sen takajalat turvottelevat aamuisin muutenkin, ja sillä kestää nuorempiin ratsuihin verrattuna pitempään vertyä. Nyt se oli kuitenkin tavallistakin jäykempi, eikä puolijäässä oleva pohja auttanut asiaa. Ravia sai hakea pitkään, ja ratsastaja turhautui ihan liikaa, mutta loppujen lopuksi saimme ravattua ympyrällä molempiin suuntiin melkein sulassa sovussa. Jimppa oli erittäin tarkka pohjasta, ja veti stopin heti, jos vahingossa ajauduimme jäiselle pohjalle tai - auta armias - vesilammikkoon.

Otsikossa mainitsemaani hyvääkin toki löytyi. Sidepull-viritelmä (näkyy videon alussa) toimi ratsastaessa hyvin, ja uskon sen olevan center-hackamorea selkeämpi ohjasotteiltaan. Jimppa peruutti hyvin ja kuunteli väistöapujakin paremmin kuin ennen. Kaiken lisäksi se ei meno- ja paluumatkalla edes huomannut ohi ajavia rekkoja! Vuoden tai parin takainen Jimppa olisi kiihdytellyt vähän joka ilmansuuntaan, ja parin kuukaudenkin takainen Jimppa olisi vähintäänkin jännittynyt. Nyt sillä ei ollut jännittynyttä kohtaa missään, vaan enemmän sitä kiinnosti, jos nätisti päällä myötäämällä saisi namin.

Oikeastaan treenit menivätkin ihan hyvin, kun ottaa huomioon kaikki nämä pienetkin onnistumiset. Meille ratsastus (maastoilua lukuun ottamatta) ei ole koskaan ollut se pääasia, ja luulen, että meitä molempia ei voisi vähempää kiinnostaa hiki hatussa ja naama irveessä treenaaminen. Mahtavimmat hetket ovat niitä, jolloin oikeasti huomaa, miten paljon olemme yhdessä päässeet eteenpäin; ei välttämättä ratsastuksellisesti, vaan kaikilla niillä muilla osa-alueilla, joita yhteiseloomme liittyy.

Pieni muutos omaan ajattelutapaan ei olisi pahitteeksi: tästä lähtien yritän etsiä jokaisesta treenistä edes sen yhden onnistumisen. Koskaan ei mene niin huonosti, etteikö edes jostain voisi iloita.

Tavallista kuulumispostausta ei ole blogissa nähty vähään aikaan, joten eiköhän nyt ole sen aika. Kevät tekee tuloaan, mutta ennen mutakautta ehdimme vielä nauttia vähän aikaa hyvistä maastokeleistä! Siksipä olemmekin käyneet maastossa ahkerammin - kerrankin on sellaiset pohjat, että kelpaa mennä lujempaa! Jimppa on myös heittänyt talvitakit kaapin perälle ja ulkoillut ilman loimea joka päivä. Pikkupakkanenkaan ei haittaa, kun aurinko paistaa aamusta iltaan pilvettömältä taivaalta.

Kävimme eräs päivä maastossa niin, että poikaystävänikin päätti lähteä mukaan kameran kanssa. Suuntasimme metsäreitille, jolta löytyy täydellinen ylämäki mäkitreenille: ei liian jyrkkä, mutta silti riittävästi haastetta. Ja kivaa oli! Ensimmäisellä kerralla Jimpalla loppui puhti kesken, mutta sen jälkeen se otti oikein varman päälle ja pinkoi ylämäen niin lujaa, kuin pääsi. Parasta mäkilaukkailussa on kuitenkin se, että Jimppa ottaa aina oma-aloitteisesti käyntiin mäen huipulla, eikä minun tarvitse huolehtia jarrutusmatkoista.

Todistusaineistoa kertyi pikku videoksi asti:

Linkki videoon
Kesäkuukausille Jimpalla onkin jo suunnitelmat valmiina, sillä toukokuussa se lähtee koko kuukaudeksi valmentajallemme koulutukseen ja sen jälkeen se pääsee koko kesäksi laitumelle lomailemaan! Sitä ennen vietämme vielä nämä pari viikkoa keväästä nauttien ja yhdessä puuhaten, kuten ennenkin. Meillä menee siis hyvin, vaikken blogin puolelle ole tullut julkaissuksi kuulumisia vähään aikaan. Jos kuulumiset kiinnostavat, niin julkaisen arkisempaa materiaalia Facebook-sivuillamme useammin. :)

Epäilyttävä kohde näkyvissä!

Törmäsin Facebookissa mielenkiintoiseen keskusteluun, jossa pohdittiin hevoselle pelottavien tilanteiden purkamista. Mielipiteitä ja näkökulmia oli monia, mutta suurin osa jakautui pääasiassa kahteen leiriin: "selästä ei saa tulla alas pelottavassa tilanteessa" ja "hevosta autetaan tilanteessa maasta käsin".

