perjantai 23. lokakuuta 2015

4 Your Horse -hyvinvointifoorumin luentotilaisuuden muistiinpanoja

Panelistit Ilkka Alitalo, Kati Pulli, Terhi Stegars, Minna Tallberg ja Dr. Andrew McLean

Mikä olisikaan parempi tapa viettää lomaviikkoa, kuin lähteä istumaan koko päiväksi luennolle? Opiskelija on aina opiskelija, ei siitä mihinkään pääse. 4 Your Horse oli viime tiistaina järjestetty hevosen hyvinvointiin keskittyvä foorumi, johon kuului viitisen tuntia luentoja paneelikeskustelun kera ja havaintoesitykset, jotka kestivät aina iltayhteentoista saakka. Pitkä päivä siis takana!

Koska foorumi pidettiin Helsingin jäähallissa, piti paikalle lähteä hyvissä ajoin. Minulle hyvissä ajoin tarkoitti tällä kertaa aamukuuden junaan heräämistä, jossa onneksi sai vielä torkuttua pari tuntia ekstraa, ettei nukahtaisi kesken tilaisuuden. Pitkästä aikaa kun pääsi luennolle, jota oikeasti jaksaisi kuunnella ja seurata alusta loppuun!

Luennoitsijoita tapahtumassa oli kaksi: minulle ennestään tuttu Tuire Kaimio sekä tuntemattomampi Dr. Andrew McLean. Paneelikeskustelussa kokoonpano muuttui hieman, ja Andrew'n lisäksi keskustelemassa olivat Ilkka Alitalo, Terhi Stegars, Minna Tallberg sekä Kati Pulli.

Ensimmäisenä luennoi Andrew McLean. Hänen aiheenaan oli kilpahevosen koulutus ja siihen liittyvät oppimisteoriat sekä eläinpsykologia. Hevosen luonnollinen käyttäytyminen ja sen huomioiminen koulutuksessa olivat luennon lähtökohdat, ja McLean muistuttikin, että meidän tulee työskennellä eläimen kanssa, jotta voimme käyttää niitä omia tarkoitusperiämme varten.

Hevosilla on tiettyjä tarpeita, käyttäytymismalleja, jotka niiden tulisi saada tyydytettyä: liikkumisen tarve, laiduntamisen tarve, seuran tarve ja kontrollin tarve. Tarve liikkua on hevosille luontaista, ne eivät liiku vain kun niitä huvittaa. Andrew painottaa, että hevoset kaipaavat hevosseuraa, ja vaikka ihmiset tarjoavatkin niille tallista lämpimän suojan tuulelta ja sateelta, toisten hevosten näkeminen ja koskettaminen on hyvin tärkeää. "Mitä enemmän hevoset saavat olla tekemisissä toistensa kanssa, sitä turvallisempia ne ovat", Andrew toteaa.

Hevosten keskinäisissä suhteissa ei Andrew'n mukaan ole yhtä johtajaa, vaan laumassa esimerkiksi hevonen A voi määrätä hevonen B:tä, mutta hevonen C määrää hevonen A:ta. Tätä kutsutaan bilateraaliseksi johtajuudeksi.

Andrew puhui myös paljon hevosen biomekaniikasta. Hän vertaili ihmisen ja hevosen aivoja keskenään ja kävi läpi tärkeimpiä eroavaisuuksia. Hevosen aivoissa oleva pelkokeskus on kotieläimistä suurin, mutta aivoista puuttuu DLPFC, jonka funktiona ihmisillä ja kädellisillä on muun muassa työmuisti ja suunnittelu. Hevosen muisti rakentuu tunnistamisen ympärille, se muistaa asioita yhdistämisen avulla. Muisti ei ole pitkäkestoinen (noin 2-3 sekuntia), mutta hevoset muistavat erittäin hyvin erilaiset laukaisijat (triggers). Ne eivät pysty ajattelemaan näitä laukaisijoita, jos ne eivät ole nähtävissä tai kuultavissa. Biomekaniikassa Andrew painotti sitä, että avut on annettava oikealla hetkellä, esimerkiksi pohkeenväistössä jalan liikkeen alussa, eikä vasta sitten kun jalka on jo matkalla maahan.

Andrew McLeanin koulutusmenetelmiä

McLean esitteli neljä erilaista koulutusmenetelmää:

Klassisen ehdollistamisen, jossa pääpointtina oli se, että hevonen oppii tekemään halutun asian tietyn signaalin/merkin avulla.