Moni on varmasti kuullut sanottavan, että hevonen oppii pelleilemään, jos jännitävissä tilanteissa sen selästä tullaan alas. Myös minua on ohjeistettu pysymään selässä ja käskemään hevosta eteenpäin, jos se jäätyy paikoilleen nähdessään jotain pelottavaa. Tätä on perusteltu juurikin sillä, että jos selästä tulee alas, hevonen oppii jännittymään ja pelkäämään kaikkea, koska se tietää, että silloin ratsastaja poistuu selästä.

Hevoset ovat älykkäitä eläimiä ja ne oppivat yhdistämään asioita toisiinsa. Pelkotilassa olevaa hevosta ei useinkaan kannata palkita esimerkiksi ruoalla, sillä tilanteessa piilee riski siitä, että hevonen yhdistää vääriä asioita toisiinsa ja oppii ongelmakäytökseen. On kuitenkin eri asia palkita hevosta tulemalla alas selästä ja lopettamalla treenit siihen, kuin tulla alas selästä ja auttaa hevosta pääsemään tilanteen yli.

Selässä jännittynyt ratsastaja harvoin opettaa hevosta olemaan pelkäämättä pelon aiheuttajaa. Tällaisissa tilanteissa parempi vaihtoehto on jalkautua, jos ihminen on itsevarmempi (ja rennompi) käsitellessään hevosta maasta. Sama toimii myös päinvastoin; jos ratsastaja on rauhallisempi satulassa, voi olla parempi pysyä selässä. Näissäkin tilanteissa täytyy kuitenkin huomioida hevosen yksilölliset tarpeet: jos hevonen luottaa enemmän maassa olevaan ihmiseen kuin selässä istuvaan ratsastajaan, on sen mielentilan ja kokemuksen kannalta parempi tulla alas satulasta. Hevosen pelkoa ei opeteta pois käskemällä ja vähättelemällä, tai kuvittelemalla, että hevonen oppii pelkäämään kaikkea, jos sille "antaa periksi".

Pitkän aikaa elin tämän harhaluulon kanssa, että hevosen jumittaessa maastossa se täytyy vaikka potkia liikkeelle, eikä missään nimessä saanut antaa periksi. Jimpan kanssa olen kuitenkin huomannut helpommaksi ja paremmaksi vaihtoehdoksi "luovuttaa" ja taluttaa se pelottavan kohdan ohi. Vaikka olen tehnyt näin ja vieläpä kehunut, kun mörkö on ohitettu rauhassa, ei Jimpasta ole tullut maasto-ongelmaista jumittajaa. Päinvastoin, siitä on tullut aikojen saatossa paljon rohkeampi maastoilija! Ja tämän lisäksi olemme välttyneet mahdollisilta vaaratilanteilta.

Hevosen oppimisen kannalta on tärkeintä, että se pysyy rentona. Jännittynyt ja pelkäävä hevonen ei opi, vaan voi pahimmassa tapauksessa yhdistää pelon ihmiseen tai tilanteeseen. Tämän takia ei myöskään ole yhtä oikeaa tapaa toimia pelottavissa tilanteissa, vaan toimintatapa riippuu hevosen aiemmista kokemuksista. Pakonomainen tarve "voittaa" hevosta vastaan sen jäädessä tuijottamaan pelottavaa kohdetta ei opeta hevosta pääsemään pelkonsa yli. Oppimiseen tarvitaan oikeanlainen mielentila, eikä hevosen pelon sietokynnystä pidä ylittää. Ennakointi on avainsana myös tässä tilanteessa, sillä liikaa pelkäävä hevonen voi olla hyvinkin arvaamaton ja hallitsemattomissa. Ihmisen pitääkin ymmärtää, milloin hevonen ei vielä pelkää liikaa, ja toimia silloin parhaaksi näkemällään tavalla - oli se sitten tilanteen kiertäminen kauempaa, ärsykkeen tutkiminen tai ohittaminen maasta käsin, tai hevosen rohkaiseminen liikkumaan eteenpäin.

Sitoakseni tämän pohdinnan yhteen muistutan, että on eri asia laskeutua alas selästä auttamaan hevosta ja jatkaa sen jälkeen töitä, kuin tulla alas selästä ja lopettaa työt siihen. Jälkimmäinen vaihtoehto on hevoselle palkitsevaa, mutta tässäkään tapauksessa hevosen ei tulisi oppia pyrkimään ratsastajasta eroon keinolla millä hyvänsä, vaan suorittaa pyydetyt asiat palkintoa vastaan. Jos taas hevonen kokee ratsastajan hyvin epämukavaksi asiaksi (syynä voi olla epäsopivat varusteet, liian vahvat avut, surkea kehonhallinta, kipu tms.), on se puolestaan oma juttunsa.

Nyt haluaisinkin kuulla, miten te toimitte vastaavissa tilanteissa? Tuletteko mieluummin alas satulasta vai selviääkö tilanne paremmin selästä käsin?