Operantin (välineellisen) ehdollistamisen, jossa käytiin läpi positiiviset ja negatiiviset vahvisteet sekä rankaisut. Koska hevonen muistaa tietyt laukaisijat hyvin, Andrew'n mukaan rangaistusten käyttöä koulutuksessa tulee harkita tarkkaan. Negatiivisessa rangaistuksessa hevoselta viedään jotain mukavaa pois, esimerkiksi hevosseura tai ruoka. Positiivisessa rangaistuksessa tilanteeseen puolestaan lisätään hevoselle jotain epämiellyttävää. Negatiivisessa vahvisteessa hevonen oppii, että tekemällä tietyn asian epämukavuus loppuu (esimerkiksi pohkeen paine poistetaan). Positiivisessa vahvisteessa hevosta palkitaan jollain mukavalla, esimerkiksi herkulla tai rapsutuksilla. Andrew painotti, että taputus ei ole hevosesta tai muistakaan eläimistä mukavaa, vaan etenkin sään alueelta rapsuttelu on todettu hevoselle miellyttäväksi, minkä lisäksi siltä alueelta rapsuttaminen myös alentaa stressitasoa ja rauhoittaa hevosta. Rangaistusten käyttäminen saa hevosen tekemään tiettyä asiaa vähemmän, kun taas vahvisteet vahvistavat tätä käytöstä.

Totuttamisen, jossa hevosta totutetaan asioihin askel askeleelta. Tästä menetelmästä oli minulle paljon hyötyä, sillä sain siitä uusia keinoja auttaa Jimppaa pääsemään yli peloistaan. Esimerkiksi takaa-ajomenetelmää (approach conditioning) voisimme lähteä kokeilemaan Jimpan traktoripelon kanssa. Siinä hevonen viedään pikkuhiljaa lähemmäs pelottavaa asiaa, ja pelottava asia menee kauemmas samaa tahtia. Andrew'n mukaan hevonen menettää pelkonsa ja muuttuu uteliaaksi pelottavaa asiaa kohtaan, jos se saa katsella sitä paikoillaan noin 13 sekunnin ajan (immobility). Tässä tärkeää on se, ettei hevosen anna kääntyä tai lähteä pois pelottavan asian luota, jottei pelokkeesta tule sille pakoreaktion laukaisijaa. Jos hevonen lähtee kääntymään ympäri vasemmalle, se tulee kääntää takaisin oikealle eikä ympäri asti, sillä jo se asettaa laukaisijan pakenemiselle.

Muokkaamisen, jota Andrew kuvaili myös kuvanveistämiseksi - se, mitä ei haluta, veistetään pois. Muokkaamisessa lähdetään aivan alusta, ja jo vähän sinne päin mennyt yritys hyväksytään. Pikkuhiljaa hevoselta vaaditaan tarkempaa ja parempaa suoritusta. Andrew'n mukaan muokkaamisessa lähdetään ensiksi vaatimattomasta yrityksestä (basic attempt). Sitä seuraa aina vain kevyemmän avun totteleminen (obedience), minkä jälkeen keskitytään rytmiin, jossa hevosen tulee ylläpitää haluttu askellaji, tempo ja askeleen pituus. Rytmi ja sitä seuraavat suoruus sekä kontakti ovat kaikki osa hevosen itsensä kantamista. Kun koko menetelmä on suoritettu, päästään viimeiseen kohtaan, jossa hevosen tulee suoriutua tehtävästä missä ja milloin tahansa sitä vaaditaan.

Palkinnon ajoituksessa on Andrew'n mukaan voimassa kolmen sekunnin sääntö. Aluksi annetaan kevyt apu, sitten hieman voimakkaampi ja kun hevonen vastaa siihen, seuraa palkinto. Koko sarjaan saisi kulua maksimissaan se kolme sekuntia, eli esimerkiksi käynti-ravi -siirtymisessä noin kaksi etujalan askelta.

Koko luento oli täynnä asiaa, enkä kaikkea saa millään mahtumaan yhteen postaukseen. Nämä olivat kuitenkin ne pääasiat, jotka nousivat luennon aikana eniten esille. Andrew'lle oli tärkeää, ettei hevosta inhimillistetä, vaan sen luonnolliset käyttäytymismallit ja tarpeet huomioidaan.


Lyhyen tauon jälkeen jatkettiin Tuire Kaimion luennolla positiivisesta vahvistamisesta ja siedättämisestä. Tuire oli minulle jo ennestään tuttu kouluttaja, ja löytyy minulta kirjahyllystä yksi hänen kirjansakin, Hevosen kanssa.

Tuire esitti asian yksinkertaisesti: jos jokin toiminta on hevosen mielestä kannattavaa, se tekee sitä enemmän. Jos toiminta taas ei ole kannattavaa tai sillä on negatiiviset seuraukset, hevonen alkaa välttelemään käytöstä. Tuire painotti, että rankaisua käyttäessä hevonen oppii, mitä se ei saa tehdä, mutta ei opi, mitä sen kuuluisi tehdä. "Se olisi vähän sama kuin sanoisi taksikuskille, minne ei kannata ajaa", hän havainnollisti.

Koska hevonen oppii koko ajan, myös koulutustilanteiden ulkopuolella, tulee ihmisen huomioida mahdolliset suotuisat ja epäsuotuisat käytökset ja vahvistaa tai tukahduttaa niitä. Esimerkiksi jos hevonen kuopii ruokinta-aikaan, tulee ihmisen muistaa, ettei vahvista sitä käytöstä (paitsi tietenkin, jos haluaa hevosen kuopivan aina ruokinta-aikaan).

Tuire keskittyi luennossaan vain positiiviseen vahvisteeseen, eli hevoselle annetaan palkinnoksi jotain mukavaa. Hän painotti, että hevonen määrää, mikä on juuri sille yksilölle paras palkinto. Jollekin se voi olla pala leipää tai porkkanaa, jollekin rapsutus ja jollekin rauhaan jättäminen. Inhimilliset palkinnot (kehuminen, taputus) toimivat vain, jos hevonen on oppinut yhdistämään ne johonkin toiseen palkintoon (esim. kehumisesta seuraa pitkät ohjat).

Luennolla keskityttiin kuitenkin ruokapalkintoon. Tuire huomautti, että juuri tähän aikaan ruokapalkinnon käyttämisen aloittamista kannattaa välttää, sillä hevoset valmistautuvat talveen ja pyrkivät lihomaan, jolloin ne saattavat suhtautua ruokaan hyvin voimakkaasti. Jos ruokapalkkausta on käyttänyt jo aiemmin, ei tämä vuodenaika vaikuta samalla tavalla.

Ruokapalkkausessa hevonen saa halutun toiminnan hetkellä palkinnon, jolloin käytös vahvistuu. Ruoalla palkitseminen on tutkitusti tehokas tapa vahvistaa hevosen oppimista ja parantaa hevosen käsitystä ihmisestä. Koska se on niin tehokas, tulee palkitsemisen kanssa olla erittäin tarkkana, sillä kaikki palkitsemishetkellä läsnä oleva käytös saattaa lisääntyä voimakkaasti.

Monien mielestä ruokapalkkaus ei ole luonnollinen tai hyvä tapa palkita hevosta. Tuiren mukaan ruoalla palkitseminen on juurikin luonnollista ja normaalia, sillä ihminen antaa eläimille muutenkin ruokaa ja varsinkin hevosten luonnolliseen käytökseen kuuluu se, että ne hankkivat koko ajan pitkin päivää pieniä määriä syötävää.

Tuiren mukaan kouluttamisen kulmakivet ovat ajoitus, kriteeri, vahvistetiheys ja tauottaminen (koulutusvaiheessa vähintään viiden minuutin välein). Näiden tulee pysyä täsmällisinä, jotta oppiminen edistyisi. Jos koulutus ei etene, tulee kouluttajan varmistaa, että hevosella ei ole kipuja ja se on rento. Jännittynyt tai pelokas hevonen ei opi, joten koulutustilanne täytyy pitää hevoselle turvallisena ja rentona paikkana. Pelokkaan hevosen palkitsemista ruoalla tulee myös välttää, sillä silloin saattaa vahvistaa pelkoa.

Kuten Andrew'kin, myös Tuire painotti ajoituksen tärkeyttä. Väärä ajoitus voi johtaa väärän käytöksen vahvistamiseen. Vaatimustaso eli kriteeri tulee pitää aluksi matalalla, mutta kahdeksan perättäisen onnistumisen (tai 80 % menestyksen) jälkeen sitä voi nostaa vaativammaksi. Hevoselle koulutetaan/muokataan yhtä asiaa kerrallaan ja yhden selkeän asian hevonen oppii minuuteissa, kun taas kolmen yhtä aikaa kouluttamiseen menee jopa kuukausia. Koulutuksen alussa palkinnon pitää tulla riittävän usein, ihanne olisi noin viiden sekunnin välein. Tämä on ohimenevä, mutta tärkeä vaihe. Oikea vahvistetiheys saavutetaan riittävän helpolla kriteerillä, aluksi esimerkiksi vain hievahdus oikeaan suuntaan.


Kaimio puhui myös suosituimmuusjärjestyksestä eli preferenssihierarkiasta, missä järjestyksessä korkealla oleva käytös vahvistaa kaikkia sen alla olevia. Käyttäytymisketjun viimeinen liike on ns. palkintoliike, eli järjestyksessä korkealla oleva käytös, joka toimii hevosen palkintona. Suosituimmuusjärjestys voi vaihdella esimerkiksi vuorokaudenajan tai kylläisyyden mukaan, mutta siihenkin voidaan vaikuttaa koulutuksella.

Esimerkkinä Tuire käytti nuorta hevosta, joka opetteli kokoamaan itseään. Ensiksi se opetettiin seuraamaan tuntumaa niin, että ohjasta myödätessä se venytti kaulaansa, mutta pysyi pyöreänä, eikä siis myödätessä lähtenyt liikkumaan selkä notkolla ja kaula pitkällä. Tämä liike oli hevosen palkintoliike. Kun hevosta pyydettiin kokoamaan itseään, se sai palkinnoksi venyttää kaulaansa. Tässä käytettiin takaperin ketjuttamista, eli ensiksi hevoselle opetettiin varsinainen palkintokäytös, eli kaulan venytys, ja sen jälkeen vasta sitä edeltävät liikkeet.

Lopuksi Tuire puhui siedättämisestä ja poisherkistämisestä. Tärkeintä on työskennellä pelko-/kiihtymisrajan alapuolella, jolloin hevonen on rento ja kykenee oppimaan. Tässä nousi esille taas ruokapalkkaus, jota tulee välttää silloin, kun hevonen on kiihtynyt. Kunhan hevosta siedätetään siten, että se pysyy rentona, ruokapalkkaus toimii hyvin.

Siedättämisessä lähdetään tilanteesta, jossa hevonen on rento. Tilannetta vaikeutetaan vain sen verran, että hevonen lähestyy huolestumisrajaa, mutta ei ylitä sitä. Tilanne pidetään ennallaan, kunnes hevonen on täysin rento, jolloin sitä voidaan vaikeuttaa taas lähelle huolestumisrajaa. Hevosta ei rankaista, vaan sen annetaan rauhassa tottua pelottavaan asiaan. Hyvä huomio Tuirelta oli myös se, että ihmisen säikähtäminen ei vaikuta hevoseen, kunhan ihminen ei tee mitään. Jos ratsastaja jännittyy satulassa, ottaa ohjista tiukemmin kiinni tai puristaa jalalla, hevonen ymmärtää, että nyt tulee oikeasti pelätä.

Tuire painotti sitä, että hevosia kannattaa siedättää, vaikkei sille välttämättä näkisi tarvetta. Koskaan ei voi tietää, mitä tulee tapahtumaan, joten varmuuden vuoksi siedättäminen on hänen mukaansa järkevää niin ihmisen kuin eläimenkin kannalta. Yhdenkin huonon kokemuksen jälkeen voi mennä kuukausia, ennen kuin hevonen ei enää yhdistä tiettyyn asiaan mitään ikävää.

Luentojen jälkeen oli paneelikeskustelun vuoro, jota en valitettavasti ehtinyt seurata loppuun asti. Kaikilla panelisteilla oli hyviä mielipiteitä tärkeisiin asioihin ja hevosen hyvinvointi oli jokaisen ensisijainen tavoite, niin kuin kuuluukin olla. Oli mielenkiintoista kuunnella mielipiteitä eri näkökulmista kaikkia koskettaviin aiheisiin, kuten hyvään ja huonoon ratsastukseen, hevosen onnellisuuteen ja kilpailusääntöihin.

Illan havaintoesityksistä tulee videoita ja muistiinpanoja omassa postauksessaan, jottei yhdestä postauksesta tule kyllästyttävän pitkää. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti